Janet Evanovich: Kahdeksan kaunista

Olen lukenut yllättävän monta näistä Janet Evanovichin chick lit -tyylisistä dekkareista, mutta alkaisiko resepti olla jo liian kulunut. No, kyllä tämäkin tuli luettua ilman sen kummempia nikotteluja: Kahdeksan kaunista (WSOY, 2012; suom. Hanna Tarkka; ISBN 978-951-0-38611-8).



Tällä kertaa Stephanie ryhtyy selvittämään huoltajuuskiistaa, jossa äiti ja tytär ovat kadonneet ja heitä jäljittää sankarimme lisäksi myös ikävänpuoleinen gansteri. Kovin paljon tästä kirjasta ei mieleen jäänyt, vaikka erikoistehosteosastolta löytyy niin käärmeitä kuin hämähäkkejä ja vieläpä pupujussiksi pukeutuva vainooja.

Janet Evanovich: Herttaseiska

Kun olen nyt useammankin näistä Janet Evanovichin hömppädekkareista lukenut, luulisi että jo riittää, mutta niin vain tartuin taas sarjassa seuraavaan romaaniin, ja luin sen alusta loppuun: Herttaseiska (WSOY, 2011; suom. Hanna Tarkka; ISBN 978-951-0-38099-4).



Mustaa huumoria, kovaksikeitettyä jännäriä ja chick lit -kirjallisuutta yhdistelevä kerronta voisi olla aivan tolkuttoman huonoa tekstiä, mutta jotenkin Evanovich saa tämän sopan pysymään kasassa. Palkkionmetsästäjämme Stephanie Plum jäljittää tällä kertaa puolisokeaa mafiosovanhusta, joka ammuskelee ympäriinsä mihin sattuu ja harhauttaa kerta toisensa jälkeen takaa-ajajat.

No, juonesta ei sen enempää. Ihan samalla tasolla Evanovich ei tässä kirjassa tunnu olevan kuin aiemmissa osissa, tai sitten olen ehtinyt vähän kyllästymään tähän tarinointiin.

Janet Evanovich: Kuudestilaukeava

Näillä Janet Evanovichin kirjojen nimillä ei ole mitään tekemistä tarinan sisällön kanssa, paitsi että nimessä oleva numero kertoo kuinka mones teos tämä sarjassa on: Kuudestilaukeava (WSOY, 2011; suom. Hanna Tarkka; ISBN 978-951-0-37194-7). Mutta se lienee myönnettävä, että hiljalleen olen jäänyt näihin hömppädekkareihin koukkuun, vaikka edelleenkin on pakko kummastella mistä näissä oikein on kyse.



Sankarimme Stephanie Plum saa tällä kertaa tehtäväkseen jäljittää palkkionmetsästäjäkumppaniaan Rangeria, jonka epäillään syyllistyneen rikokseen. Eikä tässä vielä kaikki, sillä isoäiti Mazur muuttaa Stephanien luo asumaan, ja kaiken lisäksi päättää hankkia itselleen ajokortin.

Kuten yleensäkin näissä kirjoissa meno on melko lailla pähkähullua, ja isoäiti varsinkin saa melkoisen kohtelun, mutta ainakaan ei voi väittää että tässä kirjassa luotaisiin vanhoista ihmisistä jotenkin stereotyyppisen syrjivää kuvaa. No, ehkä maaninen viehtymys hautajaisissa käymiseen (ja suljettujen arkkujen avaamiseen) jonkinlaisesta stereotypiasta sekin käy.

Janet Evanovich: Neljäs kerta toden sanoo

Jotenkin vain kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä tarttui mukaan tämä huumoridekkari, jossa Janet Evanovich laittaa Stephanie Plumin oikein kunnolliseen pyöritykseen: Neljäs kerta toden sanoo (WSOY, 2011; suom. Hanna Tarkka; ISBN 978-951-0-38186-1).



Totta puhuen minulla ei ole kovinkaan selvää muistikuvaa, mitä kirjassa oikein tapahtui, mutta tapahtumia oli joka tapauksessa tosi paljon. Stephanien auto tietysti räjähtää, mitenkäs muuten, ja lisäksi asunto menee remonttiin, eikä palkkionmetsästyshomma ota oikein onnistuakseen.

