Cormac McCarthy: The sunset limited - a novel in dramatic form

Cormac McCarthyn draaman muotoon kirjoitetun romaanin aihe on kuolema: The sunset limited - a novel in dramatic form (Picador, 2010; ISBN 978-0-330-51807-9).



Romaania on esitetty näytelmänä, ja siitä on vuonna 2011 valmistunut elokuva jonka pääosia esittävät Samuel L. Jackson ja Tommy Lee Jones. Tapahtumat sijoittuvat yhteen huoneeseen, jossa kaksi miestä, "Musta" ja "Valkoinen", keskustelevat. Musta on ottanut Valkoisen vangikseen, ja käy ilmi että Valkoinen oli yrittänyt itsemurhaa hyppäämällä junan eteen, mutta Musta oli hänet pelastanut.

McCarthyn teksti on eleetöntä, tiivistä, pelkistettyä. Mistä elämässä on kyse, ja mistä kuolemassa?

Teosta ei pidä sekottaa James Lee Burken rikosromaaniin Sunset limited, joka on suomennettu nimellä Varjojen maa.

A novel in dramatic form - set to become a film starring Tommy Lee Jones and Samuel L. Jackson. A startling encounter on a New York subway platform leads two strangers to a run-down tenement where a life-or-death decision must be made. Deft, spare, and full of artful tension, The Sunset Limited is a beautifully crafted, consistently thought-provoking, and deeply intimate work by one of the most insightful writers of our time.

Charles Bukowski: Hollywood

Helmetissä tämä Charles Bukowskin romaani oli saanut vain kolme tähteä (kaksi arviointia), mutta oma arvioni olisi jossain neljän tai viiden tähden tuntumassa, jos nyt tälle viiltävän satiiriselle romaanille tähtiä haluaisi antaa: Hollywood (Canongate, 2007; ISBN 978-1-84195-996-2).



Teos kertoo Henry Chinaskista, Bukowskin alter egosta, joka saa romaanissa tehtäväkseen muuttaa omaelämänkerrallisen romaaninsa elokuvakäsikirjoitukseksi. Kuten arvata saattaa, elokuvan teossa on monta mutkaa, ja juonen käänteet ovat siinä määrin kummallisia että niitä ei uskoisi ellei kyse olisi elokuvan tekemisestä.



Wikipedia kertoo, että teos perustuu Bukowskin kokemuksiin Baarikärpänen-elokuvan käsikirjoittajana. Teos on omistettu elokuvan ohjanneelle Barbet Schroederille, joka esiintyy kirjassa nimellä Jon Pinchot. Romaanissa on tunnistettavissa olevia elokuvateollisuuden hahmoja, muun muassa pääosakaksikko Mickey Rourke ja Faye Dunaway, ranskalainen elokuvaohjaaja Jean-Luc Godard, saksalainen elokuvaohjaaja Werner Herzog sekä kirjailija Norman Mailer.

Elokuvateollisuuden todellisuus näyttäytyy romaanissa pähkähulluna, jopa siinä määrin kummallisena että Bukowskin aiempien omaelämänkerrallisia aineksia sisältäneiden romaanien juopotteluun vinksahtanut todellisuus tuntuu tämän romaanin jälkeen melkeinpä normaalilta. Mutta, sehän on vain elokuvaa.

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Pete Suhonen tarttuu melkoiseen aiheeseen, kansallissosialistiseen ääriliikkeeseen, ja punoo tästä kertakaikkisen reippaan tarinan: Hitlerin kylkiluu (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39308-6). Kirjan "sankarit" ovat varsinaisia reppanoita, kukin heistä on omalla tavallaan totaalisen nyrjähtänyt, ja aina kun tuntuu ettei enää voisi mennä hullummin, niin menee.

Kirjan huumori tehoaa kai sen takia, että se on sellaista joka voisi olla tottakin, ja ehkä onkin, mikä saa lukijan pelkäämään: entä jos...

