Miten kirjani ovat syntyneet?

Tässä on aarreaitta: Miten kirjani ovat syntyneet? (Werner Söderström Osakeyhtiö, 1980, 2. painos). Alunperin vuonna 1969 ilmestyneessä teoksessa kirjailijat kertovat teostensa synnystä, ja usein tulee ilmi että asiat voivat olla hyvin erilaisia kuin odottaisi, mutkikkaampia tai yksinkertaisempia.

Veijo Meri kertoo Manillaköysi-teoksen synnystä, ja se on aivan ihmeellistä, samalla kertaa monimutkaisen hankalaa ja toisaalta myös väistämättömän tuntuista. Samalla tavalla muutkin kirjailijat kertovat oman näkökulmansa teoksiinsa - joskus näkökulma on aivan erilainen kuin olettaisi, mutta aina kiinnostava.

Eeva-Liisa Manner tosin toteaa lähes mahdottomaksi kertoa omista teoksistaan: "Painetut lauseet kuolevat ensimmäiseksi tekijältään itseltään, ja joutavat kuollakin." Mutta kyllä hänkin löytää kerrottavaa: "Kirja on kirjailijalle kohtalo ainakin sikäli, että se on kappale käytyä matkaa."

Mainiota että tämä teos on edelleen kirjastosta saatavissa!

Kun

Veijo Meren runokokoelma Kun (Otava, 1991) oli käsittääkseni ensimmäinen laajempi kosketukseni Mereen runoilijana. Ja melkoinen olikin.

Tässä katkelma keskeltä runoa Allah ja Jehova; haastava teema, tämä jäi mieleen askarruttamaan:

...
Israel, Afganistan, Uzbekistan ja Armenia
ovat kaikki reunavaltioita ja kallellaan
itseensä päin. Siitä ne helposti erottaa.
Israel on kuin avattu kirja,
kaksi länsirantaa, kaksi kirjaimistoa,
...

Runo, ottamisen antamista?

Sujut

Kylläpäs oli napakka tämä kirja: Veijo Meren Sujut (Otava, 1961). Kirja kertoo alikersantti Ojalasta, joka jää ryhmineen vihollisen puolelle, kun Vuoksen silta räjäytettiin. Kukaan ei tule heitä noutamaan ja Ojala saa niskaansa omien luotisuihkun kun yrittää joen yli. Hän päättelee, ettei armeija häntä enää tarvitse, ollaan sujut.

Meri kertoo vähäeleisesti mutta terävästi kolmensadan kilometrin jalkapatikasta kotitilalle heinätöihin. Kaikki ei mene ihan nappiin, ja mustanpuhuva huumori kukkii. Mutta miten käy Ojalalle? Melkoista arpapeliä on elämä heinätöissäkin.

Ja näin kirja päättyy: "Metsä oli pimeä, eikä se tuntunut olevan kenenkään omaisuutta. Taivaalla oli tähtiä vaikka kuinka paljon."