Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo tarjoavat tarkasti havainnoidun ja monesta näkökulmasta netin vihapuhetta tarkastelevan perusteoksen, joka sopisi jokaisen suomalaisen pöydälle luettavaksi ja selailtavaksi: Vihan ja inhon internet (Kustannusosakeyhtiö Kosmos, 2017; ISBN 978-952-7144-47-3).



Tekijät tuovat sarjakuvan keinon tuodaan esille mistä vihapuheessa on kyse. Tämä on hieno kirja kansalaisen näinä päivinä tarvitsemista perustaidoista vihapuhetta kohdatessaan.

"Toivottavasti sut raiskataan kuoliaaksi. Saatana että kuvottaa kaltaisesi ihmiset. Kuolemantuomio!"

Internet täyttyy toinen toistaan kovemmista ja julmemmista äänistä. Vanhat asenteet, seksismi, misogynia ja rasismi, ovat jo arkipäivää, kun asiansa voi huutaa oman kodin seinien sisältä ja profiilin takaa – usein myös anonyymisti.

Vihapuheesta ilmiönä puhutaan paljon, mutta nyt pääsevät ääneen myös sen kohteet. Lisäksi aiheesta puhuvat poikkeuksellisesti myös uhkaviestien lähettäjät ja aihetta akateemisesti tutkineet.

Vihan ja inhon internet purkaa ilmiön syitä ja seurauksia: Miten sen kohteet kokevat ilmiön? Mikä siihen johtaa ja mikä vihaajia motivoi? Miten vihapuheeseen tulisi reagoida ja miten siltä voi suojautua? Entä sitten, kun vihapuhe siirtyy internetistä tosielämän tekoihin?

Toimittaja Johanna Vehkoo ja sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen ovat luoneet teoksen, joka käsittelee yhtä aikamme vaikeimmista ilmiöistä journalistisen sarjakuvan keinoin.

Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla - tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille

Johanna Vehkoon kirja on erikoislaatuinen kuvaus kohtaamisista paikoissa, joihin on lyöty menneen maailman leima, syystä tai toisesta, olkoon sitten kyse kaivoksen sulkemisesta tai teollisen tuotannon siirtymisestä muualle: Autiopaikoilla - tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille (Teos, 2016; ISBN 978-951-851-520-6).



Reportaasimainen kuvaus pyrkii antamaan kasvot ihmisille joita muutos koskettaa tai on koskettanut. Varsin hyvin Vehkoo tässä onnistuukin, mutta tulin miettineeksi missä määrin toimittaja kuvaa omia ajatuksiaan ja missä määrin haastateltujen ihmisten elämän todellisuutta sinällään.

Maailma kaupungistuu. Yli kymmenen miljoonan asukkaan kaupunkeja on jo 35. Ennusteiden mukaan 66 prosenttia maailman ihmisistä asuu kaupungeissa vuoteen 2050 mennessä. Samaan aikaan osa kaupungeista on jäämässä kelkasta. Teollisuudesta eläneet paikkakunnat ovat länsimaissa uhanalaisia, elleivät ne löydä uusia syitä olemassaololleen. Olemme jättämässä jälkeemme massiivisen määrän moderneja raunioita. Kukaan ei oikein tiedä, mitä niille pitäisi tehdä.

Kiehtovassa reportaasissaan Autiopaikoilla palkittu toimittaja Johanna Vehkoo matkustaa paikkoihin, jotka ovat syystä tai toisesta hylättyjä. Kohteina ovat muun muassa tyhjenevä kaivos kylä Kainuun korvessa, neuvostoliittolainen aavekaupunki Huippuvuorilla ja jälkiteollisen maailman koelaboratorio Detroit. Matka jatkuu Kalifornian kultakuumeiden, niin menneiden kuin nykyisten, kautta hylättyihin virtuaalimaailmoihin. Kirja etsii vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Miksi ihmiset hylkäävät kotinsa ja mitä he jättävät jälkeensä? Ketkä jäävät ja miksi? Mitä tulevaisuuden raunioille tulisi tehdä, pitäisikö ne säilyttää arkeologisina kohteina ja lähihistorian muistomerkkeinä?

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo: Himasen etiikka

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo kirjoittivat artikkelin, joka tuntuu käynnistäneen uudelleen poliittisen keskustelun Suomessa: Himasen etiikka (Hitaan journalismin yhdistys ry, 2013; ISBN 978-952-6686-01-1).