Poliittisella äärilaidalla tässä romaanissa eletään, sellaisissa ympyröissä että mitä kummallisimpien "avujen" ansiosta päivälehtien palstoille viime vuosina rynnineet hahmot tuntuvat ihan keskivertosuomalaisilta romaanissa esiintyvään porukkaan verrattuna.

Suhonen tuntuu nauttivan siitä, että saa tehdä politiikoista niin räjähtäneitä karikatyyrejä että kaikki uskottavuus on kadonnut jo sata sivua sitten. Mutta, mikä kummallisinta, silti tämä romaani pysyy koossa, jotenkin tässä tuntuu olevan jotain olennaista suomalaisesta todellisuudesta, ja samalla jotain yleismaailmallisesti totta.

Eeva Tikka: Mykkä lintu

Eeva Tikka on kirjoittanut romaanin, jonka lukeminen jäi aivan viime tippaan, sillä kirjaston laina-aika oli lopussa kolmen uusimiskerran jälkeen. Tässä romaanissa oli surullista, satumaista hohdetta: Mykkä lintu (Gummerus, 2004; ISBN 951-20-6693-9).

Minulla oli sellainen käsitys, etten ollut lukenut yhtään Tikan kirjaa ennen tätä, mutta olin väärässä, sillä ainakin teoksen Satuja olen lukenut, ja siitä myös arvion kirjoittanut.

Jonkin verran samanlaista tunnelmaa oli tässä romaanissa, joka yhdisteli tapahtumia monessa eri aikaskaalassa: päähenkilön lapsuudessa, päähenkilön avioliiton loppuvaiheilla, ja "nykyisyydessä", keskellä retriittiin vetäytymistä.

Kirja oli hyvinkin realistinen kuvaus pitkän avioliiton loppuhetkistä, kun ero tulee, ja kaikki siihenastinen tulee kyseenalaistettua. Oliko onnea ollutkaan, mikä oli kaiken merkitys?

Samalla kirjassa on muistojen, lapsuuden juonne, jossa liikutaan myös satua muistuttavissa maisemissa, sellaisissa jotka kertovat jostakin rationaalisen älyn tavoittamattomasta, siitä mikä on sanojen tuolla puolen, mykkyyden takana.

Hieno romaani, ja vaikka välillä tuntui siltä että tarinan osaset eivät aivan osu toistensa kanssa kohdalleen, kyllä tämä romaani kertomisen arvoisen tarinan tuo lukijalle.

Pikku Närhi

Lauri ja Jaakko Ahonen ovat tehneet vaikuttavan kuvaromaanin (voi tätä sarjakuvaksikin sanoa), jossa käsitellään pelkoa, ja ihmisen suhdetta tuntemattomaan maailmaan: Pikku Närhi (Egmont, 2012; ISBN 978-952-233-597-5). Tekstiä kirjassa on vähän, mikä sopii aiheeseen; kuvitus on tummanpuhuvaa, mutta tummuudessaan herkkää.

Kirjassa puhutaan lapsista, tai lapsesta, yksinäisyydestä ja mielikuvituksesta, sekä niistä peloista joita maailma tarjoilee lapselle, tässä tapauksessa närhihahmoiselle linnulle.

Tapahtumapaikka on talo, jonka ikkunat on teljetty umpeen ja ulko-ovi lukittu, ja jossa Pikku Närhen ainoa ystävä on hämähäkki, joka auttaa kestämään tuntemattoman maailman luomia pelkoja.

Kuvaromaanissa puhutaan myös Pikku Närhen suhteesta äitiinsä, joka makaa sairaana sängyssä, ja samalla tulee mieleen että tässä puhutaan samalla muun kaltaisesta sairaudesta myös, kyvyttömyydestä toimia maailmassa, peloista jotka tunkevat esiin kaikkialta, ovista, ikkunoista ja seinistä.

Tämä kuvaromaani on selvästi tehty aikuisia varten, vaikka puhuukin lapsista, mutta lapsista puhuessaan kuvaromaani tuntuu tavattoman uskottavalta, se kertoo maailmasta lapsen silmin nähtynä, silloin kun pelko valtaa mielen.

Lisäys: Teos voitti Sarjakuva-Finlandian 2013. Palkinto osui kohdalleen!

