Colm Tóibín: Brooklyn

Colm Tóibínilta olen aiemmin lukenut romaanin ja novellikokoelman, ja tämän romaanin lukeminen on ollut suunnitelmissa pitkään: Brooklyn (Tammi, 2013; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-951-31-6688-5).



Ja niin siinä kävi, että laina-aika kirjastosta meni umpeen, ja oli enää kaksi päivää aikaa palautukseen. Ajattelin vähän vilkaista teosta alusta, mutta jotenkin teksti tarrasi kiinni, ja luin romaanin saman päivän aikana loppuun, vaikka oli kaikenlaista touhua, muun muassa parin tunnin kävely Vaakkoin metsissä. Tosin tämän kirja-arvion julkaiseminen sitten vähän viivästyi.

Jälkeenpäin tulin oikein ihmetelleeksi, mikä tässä tekstissä veti mukaansa, eihän teoksen aloituskaan nyt mitenkään erityisen ihmeellinen ole, melko arkista kerrontaa:

Eilis Lacey istui Friary Streetin talon yläkerrassa olohuoneen ikkunan ääressä ja näki sisarensa tulevan töistä reippaasti kävellen. Hän katseli, miten Rose ylitti kadun auringosta varjoon kantaen uutta nahkaista käsilaukkua, jonka oli ostanut Clery'sin alennusmyynnistä Dublinista. Rosella oli harteillaan kermanvärinen villatakki. Golfmailat odottivat eteisessä, ja Eilis tiesi, että ihan kohta sisko haettaisiin, eikä hän palaisi kotiin ennen kuin kesäilta hämärtyisi.

Romaani kertoo siitä miten Eilis lähtee töiden perässä Irlannista Amerikkaan, Brooklyniin, ja siitä miten vaikeaa on sopeutua uuteen ympäristöön missä mikään ei ole tuttua eikä kenenkään kanssa voi jakaa elämän iloja ja suruja, siitä että elämässä ei ole mitään odotettavaa:

[...] Ei edes sunnuntaita. Ei mitään muuta kuin ehkä nukkumista, eikä hän oikein ollut varma halusiko päästä uneenkaan. Eikä hän sitä paitsi voisi vielä mennä nukkumaan, sillä kello ei ollut edes yhdeksää. Hän ei voinut tehdä mitään. Tuntui kuin hänet olisi pantu lukkojen taa.

Aamulla hän ei oikein tiennyt, oliko nukkunut vai pikemminkin elänyt sarjan todentuntuisia unia, eikä hän halunnut päästää niistä irti jotta ei tarvitsisi avata silmiä ja nähdä huonetta. Yhdessä unessa oli oltu Enniscorthyn käräjätalossa Friary Hillin laella. Hän muisti nyt, miten kovasti naapurit olivat kammoksuneet käräjäpäiviä, eivät suinkaan lehdissäkin raportoitujen näpistys-, juopottelu- tai riehuntatapausten takia, vaan siksi että oikeus toisinaan määräsi lapsia otettavaksi huostaan, pantavaksi lastenkotiin tai köyhäinkouluun tai kasvattikoteihin koska he pinnasivat koulusta tai rettelöivät tai eivät tulleet toimeen vanhempiensa kanssa. [...]

Tóibín onnistuu tekemään Eilisistä hahmon joka kärsii yksinäisyydestään ja pelkää tulevaa, mutta samalla Eilisissä on tavattomaa vahvuutta, ja kykyä nähdä sekä oma itsensä että toiset ihmiset, havainnoida ihmisiä omissa kohtaloissaan:

Tony oli niin syventynyt peliin, että Eilis ehti antaa ajatustensa viipyillä hänessä, leijua häntä kohti, ja hän huomasi, miten Tony oli joka suhteessa aivan erilainen kuin hän itse. Ajatus siitä, että Tony ei koskaan näkisi häntä sillä tavoin kuin hänestä tuntui että hän näki Tonyn nyt tuli hänelle suunnattomana helpotuksena, tyydyttävänä ratkaisuna kaikkeen. [...]

Eilis on ahkera ja oppimiskykyinen, ja työssään tavaratalon myyjänä hän pääsee näkemään miten amerikkalainen elämänmeno muuttuu, kun televisio on tuloillaan ja ihmiset ihonväristä riippumatta pääsevät ostoksille tavarataloon. Irlantilaiset ja italialaiset ovat halpaa työvoimaa, mutta myös näiden ryhmien sisällä on sisäistä luokka-ajattelua, mutta maailma on muuttumassa tältäkin osin.

Kasvukertomuksesta tässä on kyse. Tóibín kuvaa yksittäistä yksinäistä ihmistä, joka putoaa kahden erilaisen kulttuurin väliin, mutta samalla Eilis myös löytää itsensä.

Ja vaikka romaani loppuu aivan kesken, niin samalla romaani loppuu juuri oikealla hetkellä, kun kaikki on vielä avointa ja mahdollista: lukija tietää että Eilis on valmis siihen mitä on tulossa, hän on ihminen jossa asuu ihmisyys. Ehkä tätä Eilisin kykyä ymmärtää itseään ei ihan viisaudeksi voisi sanoa, mutta kaikista peloistaan huolimatta Eilis on keskellä itseään ja omaa elämäänsä, kykenevä näkemään mitä on tehtävä, vaikka kuinka vaikeaa olisi.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Colm Tóibín taki vaikutuksen aiemmin lukemillani kahdella romaanilla, ja tämä novellikokoelma vakuutti kyvystä kertoa tiiviissä muodossa suurista asioista: Äitejä ja poikia (Tammi, 2013; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-951-31-7025-7).



