Chevy Stevens: Kadonnut

Chevy Stevensin esikoisromaani on monologin muotoon puettu jännäri, jossa aiemmat tapahtumat selviävät kammottavuus kammottavuudelta: Kadonnut (Bazar, 2012; suom. Jaakko Kankaanpää; ISBN 978-952-5637-53-3).



Romaanin päähenkilö kertoo tarinaansa psykiatrille osana hoitoa jonka tarkoituksena on palauttaa toimintakyky. Kyse on ihmiskaappauksesta, jossa kertoja joutui olemaan vankina ja synnyttämään kaappaajalleen lapsen. Kammottavia yksityiskohtia riittää, ja loppuhuipennus oli lisäksi sitä lajia että vähempikin olisi riittänyt.

Sen piti olla ihan tavallinen asuntonäyttö. Taloa katsomaan tullut mies oli charmantti ja luotettavan oloinen. Siitä kuitenkin alkoi nuoren kiinteistönvälittäjän painajainen, jonka karmivuudella ei ole rajaa.

Annie O'Sullivan viettää kokonaisen vuoden arvaamattoman kaappaajan vankina eikä voi kuin alistua miehen kieroutuneeseen kotileikkiin. Lopulta hän pääsee pakoon, mutta painajainen jatkuu. Annie elää jatkuvassa pelossa, eikä sopeutuminen normaalielämään tahdo onnistua. Sitten selviää, että Annielle ennestään tuntematon kaappaaja ei toiminutkaan yksin, vaan joku halusi miehen toteuttavan perverssin unelmansa nimenomaan Annien kanssa. Kuka halusi suistaa Annien elämän raiteiltaan?

Hiuksia nostattava Kadonnut puistattaa ja koukuttaa. Ei heikkohermoisille.

Adam Fawer: Uhkapeliä

Tämä Adam Fawerin jännäri unohtui mielestä melko lailla samantien kun sen olin lukenut, ja piti oikein tarkistaa mistä kirja kertoo. Aluksi tavanomaiselta tuntuvaan jännäriin on sotkettu tieteiskirjallisuuteen viittaavia teemoja, eikä keitos nyt ihan mahdottoman takkuinen ole: Uhkapeliä (Bazar, 2008; suom. Jaakko Kankaanpää; ISBN 978-951-9107-86-8).



Otanpa tähän kirjan esittelytekstin:

David Cainen maailma on täynnä pokeria: riskejä, pakkomielteitä, rahaa, voittoja ja odottamattomia tappioita. Kyky laskea todennäköisyyksiä silmänräpäyksessä erottaa Cainen, epileptikon ja matemaattisen neron, muista tusinapelaajista ja Caine voittaa enemmän kuin häviää. Himo pokeriin saa hänet kiertämään yö toisensa jälkeen Manhattanin pimeitä pokeriluolia. Kunnes eräänä päivänä tavallista pahemman epileptisen kohtauksen aikana hänen mielensä sumentuu, menettää hallintansa ja tekee elämänsä pahimman virheen. Päästäkseen takaisin tasapainoon Caine suostuu kokeilemaan lääkettä, jolla on täysin odottamattomia sivuvaikutuksia. Hän alkaa nähdä menneisyyteen ja tulevaisuuteen ja pystyy ennustamaan tapahtumien seuraukset - sekä hyvät että pahat. Mutta kun hänen erikoinen kykynsä paljastuu, alkaa hengenvaarallinen takaa-ajo, jossa apuun tulevat Davidin kaksoisveli ja kaunis CIA:n agentti.

Jep, siinä suunnilleen se mitä tästä kirjasta kannattaa mainita.

Majakka

Melkoinen työnäyte on tämä P. D. Jamesin dekkari, Majakka (Otava, 2007; suom. Jaakko Kankaanpää; ISBN 9789511249634). Komentaja Adam Dagliesh saa ratkottavakseen visaisen pulman, kun Comben saarella paljastuu kuolemantapaus arkaluontoisissa olosuhteissa.

Saaren vanhan majakan parvekkeelta löytyy eräs saaren vierailijoista hirttäytyneenä - tai hirtettynä. Saari on varakkaiden ihmisten ylellinen piilopaikka, eikä epäiltyjä ole paljon, mutta siitä huolimatta tutkimus tuntuu junnaavan paikoillaan.

James on erinomainen kirjoittaja, joka menee syvälle kuvaamiensa ihmisten psyykeen, eikä päästä lukijaa helpolla. Saarella oleskelevat ihmiset, niin vieraat kuin henkilökunta, ovat täynnä särmiä, eivätkä heidän keskinäiset suhteensa ole kaikilta osin kunnossa. Monella on ollut syy vihata kuollutta vierasta, jopa murhaan asti.

Kirja ei ehkä ole dekkari sen tavanomaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin rikoksen taustojen ja ihmisten psykologian tutkielma, vaikka kyllä tässä myös rikostapausta ratkotaan.

Ajan mittaan tulee mutkia matkaan yhä enemmän, mutta toisaalta samalla saadaan selvyttää ihmissuhteiden monimutkaisiin vyyhteihin. Onko vuosikymmenten takaisilla tapahtumilla osuutta saaren väkivallantekoon?

