Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Pidin melko lailla taukoa Seppo Jokisen dekkareiden välillä, mutta kun huomasin uusimman dekkarin saaneen rutkasti kehuja, piti se lainata kirjastosta. Ja oikein onnistuneen tarinan Jokinen tarjoilee, tällä kertaa rikosta selvitellään Australiassa asti: Mustat sydämet (Crime Time, 2014; ISBN 978-952-289-136-5).



Jokisen tyyliin kuuluu hiukan töksähtelevä kerronta, vähän niin kuin kirjojen päähenkilökin töksähtelee ja törmäilee, mutta ei anna periksi kun jonkin asian päättää ottaa hoitaakseen.

Poliisit ovat lomamatkalla Australiassa, osallistuakseen maratonjuoksuun, mutta sitten tuleekin pähkinä purtavaksi kun suomalaiset maahanmuuttajat ottavat yhteyttä selvittääkseen kummallisia tapahtumia, niin murhaa ja ihmisryöstöä kuin jalokivien varkautta.

Australiaa reissataan oikein kunnolla, ja mantereen koosta antaa Jokinen uskottavalta kuulostavan aavistuksen. Suomalaisten elämä Australiaan muuton jälkeen ei ole ollut kaikilta osin helppoa, mutta jotenkin on sentään pärjätty, jotkut ovat menestyneetkin. Mutta huijareita on liikkeellä, ja murhaepäily kuumentaa suomalaisten välisiä tuntoja.

Seppo Jokinen: Hervantalainen

Olisiko tämä ollut kuudes lukemani Seppo Jokisen tamperelaisdekkari? No, paras tähänastisista tämä kyllä on, tuntuu kuin Jokinen olisi löytänyt itsensä kirjoittajana tässä Sakari Koskisesta kertovassa dekkarissa: Hervantalainen (Crime Time, 2012; ISBN 978-952-5918-71-7).



Ehkä dekkarin hyvä vaikutelma johtuu siitä pitkästä tauosta, jonka olen Jokisen kanssa pitänyt, reilusti yli vuosi on edellisestä kerrasta kun näihin dekkareihin tartuin, ja silloin ajattelin että saa olla nyt tässä, sen verran alkoivat Jokisen kerronnan maneerit hiertää.

Mutta nyt lukeminen veti mukaansa, ja vaikka mikään täysosuma ei tämä kirja ole, kyllä Jokinen puolensa pitää suomalaisten nykydekkaristien joukossa. Paikoitellen kulmikas kerronta sopi tarinaan melko hyvin, ja maneerejakin jaksoi sietää kun niitä ei ihan vaivaksi asti ollut.

Ja pari kertaa tuntui että Jokinen leikitteli lukijansa kustannuksella, esimerkiksi kertoessaan Koskisen uudesta hienosta polkupyörästä, jonka ominaisuuksista muutama oli sellainen että saattaisi hymyilyttää pyöräkaupassa jos sellaista menisi ostamaan.

Tarinassa on kyse väkivallasta, ja kostamisesta, ja erilaisista tavoista millä ihmiset ovat sokeita omalle itselleen ja sille mitä he toisille aiheuttavat.

Pistin sarjan seuraavan kirjan varaukseen kirjastosta, ja varauksia olikin yli 400, ilmeisen suosittuja ovat nämä kerran vuodessa ilmestyvät Koskinen-dekkarit.

Kuka sellaista tekisi

Seppo Jokisen tamperelaisdekkari Kuka sellaista tekisi (Karisto, 2008; ISBN 978-951-23-5000-1) pyörii komisario Sakari Koskisen lomatunnelmissa, tai pikemminkin on kyse siitä ettei Koskinen malta päästää töistä irti lomallakaan. Tampereella käynnistyy laitapuolen kulkijoiden kuolemantapausten sarja, josta Koskinen saa päähänpiintymän.

Kuka sellaista tekisi on hyvässä ja pahassa samanlainen kuin aiemmat lukemani Jokisen dekkarit. Komisario Koskinen on nopeasti kiihtyvää sorttia, ja tästä Jokinen saa tarinaan dynamiikkaa, vaikka saman teeman toistaminen hiljalleen alkaakin rassata lukijaa. Mutta särmää Koskisessa kyllä on.