Kun ensimmäisen näistä dekkareista luin, pidin sitä epäonnistuneena ja tyhmänä, kun en tajunnut että eihän kyseessä mikään dekkari ole vaan dekkarin parodia chick lit -tyylisesti kirjoitettuna. No, nyt alan pikkuhiljaa tajuta että eivät nämä kirjat nyt ihan tuhottoman huonoja ole.

Kirjan henkilögalleria on melkoisen räjähtänyt, otetaan esimerkiksi vaikka Sally joka tykkää pukeutua naisten vaatteisiin:

Sally seisoi oven sisäpuolelle kiinnitetyn peilin edessä.

»Näytänkö minä kamalalta tässä hameessa?» Sally kysyi.

Katselin hametta. En halunnut loukata hänen tunteitaan, mutta kun hänellä oli tuo hame päällä, hän muistutti mutanttia Apinoiden planeetalta. Hän oli varmaan karvaisin transu, joka käytti sukkanauhaliivejä. »Ei se ihan kamala ole, mutta minusta sinun tyyliisi sopii suora hame. Ja nahkakin pukee sinua.»

»Dolores Dominatrix.»

Pikemminkin Ihmissusi Wanda. »Jatka toki tervehenkistä tyyliä», sanoin, »mutta karvat pitäisi ajaa.»

»Ei helvetissä», Sally sanoi. »Minä vihaan karvojenpoistoa.»

»Kokeile vahaa.»

»Kerran hei on sitäkin kokeiltu. Ja sattui niin vietävästi.»

Hyvä, ettei hänellä ollut munasarjoja.

Janet Evanovich: Kolmas kovanokka

En ole oikein innostunut chick lit -kirjallisuudesta, mutta Janet Evanovich onnistuu tässä dekkarissa kuitenkin pitämään langat kasassa niin että lukemisen kesken jättäminen ei tullut kovin montaa kertaa mieleen: Kolmas kovanokka (WSOY, 2010; suom. Hanna Tarkka; ISBN 978-951-0-37214-2).



Evanovichin sankari on Stephanie Plum, palkkionmetsästäjä jolla homma ei ole aina ihan hallussa, varsinkin kun hän on taipuvainen unohtamisiin, puhumattakaan onnettomuuksista joita tulee vastaan suorastaan liukuhihnalla.

Dekkarin varsinainen juju ei ole rikosten ratkaiseminen vaan pikemminkin kaikenlaiset ihmissuhdekiemurat, erityisesti suhde poliisi Joe Morelliin, jota sankarimme yhtä aikaa inhoaa ja rakastaa.

Ehkä kirjan itseironinen musta huumori on se, joka sai lukemaan kirjan alusta loppuun, mutta ei näitä kirjoja kovin montaa pysty lukemaan, ainakaan ilman että välillä on pitkänpuoleinen tauko.

Oikukkaat miljoonat

Janwillem van de Wetering käynnistää huiman reissun eri puolille maailmaa romaanissa Oikukkaat miljoonat (WSOY, 1992; suom. Hanna Tarkka; ISBN 951-0-17941-8). Vanha herra Sobryne kuolee, ja ikään kuin lähtölahjana hän järjestää perillisilleen mysteerin: kahdesta miljoonasta guldenista katoaa puolet jonnekin.

Perikunta keksii, että kadonneen miljoonan voisi saada takaisin liiketoimilla, joissa tarvitaan alkupääoman lisäksi oveluutta ja riskinottokykyä. Kirjassa mennään Amerikkaan pörssissä keinottelemaan, kokeillaan huumebisneksen arkipäivää (hyvä että hengissä selvitään) ja yritetään rikastua Kiinassa postimerkeillä. Helppoa ei ole.

Melko mukavasti van de Wetering tarinaansa pyörittää, kyllä tämä vähintäänkin välipalaksi kelpaa, pahimpaan dekkarinnälkään. Ja loppuratkaisu, sellainenkin on, tosin ei ehkä hirveän yllättävä.