Joe Hill: Sarvet

Joe Hillin kauhujännärissä on pirullista menoa: Sarvet (Tammi, 2011; suom. Kari Salminen; ISBN 978-951-31-5779-1).



Pirunsarvet kasvavat romaanin päähenkilö Igin päähän, ja hän alkaa selvitellä mitä murhatulle tyttöystävälle oikeasti tapahtui. Tarina poukkoilee, ja fantasiaelementit tuntuvat paikoin päälle liimatuilta, mutta melkolailla hyvin romaani kuitenkin kasassa pysyy. Lienee syytä seurata mitä Hill jatkossa kirjoittaa.

Ig Perrish herää aamulla vuosisadan kankkusessa, muistinsa menettäneenä – ja sarvipäisenä. Sarvien myötä Ig on saanut myös epämiellyttävän kyvyn kuulla toisten ajatukset. Vielä vuosi sitten Igin elämässä kaikki oli mallillaan. Oli rahaa, turvattu asema, ystäviä ja rakkautta. Isä oli kuuluisa muusikko, veli nouseva tv-tähti. Tyttöystävä Merrinin kanssa sujui hyvin ja he jakoivat yhteiset unelmat. Yllättäen Merrin tapettiin ja kaikki muuttui. Igiä epäiltiin murhasta, mutta syytettä ei nostettu. Monen mielestä hän pääsi pälkähästä vain rikkaiden vanhempiensa ansiosta. Vasta nyt Ig kuulee, että jopa hänen läheisensä epäilevät hänen syyttömyyttään. Hän saa myös selville oikean murhaajan ja päättää kostaa. Pohjimmiltaan hyväsydämisen Igin on aika päästää sisäinen pirunsa irti!

Stephen King: Musta torni. II - Pitkä kotimatka

Stephen Kingin romaaneista ja hahmoista tehty sarjakuvakirja oli ulkoasultaan ja kuvitukseltaan vaikuttava, mutta sisältö ei ollut erityisen kiinnostava: Musta torni. II - Pitkä kotimatka (Egmont, 2008; suom. Kari Salminen; ISBN 978-952-469-886-3).



Kirjassa Roland kumppaneineen pakenee takaa-ajajia, samalla kun Roland joutuu vastakkain itse Purppurakuninkaan kanssa. Piirrosjälki oli sinänsä vaikuttavaa, mutta tarina, siinä ei tuntunut olevan kovinkaan paljon syvällisempää sisältöä. No, ehkä vielä jatkan sarjassa eteenpäin, jospa tämä tästä vielä kiinnostavaksi muuttuu.

Stephen King: Musta torni. I - Revolverimiehen alku

En ole lukenut Stephen Kingin Musta torni -sarjan teoksia, mutta sitten huomasin että sarjasta on ilmestynyt myös sarjakuvatoteutus, joten eipä muuta kuin lainaan ensimmäinen osa, joka on suomennettukin: Musta torni. I - Revolverimiehen alku (Egmont, 2008; ISBN 978-952-469-885-6). Suomentajana on Jouko Ruokosenmäki, suomennus perustuu osittain Kari Salmisen romaanikäännöksiin.



Kirjan kuvitus on komeaa, joskin ehkä osin turhankin tyyliteltyä, mutta kyllä tässä oma hohtonsa on. Kun en romaaneja ole lukenut, en pysty sanomaan missä määrin tämä kirja tekee oikeutta varsinaiselle tarinalle, mutta ihan selkeältä tarinan kokonaisuus tuntui, joskin ehkä vähän lapselliselta.



Sivuja sarjakuvakirjassa on 240, ja moni kirjan sivuista oli pikemminkin yksi iso kuva kuin monesta ruudusta koostuva tarinan katkelma. No, toimii tämä näinkin, vaikkakin joskus kuvitus tuntui itsetarkoituksellisen hienostelevalta ja lukijaa kosiskelevalta.

Se miten tässä kirjassa ihannoidaan aseen käyttöä ja sotimista, se taas on asia erikseen. Mistähän johtuu että olen tullut viime aikoina lukeneeksi paljon sotaisia sarjakuvia - ehkä syynä on se että se on niin monen sarjakuvan aiheena.

Dean Koontz: Odd Thomas - luostarin kirous

Dean Koontzin romaanisarjan kolmas osa on nimeltään Odd Thomas - luostarin kirous (Gummerus, 2008; ISBN 978-951-20-7644-4). Ja kuten nimestä voi päätellä, nyt ollaan luostarissa, jossa Odd Thomas yrittää toipua aiemmista seikkailuistaan. Mutta niin vain uudet koettelemukset iskevät kimppuun.



Jotenkin tämä kirja ei koukuttanut samalla tavalla tehokkaasti kuin sarjan aiemmat romaanit, ehkä olen lukenut näitä liian monta peräperää. Tai ehkä syynä oli pikemminkin se, että tällä kertaa Koontz sekoitti kauhutarinaansa pikemminkin tieteiskirjallisuuteen kuuluvia osasia kuin aiemmista kirjoista tuttuja seikkailuja kuolleiden ihmisten parissa.

No, melko erikoislaatuisen hirviöhahmon Koontz kirjaansa kyllä on rakentanut, ja kirjoitustaito on hallussa, mutta vähän tässä epäröin sarjan seuraavan teoksen lainaamisen kanssa. Teosta Odd Hours ei kylläkään liene vielä saatavilla suomeksi.

