Risto Siilasmaa ja Catherine Fredman: Paranoidi optimisti - näin johdin Nokiaa murroksessa

Risto Siilasmaa ja Catherine Fredman tarjoavat silmäyksen Nokia kännykkäbisneksen kohtalonhetkiin: Paranoidi optimisti - näin johdin Nokiaa murroksessa (Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2018; käsikirjoituksesta suomentanut Markku Päkkilä; ISBN 978-952-04-0334-8).



Paikoitellen kirjan kerronta on kuin jännäriä, jossa päähenkilö pääsee näkemään miten kabineteissa käytetään valtaa, ja alkaa hiljalleen ihmetellä voiko näin Nokian hallituksessa todella toimia, sulkea silmänsä sekä talon sisäiselle todellisuudelle että sille mitä ulkomaailmassa tapahtuu.

Aika suorasanaisesti kirjassa kuvataan sitä miten Nokia ylpistyi eikä suostunut näkemään omia virheitään, saatikka myöntämään että jotain olisi pahemman kerran pielessä. Toki samoja asioita on kuvattu aiemminkin, mutta kieltämättä tässä kirjassa tarina avautuu osin uudessa valossa, tarvittaessa myös sormella osoitellen. Ja tarvetta ilmiselvästi on.

Risto Siilasmaa kertoo Nokian vaikeista vuosista ja paljastaa keinot, joilla Suomen tärkein yritys nostettiin uuteen kukoistukseen.

Paranoidi optimisti on vangitsevasti kerrottu tarina ja kurkistus teknologiamaailman sisäpiireihin. Kirjassa Nokian hallituksen puheenjohtaja ja F-Securen perustaja Risto Siilasmaa peilaa Nokian kehitystä alkaen vuodesta 2008, jolloin hän liittyi yhtiön hallitukseen, sekä avaa näkemyksiään johtamisesta ja teknologiabisneksestä. Siilasmaa on kirjoittanut kirjan muun muassa Intelin ja Dellin toimitusjohtajien teoksissa kirjoittajana mukana olleen Catherine Fredmanin kanssa.

Siilasmaa kertoo, miten Nokia kävi lähellä tuhoa mutta onnistui nousemaan takaisin huipulle. Tarina opettaa selviytymään kriisien ja murroksen kourissa, etsimään uusia vaihtoehtoja ja pysymään valppaana jatkuvan muutoksen keskellä.

Punaisena lankana Nokian tarinan rinnalla kirjassa kulkee Siilasmaan johtamisen filosofia, paranoidi optimismi. "Ilman optimismia ei uskalla ryhtyä isoihin muutoksiin. Kun on samalla riittävän epäluuloinen, näkee myös kaikkein huonoimmat mahdolliset vaihtoehdot ja pystyy ehkäisemään ne ennakolta. Olemalla paranoidi on varaa olla myös optimisti", Siilasmaa kuvaa.

Risto Siilasmaa (s. 1966) on toiminut Nokian hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2012 alkaen. Yhtiön hallitukseen hänet valittiin vuonna 2008. Opiskeluaikanaan vuonna 1988 Siilasmaa perusti tietoturvayritys F-Securen ja toimi sen ensimmäisenä toimitusjohtajana. Hän on edelleen yhtiön hallituksen puheenjohtaja.

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saundersin novellikokoelma tarraa kipeästi kiinni, eikä sille mitään voi, tässä on pistävää ydintä siinä määrin että lukijaa paikoin värisyttää ja ankealtakin tuntuu: Sotapuiston perikato (Siltala, 2016; suom. Markku Päkkilä; ISBN 978-952-234-374-1).



Donald Trumpin tulo USA:n presidentiksi tuntuu vähemmän ihmeelliseltä kun näiden novellien maailmoissa hetkenkin viipyy. Viallinen on tämä maailmamme, ei terve ollenkaan.

George Saundersin esikoisteos Sotapuiston perikato ilmestyi 1996 ja nosti hänet yhdellä iskulla amerikkalaiskertojien eturiviin. Teoksen novelleissa kuuluu vahva ja autenttinen ääni: erehtymättömän tyylitajuinen, roisin hauska, synkän satiirinen. Sen tyylirekisteri sieppaa kaiken: teknopuheen, businesskielen, psykologisen lässytyksen, absurdin slangin ja vilpittömän hölötyksen, joista sekoittuu väärentämätön Saunders-soundi.

Sotapuiston perikadossa George Saunders on luonut surrealistisen, omituisen vakuuttavan kuvan kaiken aikaa kehkeytyvästä painajaismaisesta tulevaisuudesta.

George Saunders: Joulukuun kymmenes

George Saundersin novellit kertovat niin sanotun amerikkalaisen valkoisen roskaväen elämästä, todellisuudesta joka on kaukana rahan ja vallan eliitin elämästä: Joulukuun kymmenes (Siltala, 2015; ISBN 978-952-234-285-0).



Novellit ovat satiirisia mutta samalla yllätyksellisen hauskoja, ja täynnä piikkejä jotka satuttavat lukijaa. Pohjalla aistii myötätuntoa kuvauksen kohteita kohtaan, mutta helpolla kirjailija ei heitä päästä, eikä lukijaakaan.

