Jo Nesbø: Jano

Jonotin Jo Nesbøn jännäriä melkoisen tovin kunnes sain sen luettavaksi, ja tälläkin hetkellä kirjasta on Helmetissä 1082 varausta (kappaleita 389): Jano (Johnny Kniga, 2017; suom. Outi Menna; ISBN 978-951-0-42358-5).



Harry Hole tutkii jälleen sarjamurhaajan edesottamuksia, ja vaikka teksti rullaa mallikkaasti, en jaksanut romaanista innostua, voisi jopa sanoa että monin paikoin sen lukeminen inhotti. Ja Helmetissä romaani on saanut kaksi tähteä viidestä, mikä tarkoittanee että muillakin on saman suuntaisia kokemuksia kirjasta.

Jano jatkaa Harry Holen tarinaa siitä, mihin Poliisi jäi. Harry palaa Oslon poliisin palvelukseen jahtaamaan sarjamurhaajaa, joka etsii uhrinsa treffipalvelu Tinderin käyttäjistä. Jäljet johtavat menneisyyteen, ja Harry Holen on lopulta kohdattava vanha perivihollisensa.

Jo Nesbø: Verta lumella - Osa II, Lisää verta

Minulla oli vielä melkoinen aika odotusta jäljellä että saisin kirjastosta varatun Jo Nesbøn jännärin lainattua, johtuen sadoista varauksista, kunnes huomasin että teos oli kirjaston Bestseller-hyllyssä ja nappasin sen sieltä lainaan: Verta lumella - Osa II, Lisää verta (Johnny Kniga, 2015; suom. Outi Menna; ISBN 978-951-0-40807-0).



Jo Nesbøn kirjoja olen lukenut vajaa tusina kappaletta, ja osasta olen pitänyt paljonkin, mutta Harry Hole -jännäreihin tuskastuin jossain vaiheessa enkä pystynyt niitä enää lukemaan. Verta lumella -kirjasarjan ensimmäinen osa teki vaikutuksen, huolimatta siitä että tarina tuntui kohtalaisen kevyeltä, ja niinpä luin sarjan toisen osan hetikohta kun sen sain lainaan.

Jännäri on sijoitettu pohjoiseen Norjaan, jossa saamelaiset ja kantaväestö, eritoten lestadiolaiset, elävät jonkinlaista yhteiseloa. Päähenkilö tupsahtaa paikalle bussin kyydissä, ja pian alkaa tapahtua monenmoista, sillä etelästä tulevat takaa-ajajat ovat kintereillä.

Muutamaan otteeseen Nesbøllä tuntuu tarina leviävän käsiin, mutta jotensakin hän saa asiansa kerrottua, ja kerrottavaa riittää, näin lyhyeen romaaniin. Parempi tämä on kuin ykkkösosa, ja sanoisinpa että paras tähänastisista, eikä ylipäänsä heti tule mieleen jännäriä joka olennaisesti parempi olisi kuin tämä, puutteistaan huolimatta. Väkivallasta tässä on kyse, ja petoksesta, ja rakkaudesta.

Jo Nesbø: Verta lumella - Osa I

Jo Nesbø aloittaa järjestäytyneestä rikollisuudesta kertovan tarinan tällä 195-sivuisella romaanilla, jonka päähenkilö on pahoinpitelyillä ja palkkamurhilla itsensä elättävä Olav: Verta lumella - Osa I (Johnny Kniga, 2015; ISBN 978-951-0-40668-7).



Romaanin kerronta on mukaansa tempaavaa, joskin paikka paikoin äärimmäisen väkivaltaista, vaikka väkivaltaa ei suoraan ihannoidakaan. Toisaalta kuvaus huumekaupan maailmasta ja rikollisista, joka ovat valmiita mihin tahansa asemansa säilyttääkseen, on tinkimättömän oloista, ja Olav on epätavallinen valinta romaanin päähenkilöksi, samalla kertaa väkivallan ammattilainen että omalla erikoisella tavallaan hyvää tarkoittava hölmö.