Dean Koontz: Odd Thomas - kuolleiden kasino

Luin Dean Koontzin romaanisarjan toisen osan heti ensimmäisen osan perään, ja alan jo olla vähän sekaisin siitä mitä missäkin kirjassa tapahtuu: Odd Thomas - kuolleiden kasino (Gummerus, 2008; suom. Kari Salminen; ISBN 978-952-459-873-6).



Aikamoiseen pyöritykseen Koontz sankarinsa tässä kirjassa laittaa. Sarjan ensimmäisessä romaanissa Oddin tyttöystävä Stormy kuoli ammuskelussa kauppakeskuksessa, mutta Koontz ei hiljennä tahtia vähääkään vaan tuntuu tässä romaanissa vain lisäävän kierroksia. Mustaa huumoria riitää, kun Koontz kirjoittaa tätä minä-muodossa kerrottua kauhufantasiatarinaa.

Oddin lapsuudenystävä, pyörätuoliin sidottu Danny kaapataan kotoaan, ja Odd lähtee jäljittämään kaappaajia. Käy ilmi, että tieto Oddin kyvyistä on kantautunut okkultismista kiinnostuneen erikoislaatuisen sadistin korviin, joka on päättänyt sekä testata Oddin kykyjä että käyttää tätä hyväkseen omien päämääriensä saavuttamiseen.

Tässä kirjassa oli suoraviivaisemman toiminnan fiilis kuin sarjan ensimmäisessä romaanissa, mikä kieltämättä teki lukemisesta sujuvaa, mutta toisaalta itse nautin Koontzin tarinaan liittämistä sivupoluista, tarinoinnista aiheesta ja aiheen vierestä, sekä siitä huumorista jota Koontz on Odd-hahmoon ladannut, hyödyntäen Oddin jokseenkin vinoa näkökulmaa ihmisten normaaliin arkeen ja todellisuuteen.

Dean Koontz: Odd Thomas - hiljaisten kaupunki

Jatkoin Dean Koontzin Odd Thomas -kirjojen lukemista sarjan ensimmäisellä romaanilla, joka osoittautui epätasaiseksi mutta lopulta ihan mukiinmeneväksi kauhujännäriksi: Odd Thomas - hiljaisten kaupunki (Gummerus, 2007; suom. Kari Salminen; ISBN 978-952-459-774-6).



Helmet-järjestelmässä joku oli antanut romaanille viisi tähteä, mutta en kyllä tämmöistä olisi valmis tekemään, kolme tai neljä tähteä olisi oikeampi.

Odd-romaanissa oli mielenkiintoinen kehyskertomus. Oddin kirjailijatuttava oli saanut Oddin innostumaan kertomaan seikkailuistaan kirjoittamalla niistä, ja samalla antanut ohjeita kerrontatekniikassa. Tästä syystä Odd ilmoitti käyttävänsä epäluotettavan kertojan tekniikkaa, muun muassa piilottamalla asioiden tapahtumajärjestystä lukijalta.

Tämä oli yksi vähän keinotekoiselta tuntuvista tarinan kertomisen tavoista tässä romaanissa. Puolivälissä teosta olin jo valmis jättämään leikin sikseen, koska kuvittelin jo tietäväni mitä tulevan pitää. Luin kuitenkin eteenpäin, ja olihan tarinassa useampikin yllätys tiedossa.

Tarina on sinänsä mielenkiintoinen muun muassa tuon vihjeenä lukijalle kerrotun epäluotettavuuden ansiosta. Sellaistakin tulkintaa kerronnasta voi ajatella, että Odd näkee harhoja ja että tästä johtuen tarinan yliluonnolliset elementit ovat vain Oddin päänsisäisiä tapahtumia. Mutta toisaalta Koontz lomittaa todelliselta tuntuvaa ja keksityltä vaikuttavaa melko näppärällä tavalla toisiinsa, niin että lukija ei tiedä mitä tarinasta aina ajatella.

Mitä romaanista voisi kertoa paljastamatta liikaa? No, ehkä sen, että tapahtumapaikkana on Pico Mundon pikkukaupunkin Kaliforniassa, jossa Odd asuu autotallin yläkerrassa ja työskentelee pikaruokalan kokkina. Hänellä on kyky nähdä kuolleita ihmisiä, ja nyt näyttää siltä että joku tai jotkut juonivat kertakaikkisen kamalia pikkukaupungissa.

Oddin perhetausta on aikamoisen hirvittävä, sekä hänen äitinsä että isänsä sopisivat kauhugalleriaan. Kieltämättä on Koontzilta aika taitava suoritus tasapainoitella näiden inhotuksen väreitä tarjoavien elementtien ja tarinaa keventävien arkipäivän kommelluksien välimaastossa.

Tarinaa kertova Odd luo lukijaan varsin läheisen suhteen, ja kun sitten käy ilmi millaista Oddin elämä on lapsuudessa ollut, lukija pakostakin kokee myötätuntoa tätä vastentahtoista sankaria kohtaan. Ja epäilemättä Odd ei ihan täysijärkinen ole, joten lukijan tehtävänä on pohtia missä määrin tämän kaltaisen tarinan totuuteen voi ylipäänsä luottaa. Mielenkiintoinen lähestymiskulma jännärin rakentamiseen.