Long Play -lehden toinen artikkeli on tuottanut huomattavan määrän kirjoituksia niin lehdistössä kuin netissäkin. Vihdoin artikkelin luettavaksi hankittuani arvelin, että kovin paljon uutta tekstistä ei enää löytyisi. Mutta kyllä löytyi. Eityisesti viehätti kirjoittajien tapa kirjoittaa aiheestaan, selkeästi, asiallisesti, antaen lukijalle tilaa pohtia ja ymmärtää kaikessa rauhassa ilman turhia huutomerkkejä tai alleviivauksia.

Journalistit hyödyntävät taitavasti Himasen ja hänen lähipiirinsä hiljaisuutta, sitä että oikeastaan mistään ei saa kommentteja asiasta. Toki on niin, että mahdolliset kommentit olisi ehkä voitu tulkita tarkoituksellisen negatiivisella tavalla, mutta se että juuri kukaan rahoitusta saaneen hankkeen tutkijoista ei suostu kertomaan tekemisistään herättää kysymyksiä. Mihin myönnetty raha oikeastaan on käytetty ja tullaan käyttämään?

Mutta sitten on tietenkin muistettava, että Himasen saama 700 000 euron rahoitus on Suomen valtion mittakaavassa suhteellisen pieni rahasumma. Täten on pohdittava missä määrin olennainen on kysymys Himasen saaman rahoituksen taustoista ja rahoituksen käytöstä, puhumattakaan rahoituksella saatujen tulosten relevanssista yleisesti käytössä olevilla mittareilla mitattuna. Varmasti on löydettävissä isompia ja olennaisempia asioita tuumailtavaksi.

Toisaalta sitä ei voi kieltää etteikö Himasen hankkeesta käyty keskustelu olisi ollut harvinaisen osallistavaa suomalaisen poliittisen keskustelun tavanomaiseen iltapäivälehtitasoon verrattuna. Hankkeeseen ja sen rahoitukseen on voinut ottaa kantaa yhtä lailla maallikko kuin ammattitutkija, niin poliittinen aktivisti kuin nukkuva äänestäjä.

Keskustelu konsulttien käytöstä valtionhallinnossa yleisemmin on saanut Long Playn artikkelin myötä uutta ulottuvuutta. Samalla on päästy pohtimaan riippumattoman tutkimuksen (ja ehkä myös riippumattoman virkamieskunnan) merkitystä yhteiskunnan olemassaolon turvaajana. Ei hassumpaa.

Ja sanottakoon vielä, että muutama vuosi sitten olin seminaarissa kuuntelemassa Himasen luentoa. Samat tarinat hän silloinkin esitti, aivan kuin Long Playn artikkelissa kerrotaan.

Himanen kaivoi povitaskustaan kirjeen, taitteli sen auki ja luki ääni väristen von Wrightin juuri ennen kuolemaansa lähettämän viestin. Tämä teki vaikutuksen ainakin minuun. Oli ilmiselvää, että Himanen suhtautui asiaansa tunteella.

Myöhemmin olen pohtinut, että epäselväksi jäi mikä tuo tunteita herättänyt asia loppujen lopuksi oli. Mikä on tämä ”meille kaikille” tarkoitettu viesti fraasien takana? Ehkä kyseessä on yksinkertaisesti vain Himasen viesti ihmisille, siis kyse on Himasen toimimisesta viestin kertojana, toisin sanoen kyse on Himasena olemisesta.

Tuolla luennolla Himanen kertoi myös siitä, miten oli ollut koulussa opettamassa lapsia ja mitä hän sieltä oli oppinut, lähestulkoon samalla tavalla kuin kerrotaan Long Playn artikkelissa. Tosin artikkeli antaa ymmärtää, että on epäselvää, mistä kouluista on kyse ja mitä tarkkaan ottaen Himanen näissä kouluissa on käynyt tekemässä. Tämä jäi aikoinaan askarruttamaan, eikä vastausta tarjonnut Long Playkään, mutta kysymys kyllä löytyi.

Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta

Johanna Vehkoo tarttuu "journalismin kriisiin" ja saa tilanteen näyttämään pikemminkin uudelta mahdollisuudelta: Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos, 2011; ISBN 978-951-851-379-0). Vehkoo ei sure sanomalehtien kohtaloa vaan antaa suuntaviittoja laatujournalismille, jolle on tarvetta, ehkä enemmän kuin koskaan.

Ilmiselvää on, että sanomalehden (ja muutenkin painetun lehden) tulevaisuus on vaakalaudalla, sellaisena kuin ne ennen olivat. Netti korvaa uutistarjonnallaan sanomalehdet, eikä kukaan halua lukea eilisen uutisia tänään. Eikä lehteä voi sellaisenaan siirtää nettiin, vaan siellä täytyy toimia toisella tavalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sisällön laadusta pitäisi tinkiä.

