Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Wattsin tieteisromaani tarttui mukaan kirjastosta ilman sen kummempia ennakko-odotuksia, ja osoittautui varsin kelvolliseksi tarinaksi kontaktista vieraaseen sivilisaatioon: Sokeanäkö (Gummerus, 2013; suom. J. Pekka Mäkelä; ISBN 978-951-20-9137-9).



Helmet-järjestelmässä joku oli antanut romaanille viisi tähteä, mikä on pikkuisen yläkanttiin. Ottaen huomioon että kirjan voi sanoa kuuluvan spekulatiivisen avaruus-scifin genreen jota nykyisin vähän vierastan, täytyy myöntää että lukukokemus oli oikein onnistunut, ehkä sen takia että iso osa tapahtumista on sijoitettu avaruusalukseen joka on lähestymässä muukalaisten avaruuteen piilottamaa tukikohtaa.

Kirja kertoo muukalaisten lisäksi myös ihmisistä, geneettisen muuntelun myötä syntyneistä ihmislajin kummajaisista, jotka joiltakin osin tuntuvat yhtä vierailta kuin kontaktia ottava vieras sivilisaatio.

Entä mistä kirjassa on loppujen lopuksi kyse? Ehkäpä ihmisen ymmärryksestä omasta olemuksestaan, siitä illuusiosta jonka ansiosta kuvittelemme olevamme olemassa. Onko se välttämätön osa rationaalista suhtautumista maailmaan, vai voisiko olla olemassa aivan toisenlaisia, ja menestyksekkäämpiä, tapoja elää maailmankaikkeudessa?

J. Pekka Mäkelä: Alas

J. Pekka Mäkelä tarjoilee pätevän ja uskottavan tieteistarinan tulevaisuudesta, maailmasta jossa ihmisten sivilisaatio törmää niin sisäisiin ristiriitoihin kuin yllättävään ulkopuoliseen toimijaan: Alas (Like, 2013; ISBN 978-952-01-0948-6).



En ole Mäkelän Alshain-planeetalle sijoitettuja tarinoita aiemmin lukenut, joten tämä romaani tuli kohdalle ilman sen kummempia odotuksia. Ja mainiosti tarina on rakennettu, hyödyntäen näkökulmatekniikkaa jossa tapahtumien luonne valkenee lukijalle pikku hiljaa, samalla kun käy ilmi miten eri osapuolten ymmärrys tilanteesta on vaillinnaista ja keskenään ristiriitaista.

Muodollisesti kyse on avaruushississä tapahtuvasta onnettomuudesta, jonka takia hissi romahtaa alas planeetalle, mutta samalla pohditaan yhteiskunnan rakenteita ja sivilisaation olemassaolon tarkoitusta ja oikeutusta. Terrorismiinkin romaanissa viitataan, mutta enemmänkin tässä on kyse yksittäisten ihmisten ja heidän muodostamansa yhteisön kyvystä toimia järkevällä tavalla.

Tokion tuhkaa

Kenzo Kitakata on ilmeisen taitava kirjailija, ja tämän kirjan tyylilajia on vaikea määritellä. Kaunokirjallisuutta, kyllä. Rikostarina, kyllä. Kovaksikeitetty dekkari, no melkein. Mutta ei anneta määrittelyn vaikeuksien häiritä, tämä on melkoinen teos: Tokion tuhkaa (Karisto, 2006; suom. J. Pekka Mäkelä; ISBN 951-23-4787-3).

Joku oli antanut teokselle viisi tähteä Helmet-järjestelmässä. Itse en ihan niin korkealle kirjaa nostaisi, neljä tähteä saattaisi olla kohdallaan. Mutta toisaalta...

Teos on suomennettu englannikielisestä käännöksestä Ashes, joten on hiukan epävarmaa kuinka lähellä käännös on alkuperäistä japaninkielistä romaania. Uskottavalta teksti kyllä tuntuu, varsinkin siinä vaiheessa kun kerronta siirtyy minä-muotoon, japanilaisen gansterin näkökulmaan.

Tokion alamaailmasta tässä kerrotaan, hyvin kyynisellä tavalla, vaikkakin lukija pystyy aistimaan myös kirjailijan tarkoituksen, kertomuksen elämäntavasta ja elämänkohtaloista joissa ei kovin paljon inhimillisyyttä lopulta ole jäljellä:

Kävimme toistemme päälle. Vain kerran. Niin minä olin suunnitellut. Jotakin kuumaa viilsi kylkeäni. Ja tiesin, että oma puukkoni upposi lihaan.