Kaikissa kirjan novelleissa ei äideistä ja pojista puhuta, tai ehkä sittenkin, vaikka päähenkilö olisikin mies, mutta joissakin novelleissa kyse on juuri äidin ja pojan suhteesta, esimerkiksi novellissa Laulu, jossa poika kuuntelee äitinsä laulua, äitinsä joka jätti perheensä kun poika oli vielä pieni:

Noelista alun kiihko kuulosti niin voimalliselta, että äidin olisi mahdotonta viedä kahdeksaa tai yhdeksää säkeistöä päätökseen samalla vimmalla, että laulun jännite laskisi väistämättä. Mutta kun äiti jatkoi lauluaan, hän tajusi olleensa väärässä. Äiti hallitsi hengityksensä ällistyttävästi korkeissa korukuvioissa, ja sanat soljuivat pidäkkeettömän luontevasti: iiri oli hänen äidinkielensä, niin kuin se varmasti oli ollut Noelinkin, ennen kuin oli päässyt puoliksi unohtumaan. Äiti lauloi vanhaan tyyliin mutta sähköistyneesti, välillä laulu oli melkeinpä julistusta, joka sivuutti sävelmän herkät nyanssit.

Novelleissa ei välttämättä tapahdu kovin paljon, ja joskus juuri tämä tapahtumattomuus tuntuu olevan novellien teema, jännite joka syntyy siitä että elämän eri vaihtoehdoista ja valinnoista on vaikea valita sitä oikeaa, ja niin voi olla tilassa jossa kaikki on auki, ja samalla kaikki on jo suljettu, on vain yksi tie olla elämässään.

Colm Tóibín: En lång vinter

Colm Tóibínin romaaneista on suomennettu Brooklyn, mutta romaanin A Long Winter luin ruotsiksi käännettynä: En lång vinter (Norstedts, 2012; översättning Erik Andersson; ISBN 978-91-1-304461-3).

Kirja tarttui mukaan kirjaston ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden palautettujen kirjojen laatikosta, osin siksi että se on lyhyt, 118 sivua, osin takakannen tekstin ansiosta. Tässä ote romaanin kuvauksesta:

Miquel har återvänt efter värnplikten och nu är det dags att vinka av den yngre brodern. Pappan säger inte så mycket men håller ordning på fåren som precis vallats från bergssluttningarna inför den stundande vintern. Det är modern som håller samman familjen genom att se till att alla får mat och att det blir städat.

Så en dag märker Miquel att modern tycks smyga iväg när de är nere i byn och handlar. Snart blir han varse det som alla tycks ha vetat länge men ingen talar om. Modern är alkoholist. Kort därefter uppstår ett våldsamt bråk mellan föräldrarna. Dagen efter är modern försvunnen och den första snön faller. Det tar bara någon timme, sedan råder full snöstorm och det är frågan om liv och död.

Teosta voi pitää pienoisromaanina, mutta kyllä se hiljalleen kasvaa romaanin mittoihin. Elämä Espanjan vuoristossa tuntuu ajattomalta, ikään kuin yhteiskunnan kehitys ei olisi vaikuttanut elämään mitenkään. Ja ehkä se ei olekaan.

Päähenkilö Miquel tajuaa yhtäkkiä, että äiti on alkoholisti, on ollut jo pari vuotta, ilmeisesti jo ennen sitä kun hän lähti suorittamaan asepalvelustaan. Tóibín ei sen kummemmin selittele syytä tähän, mutta lukija saa riittävästi vihjeitä siitä, miten vaikea perheen tilanne on karuilla vuorilla, riidoissa naapureiden kanssa:

Sådana här kvällar såg han sina föräldrar unga: fadern var omtänksam och spred gemyt när han tände ljusen och skickade runt maten och hällde upp vinet; modern kände sig fri att prata om sin egen mor och den mat hon lagat vid olika tillfällen och vad som sades om henne, och om festerna i den gamla byn, de goda grannar de haft där. Detta gjorde hon på ett försiktigt sätt, utan att antyda någon kritik av livet som hon levde här, som de mer än något förgånget liv ville fira.

Kun äiti sitten lähtee kävelemään ja katoaa vuorille, juuri ennen lumimyrskyä, muuttuu elämä kokonaan. Tóibínin tapa kertoa on hienovarainen, eikä hän juurikaan selittele asioiden taustoja tai syitä, vaan kertoo siitä mitä ihmiset tekevät ja sanovat.

Romaani kertoo samalla aikuistumisesta ja ystävyydestä, siitä miten ihminen voi hiljalleen ymmärtää maailmasta hiukan enemmänkin kuin vain oman pienen osasensa. Ehkä Miquel loppujen lopuksi onkin onnekas, menetyksistä huolimatta.

Romaani on tummanpuhuva, mutta kirkkaat sävyt, kuinka kirkkaita ne ovatkaan pimeyden keskellä. Tragediasta tässä on kyse, mutta samalla lohdusta, ihmisenä olemisen hauraasta kauneudesta.

Tóibín vakuutti, ja niinpä laitoin kirjastosta varaukseen romaanit Brooklyn sekä Äitejä ja poikia (ilmestyy keväällä 2013 Tammen Keltaisessa kirjastossa).