Jotkut lehdet, kuten The Times, ovat yrittäneet rahastaa laittamalla sisältönsä maksumuurin taakse. Tämä ei toimi, eikä tule toimimaan: "Sosiaalinen media kavahtaa maksumuuria. New York Times teki Lontoon kaimaansa paremman ratkaisun päästäessään sosiaalisen media linkkien kautta tulevat lukijat ilmaiseksi sisään. Se lupaa lisäksi 15 ilmaista juttua kuukaudessa ennen kuin se pyytää lukijaa maksamaan."

Mielenkiintoinen journalistinen mahdollisuus on keskittyä faktojen tarkistamiseen. Yhdysvalloissa tätä tekevät Politifact, Truthsquad ja FactCheck, Britanniassa Full Fact. Tällaiselle journalistiikalle on kysyntää: "Ulkopuolista faktantarkistusta tarvitaan niin kauan kuin poliitikot tai muut mediassa ääneen pääsevät tahot vääristelevät, valehtelevat ja kaunistelevat - ja niin kauan kuin toimitukset laiminlyövät journalismin tärkeimmän tehtävän: totuuden etsinnän."

Netin myötä journalismilta edellytetään uusia asioita - "asiakkaat vaativat tuoteselosteita journalismiin", kiteyttää Vehkoo. Tämä tarkoittaa niiden käytäntöjen omaksumista, mitä esimerkiksi blogikirjoittajat pitävät itsestään selvinä, linkitystä jutun lähteisiin ja mahdolliseen lisäinformaatioon. Siis: läpinäkyvyyttä journalismiin.

Näin Vehkoo: "Medialukutaitoiset lukijat alkavat vaatia yhä enemmän tietoa uutisten lähteistä: Jos kerran voitte helposti kertoa uutisten alkuperästä, miksi ette tee sitä? Kriittiset lukijat painuvat muualle, jos eivät saa luotettavaa uutispalvelua."

Journalismiin vaikuttaa, ja sille tarjoaa uusia mahdollisuuksia, myös tietotekniikka: "Esimerkiksi valtionhallinnon avoin julkinen data kasvaa koko ajan. USA (data.gov) ja Britannia (data.gov.uk) ovat olleet avoimen datan edelläkävijöitä. […] Journalisteille julkinen avoin data avaa lukemattomia mahdollisuuksia. […] [S]emanttisen verkon tuntevat toimittajat alkavat pian käyttää automatisoituja työkaluja, jotka tunnistavat dataseteistä toistuvia kaavoja, paikallisia yhteyksiä ja jopa eturistiriitoja."

Suomessa ollaan ikävä kyllä jälkijunassa datan avaamisessa: "Briteissä kysytään nyt, miten löytää parhaat tarinat valtavasta informaatiomerestä. Suomessa pitää kysyä, milloin me saamme lisää julkishallinnon tietokantoja avoimina verkkopalveluina."

Avoimuus tuo paljon hyötyjä: "Avoimempi hallinto tekisi korruption ja verovarojen väärinkäytön entistä vaikeammaksi. Se avaisi tien kohti uudenlaista, osallistavaa ja yhteistyöhön perustuvaa politiikkaa."

Suomessa on ongelmana myös varsin kritiikitön lehdistö: "Poliitikkojen puheet omaksutaan usein sellaisinaan, ja heidän väitteensä painetaan lehteen ilman kriittistä analyysiä ja kyseenalaistamista. Kansalainen lukee lehdestä ministerin sanoin, ettei hallituksen tekemälle politiikalle ole vaihtoehtoja, vaikka vaihtoehtoja on melkein aina. Toimittaja vain unohti mainita niistä."

Vehkoo esittää melkoisen haasteen: "Aikana, jolloin kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa milloin tahansa, on entistä tärkeämpää miettiä, mikä on journalismia ja mikä ei - ja mikä on laadukasta journalismia ja mikä ei. […] Uusi journalisti on merkitysten etsijä, taustoittaja ja linkittäjä."

Tässä on mahdollisuus: "Uutisorganisaatioiden täytyy lakata ajattelemasta paperisesti. Ihmiset ovat valmiita maksamaan myös verkkosisällöistä, mutta eivät perusuutisista. Heille täytyy tarjota jotain enemmän, parempaa."

Entä mitä uusi journalismi sitten on? "[V]anhan journalismin parhaat ja kestävimmät periaatteet yhdistetään uutta luovaan ajatteluun ja teknologiaan. Uusi journalismi on eettistä, reilua ja läpinäkyvää. Se on fiksua, perusteellista ja hyvin kirjoitettua. Sen toiminta on avointa ja se kutsuu kansalaiset mukaan."

Parempaa journalismia, sitä Vehkoo hakee - ja toivottavasti sitä myös löytyy!