Eve Hietamies: Yösyöttö

En ollut lukenut yhtään Eve Hietamiehen kirjaa ennen tätä romaania, en edes tiennyt koko kirjailijasta mitään, mutta tästä kyllä tykkäsin: Yösyöttö (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25443-0). Romaanissa kerrotaan isästä, joka joutuu hoitamaan parin päivän ikäistä vauvaa, yösyötöt mukaan lukien, kun vauvan äiti istuu synnytyslaitoksen pihalla taksiin ja lähtee omille teilleen.

Romaanissa on oikein tuhti annos vauvojen hoidosta, ja äitiydestä, vähän vinosta näkökulmasta kun mies yrittää perehtyä siihen mitä äidit tekevät:

Senkin tiesin, että tyynyä ei vielä tarvittu ja rutiinit olivat tärkeitä. Kun joka päivä tekee samat asiat samaan aikaan, lapsesta ei tule isona huumediileriä. Se tajuaa, että maailma on muuttumaton, asioiden ennakoitavuus rauhoittaa.

Joka ilta kun poika nukahti, luin Suurta vauvakirjaa, Suomalaista vauvakirjaa, Kaksplussaa ja Vauva-lehteä, neuvolan Meille tulee vauva -opasta sekä Mannerheimin Lastensuojeluliiton tuottamia Lapset eri ikävuosina -lehtisiä, joita Ulla antoi tarkastuksissa.

Opin, että vauvan itku on kommunikointia, ei vittuilua.
Psykomotorisen kehityksen arviointi kuuluu jokaiseen neuvolakäyntiin ja niin sanotut primitiiviheijasteet katoavat puolen vuoden ikään mennessä, mitä ne sitten ikinä olivatkaan.

Aina ei tarina ihan pysynyt kasassa, ja uusavuton mies vauvan hoitajana ei pitkän päälle jaksanut kannattaa tarinaa loppuun asti. Kumpikin sukupuoli saa romaanissa kuulla kunniansa, huumorin keinoin, mutta jonkinlaista stereotyyppistä misten ja naisten roolia tässä kuitenkin oli nähtävissä taustalla.

Mainio hahmo oli Peippo, päähenkilön työtoveri, ammattivalokuvaaja jonka äreästä asenteesta paljastuu pehmeämpiä puolia kun hän joutuu lapsenvahdiksi:

Kun palasin Puustisen huoneesta, Peippo istui tuolissa ja käänteli kameraansa pojan edessä.

- ... ja tää on Canon EOS yks Dee Mark kolmonen. En nyt muista speksejä, mut täs on reilun kymmenen miljoonan pikselin kenno, croppikerroin 1.3. Ottaa kymmenen ja puol kuvaa sekunnissa, helvetin nopee tarkennus ja vois käyttää vaik vasarana, sen verran viimesen päälle suojaukset. Pelkkä runko maksaa uutena neljä viis tonnia. Mut se mikä on perseestä, on tarkkuusnäyttö, joka on niinku muuten ihan helvetin hyvä, mutta...

Pienistä puutteista ja uskottavuusongelmista huolimatta romaani teki vaikutuksen. Saattaa tässä käydä niinkin, että johonkin toiseen Hietamiehen kirjaan tulee vielä tartuttua.

Varasto

Arto Salmisen romaani on lyhyt, 147 sivua, mutta tähän sivumäärään mahtuu elämä, ja uuden elämän ihme: Varasto (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-38198-4). Kirja kertoo varastomiehistä, jotka tekevät raskasta ja kiireistä työtä pienellä palkalla, ja romantiikka on tästä elämästä kaukana.

Jotenkin Salminen onnistuu olemaan uskottava siitä huolimatta, että melkoisen korkealentoista yhteiskuntakritiikkiä tähän teokseen sisältyy, sitä voisi sanoa pamfletiksikin jos haluaisi. Mutta kirjan päähenkilö, varastomies Rousku, on siinä määrin kusipäinen tyyppi, että jalat kyllä pysyvät lukijalla maassa.