Kunniakierros
Oksat
Pentu
Pako hämähäkin sydämestä
Paimenkirje
Al Roosten
Semplica-päiväkirjat
Kotiin
Ritarillinen fiaskoni
Joulukuun kymmenes

Amerikkalaisen nykykirjallisuuden omaperäisimmän tyyliniekan George Saundersin Joulukuun kymmenes on kokoelma satiirisia näkymiä amerikkalaislähiöiden rahvaasta. Saunders kirjoittaa järkyttävän hauskasti synkistä aiheistaan: sieppauksesta, raiskauksesta, itsemurhasta, sotatraumoista.

Pikkuporvarillisen esikaupunkielämän kuvaus kääntyy salakavalasti dystopiaksi, jossa nurmipihojen koristeeksi aidataan kehitysmaiden köyhälistöä. Vankilan asukit ovat koekaniineita, joihin pumpataan mielialalääkkeitä ja joita pistetään parittelemaan ristiin rastiin. Teinipoika todistaa naapurintytön sieppausyritystä, sotaveteraani kamppailee sopeutuakseen siviiliin, syöpäpotilas vaeltaa talviseen metsään pakastuakseen hengiltä.

Saunders poukkoilee taiturimaisesti kielen eri rekistereissä ja sekoittaa henkilöhahmojen persoonalliseen puheeseen ajatuksia, haaveita ja päänsisäistä sekasotkua. Hän on julma ja brutaali moralisti, jonka polttoaine on eksistentialistinen pahoinvointi. Silti niminovellin pakkashuurut lämpenevät kirjan lopussa toiveikkuuteen. Kaiken yllä lepää satiirin huntu.

Josh Bazell: Villipeto

En olisi tätä Josh Bazellin romaania lainannut, jos olisin tiennyt sen teoksen Niittaa noutaja jatko-osaksi, mutta ei se lukukokemusta haitannut, reipas jännäri tämä on: Villipeto (Siltala, 2013; suom. Markku Päkkilä; ISBN 978-952-234-147-1).



Kirja on melkoisen pähkähullu tarina lääkäristä joka on töissä risteilyaluksella joka maksaa henkilökunnalle minimipalkkaa eikä aina sitäkään. Tarina on niin kiero, että lienee syytä lainata kirjan esittelytekstiä tähän:

Lionel Azimuth (ent. tohtori Brown ja palkkamurhaaja Pietro Brnwa) pakoilee mafiaa ja haaskaa elämäänsä laivalekurina risteilyaluksella. Surkeutensa alhossa hän ottaa vastaan omalaatuisen miljardöörin Ujo-Billin tarjoaman keikan, ja löytää itsensä etsimästä legendaarista järvihirviötä minnesotalaisesta pikkukaupungista.

Tutkimusmatka pakottaa Lionelin samaan kanoottiin katastrofeihin erikoistuneen paleontologin Violet Hurstin kanssa, joka on kuuma pakkaus, muttei ihmisenä ihan niitä elämänmyönteisimpiä. Kumpi mahtaa löytää Lionelin ensin - järvihirviö vai mafia?

Entinen palkkamurhaaja lääkärinä on jo riittävän kummallista, mutta koko kirja on ahdettu täyteen vastaavaa mustaa huumoria, jopa siinä määrin että se alkaa vaikuttaa itsetarkoitukselliselta. Mutta hyvin Bazellin kerronta rullaa eteenpäin, ja vaikka kirjan henkilöhahmot ovat kaikki jollain tavalla vinksahtaneita ja luontaantyöntäviä, on heissä samalla jotain arkisen tuttua niin että tarina vetää mukanaan.

En tiedä onko tälle romaanille tulossa vielä jatkoa, ja jos on, en ihan heti halua sitä tietääkään, mutta pienen levähdystauon jälkeen voisi tämän palkkamurhaaja-lääkärin pariin vielä palatakin.

John Harvey: Kylmää valoa

John Harveyn dekkareiden päähenkilö Charlie Resnick on yksinelävä keski-ikäinen poliisimies, ei siis erityisen omaperäinen dekkarihahmo, mutta Harvey onnistuu tekemään hänestä kiinnostavan ja aidon oloisen ihmisen, joka tässä kirjassa selvittää kieroa kidnappausta: Kylmää valoa (Otava, 2007; suom. Markku Päkkilä; ISBN 978-951-1-20635-4)



Ja se Harveyn kirjoissa on myös hyvää, ettei hän mässäile väkivallalla vaan pikemminkin pitää sitä etäällä ja pohtii ihmiskohtaloiden syvällisempiä kulkuja erikoistehosteilla brassailun sijasta. Tämän romaanin katoamistapauksen taustalta löytyy kylläkin tunteeton psykopaatti, mutta varsinainen tarina kertoo ihmisistä arkipäivän ongelmien parissa.

Poliisihahmoja ei ole mitenkään siloiteltu, ja osa Resnickin kollegoista on suoraan sanoen vastenmielistä porukkaa, mutta Harvey piirtää nämäkin henkilöhahmot siinä määrin moniulotteisina, että lukija kokee ymmärtävänsä millaista poliisin työ saattaisi olla ja miten sen kanssa eläminen voi tuoda esille kaikkea muuta kuin jaloja ihmisluonteen piirteitä.