Tunsin veren. "Helkkari!” Hengitin syvään. En vaivautunut ajamaan Kajitaa takaa. Hän kirkaisi ja pakeni.

Se siitä. Moottori ei käynnistynyt heti, ja hän oli paniikissa. Lopulta se lähti käyntiin ja hän kaasutti matkoihinsa.

Kajitan reidessä oli varmasti aika syvä haava. Sugimoto huolehtisi kyllä lopusta.

Palasin autolle ja leikkasin paitani auki mukaani ottamillani saksilla, peitin haavan sideharsolla ja teippasin sen kiinni. Se ei ollut syvä, kylläkin pitkä, ja verta oli vuotanut paljon.

"Täytyy ehkä ommella se kiinni."

En voinut mennä lääkärille tikattavaksi. Hoitaisin homman itse neulan ja langan avulla. Olin ommellut kerran aikaisemminkin haavan kiinni.

Ready player one

Ernest Cline on kirjoittanut romaanin, joka tuntuu videopeliltä, ja sellaisista se kertookin, tai pikemminkin ihmisistä joille tietokonepelit ovat kaikki kaikessa: Ready player one (Gummerus, 2012; suom. J. Pekka Mäkelä; ISBN 978-951-20-8840-9).

Kirja on luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, ja kyllä se nuorille sopiinee, mutta itse koin että kirjassa on ehkä eniten annettavaa niille jotka joskus 1980-luvulla innostuivat tietokonepeleistä ja uppoutuivat sen ajan populaarikulttuuriin.

Kirjassa eletään vuotta 2044, joka kovasti muistuttaa tätä päivää, mutta on siitä kyllä jonkin verran muuttunut sekä huonompaan että osin parempaan. Maapallo on ryöstöviljelty, ja ihmiskunta viettää aikaansa pelimaailmoissa jonne voi paeta ankeaa todellisuutta.

Peli-imperiumin omistaja James Halliday testamenttaa omaisuutensa sille, joka pystyy löytämään pelimaailmaan kätketyn "pääsiäismunan". Ja jotta aarteen etsintä onnistuu, täytyy etsijän hallita yksityiskohtaisen tarkasti niin klassiset videopelit kuin 1980-luvun populaarikulttuuria.

Tästä lähtökohdasta Cline punoo aivan kelvollisen tarinan, joka pursuaa yksityiskohtien paljoutta ja nautiskelee videopelien yksityiskohdilla ja kätketyillä salaisuuksilla. En kyllä ihan kaikkea jaksanut lukea läpi, ja tarinakin on paikka paikoin läpinäkyvä, mutta jotenkin sekin sopii tähän yhteyteen, peleistähän tässä on kyse.

Kevyttä viihdettä, mutta nautittavassa paketissa!

Tohtori Veriraha

Philip K. Dick kirjoitti tieteiskirjallisuutta, mutta toisaalta hän kirjoitti myös jotain muuta, omaansa, sellaista jota on vaikea luokitella mihinkään genreen tai kategoriaan. Tässä romaanissa Dick osoittaa, että ydinsodan ja huumorin voi yhdistää: Tohtori Veriraha (Like, 2010; suom. J. Pekka Mäkelä; ISBN 978-952-01-0387-3).

Romaani on alkuperäiseltä nimeltään Dr. Bloodmoney, or How We Got Along After the Bomb, ja se ilmestyi vuonna 1965, kylmän sodan ja avaruuden valloittamisen keskellä.

Dick kuvaa tuhon jälkeistä maailmaa, dystopiaa jossa yhteiskunta on romahtanut ja kaikenlaiset mutantit kyseenalaistavat sen mikä on inhimillistä.

Maata kiertävässä satelliitissa on Walt Dangerfield, jonka piti matkata Marsiin mutta jonka matkan ydinsota keskeytti. Dangerfield lähettää radiolähetyksiä maahan ja toimii ikään kuin maailmanlaajuisena tiskijukkana ja kuulumisien välittäjänä.

Maan pinnalla, Kaliforniassa, taas on erikoinen kokoelma ihmisiä, jotka yrittävät selvitä yhteiskunnan romahduksesta. Tarinaan liittyy psykoterapiaa, psykokinesiaa ja kaikenlaisia outoja kykyjä, joita ihmisille (ja yhtä lailla rotille ja koirille) on ilmaantunut.

Dick punoo tästä kaikesta kauhean mutta hauskan tarinan, jossa ihmiset etsivät elämänsä tarkoitusta ja asiat tuntuvat olevan jollain kummallisilla tavoilla kytkeytyneet toisiinsa. Eikä ole välttämättä niin, että se joka on kyvyiltään vahvin lopulta saa tahtonsa lävitse.