Teossarjan toisesta osasta on tätä kirjoittaessa Helmetissä 868 varausta.

Tiivis romaani ajasta, jolloin heroiini saapuu Osloon. Olav järjestelee asioita Daniel Hoffmannille, Oslon heroiinikuninkaalle. Asiat järjestyvät helpoimmin tappamalla turhan hankalaksi käynyt ihminen. Olav on hyväsydäminen mies. Tämä ilmenee erityisesti hänen suhteessaan naisiin, kuuromykkään Mariaan ja huumepomo Hoffmannin puolisoon, Corinaan. Olav haluaa pelastaa molemmat naiset, mutta hänen pitäisi tappaa ainakin toinen. Asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät, ja asioilla on myös taipumus mennä pieleen, jos se vain on mahdollista. Asioihin liittyy myös Kalamies, Hoffmannin pahin kilpailija Oslon huumemarkkinoilla. Yksi asia johtaa toiseen. Lumi on värjäytyvä verellä. Ja punainen on rakkauden väri. Verta lumella on tiivis kertomus ajasta, jolloin viattomuus oli uhrattava, jos aikoi elää.

Jo Nesbø: Isänsä poika

Jouduin jonottamaan melkoisen pitkään kirjastosta tätä jännäriä, jossa Jo Nesbø kertoo vankilakierteeseen ajautuneesta poliisin pojasta: Isänsä poika (Johnny Kniga, 2014; ISBN 978-951-0-40856-8).



Tarina on hiukan liiankin näppärä ja tarkoitushakuisesti sommiteltu kertomus kostosta, kun vankilassa huumekoukussa olevalle Sonny Lofthusille selviää, että hänen poliisi-isänsä johdatettiin ansaan ja kylmästi surmattiin. Kirjan esittelytekstissä kerrotaan Sonnystä näin:

Kaikki pitävät Sonny Lofthusista. Sonnylla on inhimillinen katse, lempeä ääni ja hyvät käytöstavat. Hän sanoo kiitos ja anteeksi. Hän on myös istunut reilut kymmenen vuotta vankilassa tunnustettuaan muiden tekemiä henkirikoksia. Vastineeksi hän on saanut käyttöönsä mielin määrin huumeita. Mukava narkomaani, jonka elämän isän ennenaikainen kuolema on suistanut raiteiltaan. Isä, Ab Lofthus, oli poliisi. Yksi parhaista.

Kun Sonny päättää kostaa, mennään reippaasti uskottavuuden tuolle puolelle, siinä määrin supersankarimaista on se tapa millä Sonny päihittää niin vankilaviranomaiset, poliisit kuin pahojaan juonivat roistotkin.

Mutta tämän lajityypin puitteissa Nesbø kieltämättä onnistuu pitämään lukijaa pihdeissään, kun käänne seuraa toistaan eikä lukija osaa oikein päättää, pitäisikö hurrata kostajan puolesta vaiko toivoa että poliisit saavat hänet kiinni.

Jo Nesbø: Suruton

Jo Nesbø osaa kirjoittaa, mutta mikä sitten näissä Harry Hole -jännäreissä oikein mättää? Ehkä minua vaivaa se reseptimäinen kerronta, jossa tietää että käänteen jälkeen tulee taas käänne, ja uudelleen ja uudelleen, kunnes päädytään tilanteeseen josta voi aavistaa seuraavan sarjan kirjan jatkavan. Mutta kyllä tämä luettua tuli: Suruton (WSOY, 2006; suom. Outi Menna; ISBN 952-459-646-6).

Kirjassa on yli 500 sivua, ja lukeminen vei oman aikansa. Välillä hypin eteenpäin, ja sitten palasin taas taaksepäin saadakseni selville mitä oikein olikaan tapahtunut, mutta samalla tavalla kirjoittaa Nesbøkin, limittämällä kerrontaan kerronnan päälle.