Rousku hankkii lisäansioita myymällä tavaraa ohi kirjanpidon, siis varastamalla, ja myymälän puolella työskentelevää Karitaa hän kohtelee katalasti. Mutta yhtäkkiä kuvio keikahtaakin ihan toisin päin, kun Karita osoittautuu ovelammaksi kuin Rousku.

Salmisella on mainioita huomioita niin työelämästä kuin muista yhteiskunnan olomuodoista, vaikkapa synnytysvalmennuksesta, sinnekin Rousku joutuu kun Karita vie mukanaan.

Ja kirjan lopulla alkaa jotenkin tuntua siltä, ettei tässä ihan kauhean huonosti ole käymässä, voisi jopa sanoa niin että tulevaisuuden ennuste on paljon parempi kuin Rousku ikinä menisi kenellekään myöntämään. Kyllä tässä kirjassa ihan ihmisistä puhutaan, tai ainakin ihmisyyttä opettelevista ihmisolennoista.

Avain - muutosprojektista menestys

Aaro Ollikainen on kirjoittanut romaanimuotoisen johtamisoppaan, joka osoittautui asiapitoiseksi ja mukaansatempaavaksi: Avain - muutosprojektista menestys (Kansanvalistusseura, 2012; ISBN 978-951-9140-63-6). Sivujakaan kirjassa ei ole paljon, 191, joten sen lukee nopeasti, eikä kirjassa ole tiiviydestä johtuen juurikaan tyhjäkäyntiä.

Kirja kertoo projektipäälliköstä, joka saa johdettavakseen aikataulultaan kireän muutosprojektin. Yrityksen eri osien täytyy tehdä tiivistä yhteistyötä, mikä ei ole helppo lähtökohta. Lisäksi projektilla on haasteena saada varmistettua johdon tuki yritysfuusiota valmisteltaessa.

Romaanimuotoinen kirja toimii hyvin projektijohtamisen oppaana, ehkä johtuen siitä että oppaassa käydään projektin asiat läpi aikajärjestyksessä. Samalla käsitellään asioita joita ei välttämättä normaaleissa projektijohtamisoppaissa tuoda esille. Ollikainen on rakentanut henkilökavalkadinsa sillä tavalla, että sen avulla pystyy havainnollistamaan sekä projektityön huippuosaamista ("mentorihahmo") että kompastuskiviä (projektiryhmän sisäiset ristiriidat).

Ollikainen kehottaa kiinnittämään huomiota ihmisiin, unohtamatta hyvää suunnittelua ja riskeihin varautumista. Kirjasta löytyy hyviä tiivistyksiä olennaisista asioista, esimerkiksi seuraavaan tapaan: ”Ihmiset ensin, asiat sitten. Oikeat ihmiset ovat projektin menestystekijä. […] Menestyvät projektitiimit eivät synny itsestään, ne perustetaan syystä ja niitä rakennetaan tavoitteellisesti.”

Epävarmuus kuuluu projektiin ja sen suunnitteluun, ja tähän liittyen Ollikainen kehottaa kiinnittämään huomiota oletuksiin: ”Oleellista tässä on ymmärtää, milloin oletamme ja kirjoittaa kaikki oletukset huolella ylös.”

Ollikainen tuo hyvin esille sen vaaran, että projektipäällikkö yrittää tehdä asioita itse antamatta projektitiimille mahdollisuutta tarttua toimeen: ”[P]itää antaa ihmisten itse ratkaista omat ongelmansa. Muuten he eivät ikinä opi ratkaisemaan niitä itse – koska on aina jotenkin helpompaa tai houkuttelevampaa uppoutua keskinäisiin ristiriitoihin tai näkemyseroihin.”

Ihmisiä Ollikainen kuvaa nopeasti luonnostellen, ja paikka paikoin luonnehdinta on aika terävääkin: ”Kalle taatusti naputti rakkauskirjeenkin Excel-tiedostoon, joka oli väärällään makroja.”