James on erinomaisen uskottava kirjoittaja, ja kun tällä kertaa henkilögalleriassa on muitakin kirjailijoita kuin runoja julkaissut komentaja Dagliesh, pääsee James väläyttämään myös kirjailijan työn luonnetta, tosin varsin äärimmäisestä näkökulmasta.

Hieno kirja, ei niitä helpoimpia luettavaksi, mutta kirja palkitsee lukijansa.

Oikeus on sokea

P. D. James kutoo melkoisen verkon lakimiestoimiston ympärille kirjassa Oikeus on sokea (Otava, 1998; suom. Jaakko Kankaanpää). Kirja on yli 500-sivuinen ja siinä riittää käännettä käänteen perään.

James koukuttaa lukijansa ei niinkään visaisella pähkinällä (joka sekin kirjasta löytyy) vaan pikemminkin ihmiskuvauksensa nasevuudella ja oivaltavuudella.

Adam Dalgliesh on paikalla ratkomasta rikosta, kun niin pitkälle päästään, mutta sitä ennen James on jo pyöritellyt tarinaansa melkoisesti, saaden hahmoihin syvyyttä ja ennen kaikea lähtökohdan rikoksenteolle, niin että useammalla kuin yhdellä henkilöistä olisi ollut mitä suurin syy turvautua väkivaltaan.

Mutta kuka - tai ketkä - lopulta olivat syyllisiä puolustusasianajajan murhaan? Siinäpä pähkäiltävää. Ei kevyttä luettavaa, mutta kiehtovasti James kertoo niin Englannin yhteiskunnasta kuin ihmisistä ylipäätään.

Hiuskarvan varassa

Eoin Colfer yllätti kirjoittamalla kovaksikeitetyn dekkarin Hiuskarvan varassa (WSOY, 2011; suom. Jaakko Kankaanpää; ISBN 978-951-0-38246-2). Artemis Fowl -kirjasarjan tunnelmat ovat muuttuneet tiukaksi toiminnaksi nykyajassa, ja kuvioissa pyörii niin ganstereita kuin ammattisotilaitakin.

Ensin ajattelin, etten kirjoita kirjasta arviota, mutta päätinpä sittenkin sen tehdä. Nimittäin Colfer kirjoittaa kyllä hyvin ja vetävästi, ja myös huumoria on mukana, semmoista kieli poskella meininkiä jossa kovaksikeitettyä dekkaria laitetaan uusiin kuosiin.

Mutta. Ja iso mutta. Colferin tarinassa on sen verran paljon reikiä, että koko sopasta katoaa maku. Yhteensattuma yhteensattuman perään, ja sitten vielä semmoisia juonielementtejä, esimerkiksi tietotekniikkaan ja kännyköihin liittyen, että niitä tarkemmin miettiessä putoaa hommalta kokonaan pohja. Olisi näitä reikiä voinut edes vähän yrittää tilkitä.

Vähän ontuva tämä kirja on, huumoristaan ja kohtuullisen sujuvasta kerronnasta huolimatta. Se mikä toimii fantasiamaailmassa ei välttämättä toimi realistisemmassa kerronnassa, tai vähintäänkin pitäisi pitää huoli siitä että tarinaan ei jää pahoja aukkoja.

Botswanan iloiset rouvat / Onni ja siniset kengät

Alexander McCall Smithin teokset Botswanan iloiset rouvat ja Onni ja siniset kengät (suom. Jaakko Kankaanpää) jatkavat Mma Ramotswen tarinaa. Kirjastossa nämä on luokiteltu jännitys-kategoriaan, mutta kovin paljon jännitystä kirjoista ei löydy, suunnilleen on kyse semmoisesta että joku ajaa autolla polkupyöräilijän kumoon tai siihen suuntaan.

Kirjasarja jaksaa kiehtoa, vaikka jonkin verran toistoa alkaa tässä vaiheessa sarjaa jo ilmetä. Kirjojen maailma tuntuu ajattomalta - Botswanassa aika tuntuu pysähtyneen tai ainakin etenevän toisin kuin länsimaissa.

Ajattomuus kävi ilmi siitäkin, että luin ensin pitkän pätkän myöhemmin ilmestynyttä teosta Onni ja siniset kengät ennen kuin kävi ilmi, että Botswanan iloiset rouvat esittelee uusia henkilöhahmoja eli siis kannattaa lukea ensin.

Smith pystyy yhä edelleen syventämään henkilöhahmojaan, vaikka jonkin verran toistoa ilmeneekin. Kannattaa varmaankin pitää jonkin verran väliä kirjojen lukemisen välillä, että ehtii unohtaa enimmät ja siten tarina tuntuu taas tuoreelta.

Kirjojen teemat ovat universaaleja, kuten kysymys siitä mitä sukulaisuus tarkoittaa, mitä kansakunta merkitsee ja miten ihmisten tulisi suhtautua toisiinsa. Smith on realistinen optimisti ja tarttuu kipeisiin aiheisiin elämänmyönteisesti, etsien arkipäivän - afrikkalaista? - filosofiaa joka kumpuaa elämisestä juuri tässä hetkessä.

Ja vaikka kuolleen isän hautapaikan muisteleminen voi särkeä sydämen, voi onni löytyä yksinkertaisesti, vaikkapa uusista sinisistä kengistä.