Kirja kertoo samalla syrjäytymisestä, työttömyydestä, perheväkivallasta ja kaikenlaisista sosiaalisista ongelmista joita elämässä tulee vastaan kun kaikki ei menekään odotusten mukaisesti. Tavallista syvällisempi dekkari tämä on, ja saattaa hyvinkin olla että palaan Harveyn pariin, kunhan tässä jonkin aikaa ehdin hengähtää.

Kesä

J. M. Coetzeen romaani Kesä (Otava, 2011; suom. Markku Päkkilä; ISBN 978-951-1-24286-4) riemastutti, vaikka kirja on kaikea muuta kuin kepeä. Lieneekö toista kirjailijan omaan elämään perustuvaa teosta, jossa kirjailijasta itsestään annetaan näin armottoman tyly kuva.

Pakko on sanoa, että Coetzeen vuonna 2003 saama Nobel-palkinto ei ole noussut kirjailijalle hattuun eikä latistanut luomisvoimaa. Tässä vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassa Coetzee kertoo elämästään Etelä-Afrikassa 1970-luvulla, kirjailijanuran alkuvaihessa, ennen läpimurtoa.

Coetzee tuntuu laittavan kuvauksen kohteensa - oman silloisen minänsä - röntgeniin, eikä paljastuva kuva ole lainkaan myötäsukainen, päinvastoin. Kyseessä on taiteilijan muotokuva, mutta ulkopuolelta kuvattuna, katkelmallisina palasina koottuna, sellaisten ihmisten silmin jotka Coetzeen kanssa olivat tekemisissä noina vuosina.

Ja kyseessä on tietenkin kaunokirjallinen fiktio, Coetzee leikittelee elämänkerran tekemisellä ja on tässä kirjassaan laittanut toisen kirjailijan tekemään kohteestaan kuvaa, kirjailijan kuoleman jälkeen.

Coetzee piirtää kuvan sisäänpäin sulkeutuneesta, hyvin varauksellisesta nuoresta miehestä, joka on epäonnistunut lähes kaikessa ja joutunut palaamaan USA:sta Etelä-Afrikkaan jonkinlainen rikollisen maine harteillaan. Hän elää yhdessä isänsä kanssa, pitäen tästä huolta, tehden kaikenlaisia ruumiillisia töitä, muun muassa valamalla betonia talon juurelle kosteusvaurioiden torjumiseksi.

Ihmissuhteet eivät ota syntyäkseen, tai kariutuvat ongelmiin, eikä yksinäisyydelle näytä olevan loppua. Sukulaistensakin keskuudessa Coetzee on outolintu, hyljeksitty, epäonninen.

Näin Coetzee laittaa elämänkertansa fiktiivisen kirjoittajan kertomaan kirjan tavoitteista: "Minua ei tosin edes kiinnosta lopullinen tuomio Coetzeesta. Jätän sen historian huoleksi. Minun tarkoitukseni on kertoa tarina eräästä vaiheesta hänen elämässään, tai jos ei yhtä tarinaa niin monta tarinaa monesta näkökulmasta."

Monet ihmiset pääsevät haastateltaviksi, kertomaan oman käsityksensä Coetzeesta. Ja kuva on armoton, kirjailija litistetään ja latistetaan niin pieneksi, niin mitättömäksi, että sellaiselle ei juuri löydy vertaa.

Mutta juuri tästä armottomuudesta nousee teoksen harvinaislaatuinen huumori, kuten mykän ajan koomikoilla, jotka joutuvat vastoinkäymisestä toiseen - mutta katsojaa, tai tässä tapauksessa lukijaa, ihastuttaa ja riemastuttaa.

Näin eräs kirjan hahmoista kuvaa Johnia, siis Coetzeeta: "John [ei] ollut vahva hahmo. En sano tätä vähätelläkseni. ... [K]oko sinä aikana, minkä hänen kanssaan vietin, minusta ei tuntunut missään vaiheessa, että olin poikkeuksellisen ihmisen kanssa, siis aidosti poikkeuksellisen ihmisen kanssa. Se on julmasti sanottu, tiedän kyllä, mutta valitettavasti se on totta. [...] [H]änellä ei ollut minun nähdäkseni mitään erityistä kykyä tai herkkyyttä, ei uudenlaista näkökulmaa ihmisen osaan. Hän oli vain ihminen, aikansa lapsi, lahjakas, kenties hyvinkin lahjakas, mutta suoraan sanottuna ei mikään jättiläinen. Ikävä tuottaa pettymys."

Samaa kertovat kaikki kirjan haastatellut, yksi toisensa jälkeen: harmaa tyyppi, ei mitenkään erityinen, kovin sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt, ihmisenä vajavainen.

Ja kirjan lukija ei voi muuta kuin ihmetellä tätä kerrontaa, joka kyseenalaistaa itsensä ja samalla saa kysymään, mitä muuta kirjailija on kuin tavallinen ihminen.