Romaanimuoto mahdollistaa sen, että projektityön olennaiset ongelmatilanteet tulevat esille kertomuksen kautta, esimerkiksi ilmapiiriin liittyvät kysymykset. Ollikainen myös tiivistää nämä huomiot ”projektipäällikön päiväkirjan” avulla, mikä on mainio kerronnallinen ratkaisu limittää projektityön ohjeita ja tarinankerrontaa. Tässä eräs kirjaus: ”Pelko ja viha tarttuvat helposti muihin, ne joko leviävät nopeasti tai aikaansaavat vastareaktioita. Projektipäällikön tehtävä on suojata ihmisiä kielteisiltä tunteilta.”

Hyvää oli sekin, ettei tarinan päähenkilö ole mikään supersankari, vaan hän erehtyy tekemisissään useammankin kerran, niin että koko projekti on vaakalaudalla. Mutta tämänkin Ollikainen onnistuu tekemään hienovaraisesti syyllistymättä liialliseen osoittelemiseen.

Erinomainen johtamisopas, romaanin muodossa kerrottuna, ja olin kyllä yllättynyt siitä, miten hyvin tämä paketti toimii.

Tuhoaako raha ihmisyyden?

Luen parhaillaan Juha Seppälän romaania "Paholaisen haarukka", joka pureutuu ahneuden teemaan. Tyypilliseen tapaansa Seppälä tekee kokeiluja romaanin rakenteella. Toinen puoli henkilöhahmoista kuuluu erään päähenkilön ohjaaman elokuvan hahmoihin. Ja välillä teksti on kuin suoraan Wikipediasta, tietoyhteiskuntaa analysoivaa asiatekstiä josta muutaman rivin välein iskee mustalla huumorilla maustettu aforismi.

Kirjoittaja käyttää monia muitakin tapoja etäännyttääkseen lukijaa hahmoista. Mutta Seppälä kirjoittaa myös niin läheltä hahmoja että aika ajoin ne elävät ja hengittävät, siirtyvät fiktiivisen elokuvaohjaajan fiktiivisestä käsikirjoituksesta suoraan lukijan syliin. Kontrasti on mielenkiintoinen: abstraktista ja etäännytetystä siirrytään nopeasti hyperrealistisen todelliseen kerrontaan. Lukija saa olla tarkkana.

* * *

Mutta palataanpa ahneuteen, joka on (käsittääkseni) Seppälän todellinen teema kirjassa. Ja ahneuden kääntöpuoli: ne jotka putoavat pois yhteiskunnasta, ihmisten parista - ja joille on jäljellä enää kosto. Tyly kuva tämän päivän Suomesta, mutta uskottava.

Ahneuden pelikenttä Seppälän kirjassa on finanssimaailma, toisaalta kansainvälisellä tasolla, abstraktina, tietokirjailijan tyylilajilla kuvattuna, ja toisaalta lähellä arkea, sijoitusneuvojan hahmossa, jonka tehtäviin kuuluu (suoraan sanoen) huijata ihmisiltä rahat hyvin tietäen että annetut suositukset ovat lähinnä keino pankille ansaita rahaa, ei tehdä asiakkaalle hyvää.

* * *

Itselläni ei ole kykyä pohdiskella sitä miten Suomessa tällä hetkellä menee, vaikka kieltämättä hyvältä ei vaikuta. Mutta ei maailmalle sen paremmin mene muuallakaan.

Amerikkalaiset sotilaat syyllistyivät epäinhimillisyyksiin Abu Ghraibin vankilassa. Mutta toimivatko suuryritykset sen paremmin?

Kenellä on vastuu, kun ihmisten rakentamat organisaatiot - kuten sotavoimat ja yritykset - syyllistyvät eettisesti ja moraalisesti arveluttavaan toimintaan, tai suorastaan rikoksiin?

* * *

Abu Ghraibin vankilassa tapahtuneista väärinkäytöksistä joutui tuomiolle lähinnä rivisotilaita. Mutta käytännön tilanne paikan päällä oli sellainen, että harva kesti stressiä sortumatta vankien nöyryyttämiseen.