Otan tähän kuitenkin otteen kirjan esittelytekstistä:

Pankinjohtajalla on 25 sekuntia aikaa tyhjentää seteliautomaatti. Aikaa kuluu 31 sekuntia. Ryöstäjä nostaa kuusi sormea valvontakameralle ja ampuu panttivangikseen ottamansa naisen kylmäverisesti. Voiko pahuus olla niin yksinkertaista? Harry Hole saa selvitettäväkseen rikoksen, josta tuntuu kasvavan suoranainen vyyhti. Jäljet vievät Holen ja hänen nuoren työtoverinsa Beate Lønnin aina Brasiliaan asti.

Käänteitä riittää, ja pankkiryöstöissä ei ole loppujen lopuksi kyse siitä miltä alunperin näyttää. Mutta mikä sitten saa Nesbøn kirjoittamaan näitä dekkareita joissa Hole johdattaa lukijan käänteestä toiseen ikään kuin vuoristoradalla, mistä lukija joko tykkää, tai sitten alkaa miettiä miten tästä junasta pääsisi kesken kaiken pois.

Luulen että tässä on syytä pitää reilunkokoinen tauko ennen seuraavaan Hole-kirjaan tarttumista, mutta oletan sellaiseen taas tarttuvani, kunhan aikaa on riittävästi kulunut.

Kukkulan kuningas

Jo Nesbøn kirja tarttui mukaan, vaikka olin miettinyt etten hänen dekkareitaan enää lue. Mutta takakannen teksti sai kiinnostumaan kirjasta: Kukkulan kuningas (Johnny Kniga, 2009; 2. painos; suom. Outi Menna; ISBN 978-951-0-34705-8).

Romaani kertoo kykyjenmetsästäjästä, headhunterista, nimeltä Roger Brown, joka löytää elämänsä keikan, monessa mielessä. Tapahtumapaikkana on 2000-luvun alun Oslo, eikä rekrytoinnin raadollisessa maailmassa jätetä yhtäkään temppua käyttämättä. Ja elämäntyylin tuottamien rahaongelmien takia Brownilla on oma sivubisnes, jossa ollaan tiukasti lain väärällä puolella.

Tässä Nesbøn kirjassa on samanlaisia ongelmia kuin muissakin hänen kirjoissaan, esimerkiksi Harry Hole -dekkareissa. Kai Nesbø tavoittelee "kansainvälistä tasoa", mikä tarkoittaa että mennään ryminällä eteenpäin ja tarinassa on pakko olla kaikenlaista erikoisefektiä, esimerkiksi sotilastoimintaa ja sen sellaista.

No, sinänsä hyvin tarina kirjassa pyörii, valtataistelua käydään siitä kuka on "kukkulan kuningas", siis rekrytointifirmojen ykköstyöntekijä, ja samalla pohditaan myös vallan- ja rahanhimon seurauksia.

Onko näillä markkinoilla elettävissä normaalia elämää? Ja mitä tapahtuu, kun tulee koston aika?

Kovin on kylmä tämä tarina, voisiko jopa sanoa moraaliton. Sitä ristiriitaisemmalta tuntuu, että kirjan tekijänpalkkiot on osoitettu - tai näin kansiliepeessä väitetään - kehitysmaissa toteutettavaan lukutaitokampanjaan.

Panssarisydän

Jo Nesbø on tavattoman tuottelias kirjoittaja. Tässä romaanissa tuntui olevan vähän turhan paljon tyhjäkäyntiä, sellaista kuvailua joka ei johtanut minnekään ja jonka suhde varsinaiseen tarinaan oli epäselvä. Mutta 663-sivuinen dekkari teki kyllä vaikutuksen: Panssarisydän (Johnny Kniga, 2010; suom. Outi Menna; ISBN 978-951-0-36254-9).