Toinen juttu on sitten se, ettei Jokinen saa tarinaansa kulkemaan takkuilematta. Välillä kerronta on kyllä nautittavaa ja omaperäistä, mutta harmittavan usein tekstiin on jäänyt pätkiä, jotka ovat ihan kuin toisesta kirjasta, jopa niin että päähenkilöiden dialogi on kuin jonkin ministeriön työryhmän käsialaa: siis niin puisevaa kuin olla saattaa.

Ja tarinakaan ei ihan loppuun asti kanna, ja loppunäytelmä on päälleliimatun oloinen.

Mutta silti, kaikista puutteistaan huolimatta, ei Jokinen kovin kauaksi jää suomalaistien nykydekkaristien kärjestä, sen verran on takkuista muillakin tuo kirjoittaminen.

Sana sanaa vastaan

Polkupyöräilevä komisario Koskinen ratkoo rikosta jota ei ehkä ole olemassakaan dekkarissa Sana sanaa vastaan (Karisto, 2005). Ja taas sattuu ja tapahtuu Tampereella kun Seppo Jokinen pistää tarinaan kierroksia.

Liikkeellä on mielenosoittajia, jotka haluavat suojella vanhan talon, mutta mitä on taustalla siinä että mielenosoittajien kanssa yhteen ottanut mies löydetään kuolleena talon pihalta. Ja toisaalla asunnostaan löytyy pari kuukauttaa kuolleena ollut vanhus, jonka kirjoittama viesti tuntuu viittaavan vuosikymmenten takaiseen rikokseen.

Vähän toistoa noissa Koskinen-dekkareissa on, mutta sopivan välin kun pitää kirjojen välillä niin ei se häiritsevää ole. Hyvän henkilögallerian Jokinen on kirjoihinsa luonut. Tässä kirjassa ei myöskään samaan tapaan käytetä Koskisen äreää toimintatyyliä juonen rakentamisessa kyllästymiseen asti, muitakin sävyjä on tarinaan leivottu.

Ja kuten kunnon dekkarissa, on tässäkin paljastuksia, vaikka ehkä ne eivät olekaan se varsinainen syy miksi näitä kirjoja luetaan.

Dekkaripaikkakuntia: Tampere ja Hanko

Tutustuin kesällä kahteen uuteen suomalaiseen dekkaristiin: Matti Remes ja Seppo Jokinen. Samalla tuli mieleen, että aika monella suomalaisella paikkakunnalla on oma dekkarihahmo - Helsinki ja Turku nyt lienevät tunnetuimmat.

Remeksellä on Hangossa seikkaileva Ruben Waara. Jokisella puolestaan Tampereella polkupyöräilevä komisario Sakari Koskinen.

Matti Remeksen Pako tuli luettua, ja onhan sitä kehuttukin. Ihan hyvä tuttavuus suomalaiseksi dekkariksi, jonkintasoista omaperäisyyttä on, mutta ehkäpä tämän tyyppiset kuviot alkavat olla kovin kaluttuja jo?

Tässä oli venäläinen tappaja, vankilapako ja kaikenlaista muuta yllättävää. Mutta enpä tiedä tartunko näihin Waara-dekkareihin uudestaan. Jotenkin vain juttu ei lähde kunnolla käyntiin, kaikesta kohelluksesta huolimatta.

Seppo Jokiselta on tullut luettua kolme dekkaria: Koskinen ja pudotuspeli, Vilpittömässä mielessä ja Räätälöity ratkaisu. Mielenkiintoisia kaikki, vaikka ei tässäkään voisi sanoa että hirveän omaperäinen Jokinen olisi kirjoittajana.

Mutta jotain Tampereen seudussa on sellaista, joka sai lyhyen ajan sisällä lukemaan kolme dekkaria peräjälkeen. Ehkäpä se on henkilöhahmojen jokseenkin realistinen kulmikkuus, vaikka sinänsä perinteisestä poliisidekkarista tässä kyse onkin. Jarkko Sipilän Takamäki näistä tulee vähän mieleen, manselaisena versiona vaan.