Organisaatioiden valta-asetelmat nostavat ihmisten pimeitä puolia esiin. Klassinen demonstraatio tästä on Stanfordissa vuonna 1971 tehty koe, jossa vapaaehtoiset koehenkilöt jaettiin vankeihin ja vanginvartijoihin. Koe piti keskeyttää viiden päivän päästä, koska vartijat syyllistyivät vankien epäinhimilliseen kohteluun.

Stanfordin kokeen johtaja Philip Zimbardo totesi, että väärinkäytöksiin syyllistyneet vartijat olivat henkilökohtaisesti vastuussa tekemisistään. Toisaalta järjestelmässä jossa on latautuneita jännitteitä ja vahvoja valta-asetelmia käy helposti niin, että ihmisten ajattelukyky vähenee ja kyky riippumattomiin päätöksiin heikkenee. Tällöin jopa niin sanotut hyvät ihmiset voivat menettää kyvyn empatiaan ja epäitsekkyyteen.

* * *

Abu Ghraibin ja Stanfordin kaltaisia tilanteita syntyy myös yritysmaailmassa, erityisesti monikansallisissa suuryrityksissä. Teknologia tekee mahdolliseksi päätöksenteon näkemättä päätösten seurauksia, aivan samoin kuin USA:lle kävi Irakin operaatiossa.

Sähköposti, PowerPoint-kalvot ja pitkälle kehitetyt tuotannonohjausjärjestelmät tekevät päätösten kohteista abstrakteja olioita, joita kohtaan tavalliset inhimilliset reaktiot eivät päde.

Yritysmaailman epäeettinen toiminta ei rajoitu pelkästään oman henkilöstön kohteluun vaan kohdistuu myös asiakkaisiin ja kilpailijoihin. Esimerkiksi sopii Ruotsi, jossa Microsoft manipuloi standardoimisinstituutin SIS kokousta saadakseen juntattua päätöksen OOXML-formaatin ISO-standardista. Jälkeenpäin Ruotsin äänestystulos mitätöitiin.

* * *

Ari Ojapelto pohdiskeli teknologian roolia yhteiskunnan epäkohtien syynä vuonna 2006 ilmestyneessä teoksessa "Ahneuden aika - Kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi?"

Ojapelto on tarjonnut kritiikkiä talouselämän epäkohdista ja teknologisoitumisen vaaroista 1980-luvulta lähtien. Harvassa ovat ne suomalaiset yritysjohtajat, pankkivaikuttajat ja poliitikot, joita Ojapelto ei syytä väärinkäytöksistä, takinkäännöstä ja vastuun pakoilemisesta.

Iskevimmillään Ojapelto on kritisoidessaan käsitystä ostovoiman kasvusta vietäessä tuotantoa Aasiaan tai kehitysmaihin. Työt tehdään halvemmalla ja pienemmällä ihmistyömäärällä automaation ansiosta, joten globaalissa mittakaavassa ostovoima vähenee.

Kuitenkaan kokonaiskuvaa maailmasta ei voi rakentaa pelkästään varjoihin tuijottamalla, vaikka ei ongelmien olemassaoloa saa kieltääkään. Ojapelto ei saanut kirjallaan aikaan rakentavaa vuoropuhelua. Ehkä se ei ollut hänellä tarkoituksenakaan.

* * *

Täysin synkältä tilanne ei vaikuta. Vaikka voi olla vaikeaa nostaa väärinkäytökset esiin, tietotekniikka tarjoaa tähän aiempaa parempia mahdollisuuksia. Nettiyhteisöt kuten Wikileaks.org ovat paljastaneet väärinkäytöksiä ja tehneet piilossa tapahtuneesta kähminnästä näkyvää.

Globaali tietoverkko tekee mahdolliseksi sen, että sankaruutta voi syntyä yhteistyön voimin. Tällöin yhden ihmisen ei tarvitse kantaa kaikkea vastuuta ja seuraamuksia väärinkäytösten paljastamisesta.

Vastuu on meillä. Ihmisillä on vaihtoehtoja. Maapalloistuminen avaa ajatusten horisontteja, ja teknologia voi parantaa elämän laatua. Toivottavasti uskallamme olla arkipäivän sankareita.