Kirjan päähenkilö on entinen poliisi Harry Hole, jota käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt jo yhdeksän. Panssarisydän on ensimmäinen lukemani sarjan dekkareista.

Täytyy kyllä sanoa, että nyt on päähenkilöön ladattu ylenmäärin ongelmia, voisi sanoa että överiksi asti: Hole on alkoholisti, perheasiansa täysin sotkenut luuseri, joka on pahasti koukussa huumeisiin ja uhkapeliin ja lisäksi ison summan velkaa kiinalaiselle mafialle. Voisiko vähempikin riittää?

No, kaiketi tämä painolasti johtuu siitä että Hole on sarjan seitsemässä aiemmassa osassa joutunut sellaiseen riepotteluun että paljon ei sankarista ole järjellä.

Nesbø punoo tarinaansa käänteen toisensa jälkeen, jopa niin että käänteet alkavat lopulta tuntua maneerilta. Mutta Hole pääsee kerta kerran jälkeen selville jutun juonesta, kun hänet värvätään selvittelemään kummallista rikostapausten sarjaa. Joukko ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään muuta yhteistä kuin että he ovat yöpyneet samaan aikaan kämpässä Norjan tuntureilla, joutuu murhatuksi yksi toisensa perään.

Nesbø pyörittelee tarinaansa Norjan ulkopuolella Kongossa asti, josta tuntuu löytyvän avaimia mysteeriin.

Kirjan takakannessa kirjaa kehuttiin Norjan parhaaksi dekkariksi, ja ehkä maailman parhaaksi. En menisi kyllä väittämään kumpaakaan.

Vaikuttava teos, ammattilaisen työtä, mutta en oikein pitänyt Nesbøn tavasta pyörittää tarinaansa yhä dramaattisempien erikoisefektien ympärillä. Kirjassa joudutaan muun muassa lumivyöryn hautaamaksi, mihin liittyy kirjan nimi, ja otetaanpa käyttöön vielä norsukiväärikin, ilmeisesti mikään vähempi ei tehoaisi.

Kyllä hienoviritteisemminkin pitäisi pystyä nyky-yhteiskunnan pahoinvoinnista kertomaan. Toisaalta kun ajattelee mitä Norjassa sittemmin tapahtui, ehkä tässä väkivallan karusellissa jotain oireellista on.

Lepakkomies

Jo Nesbø on kirjailijanimi, johon olen useampaan otteeseen törmännyt viime kuukausina, mutta en ollut häntä koskaan lukenut. Olettaa sopii, että tämä kirja on jotensakin edustava esimerkki Nesbøn tuotannosta: Lepakkomies (Like, 7. painos, 2010; suom. Outi Menna; ISBN 978-952-01-0535-8).

Kirja kertoo Harry Hole -nimisestä norjalaisesta poliisista, joka matkustaa Australiaan selvittelemään siellä sattunutta kuolemantapausta. Ja ihan kohtuullisen uskottavasti Nesbø kuvaa Australiaa, sikäläistä puheenpartta myöten, sillä englanninkielisiä fraaseja on siroteltu tekstin sekaan.

Tarina tuntuu hyvin tarkoitushakuisesti rakennetulta. Teoksessa pohditaan vähemmistöjen tilannetta yhteiskunnassa, Australian alamaailmaa, huumerikollisuutta, eriarvoisuutta ja sen sellaisia yhteiskunnallisia teemoja.

Samalla piirretään Harry Holesta kuvaa poliisina, jolla on takanaan rankka kokemus, iso syyllisyyden taakka, ja samalla Australian keikka on ikään kuin viimeinen mahdollisuus osoittaa kykenevänsä polisiityöhön.

Mutta tuo tarkoitushakuisuus, se kyllä häiritsi, ja joitain osia tarinasta pystyi hyvin arvaamaan ennalta, eikä tarinakaan ihan loppuun asti jaksanut kiinnostaa: jätin kesken ja lunttasin kirjan loppuratkaisun teoksen lopusta.