Donna Leon: Kuolema tulvan aikaan

Olen lukenut jo kohtalaisen monta Donna Leonin Venetsiaan sijoitettua dekkaria, mutta tämä oli jotenkin jäänyt välistä, ja aivan mainio luettava tämä olikin: Kuolema tulvan aikaan (Otava, 2012; suom. Kristiina Rikman; ISBN 978-951-1-26895-6).



Guido Brunetti päätyy tällä kertaa museoiden maailmaan, siellä rehottavaan korruptioon ja rikollisuuteen, jossa arvokkaita esineitä väärennetään ja varastetaan rikkaiden ihmisten salaisiin yksityiskokoelmiin. Samalla kirjassa puhutaan seksuaalisista vähemmistöistä, heidän oikeudestaan onneen, jota vakava pahoinpitely värittää.

Leonilla on kyky kuvata omaa fiktiivistä Venetsiaansa niin että sen tuntuu aivan todelliselta, eikä tälläkään kertaa romaani petä. Oikeastaan tuntui siltä, että tämä on paras lukemistani Brunetti-dekkareista, mutta tämä tunne voi johtua pelkästään siitä että edellisen lukemisesta on jo hiukan aikaa. Erinomaista työtä joka tapauksessa.

Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

Donna Leonin romaanissa joutuu Guido Brunetti melkoiseen pyöritykseen, ja tällä kertaa hänen esimiehensä Patta tuntuu jopa lähes inhimilliseltä. Oikein mainio dekkari, jossa Venetsia ei ole pelkkä kulissi vaan olennainen osa tarinaa: Kuolema väärissä vaatteissa (Otava, 2001; suom. Kristiina Rikman; ISBN 951-1-17744-3).



Kirja kertoo teurastamon takaa löytyneestä ruumiista, miehestä joka on pukeutunut naisten vaatteisiin. Aluksi kuollutta epäillään prostituoiduksi, mutta sitten käykin ilmi että kyseessä on pankinjohtaja ja taustalla on kovaa peliä pelaavia rikollisia. Brunetti joutuu itsekin hengenvaaraan rikosta selvittäessään.

Leon kuvaa mainiosti poliisin työtä ja Brunettin yksityiselämää, jossa on pistäviä särmiä mutta myös särmikästä idylliä.

Mitä enemmän näitä Leonin dekkareita luen, sitä suuremman vaikutuksen ne tekevät. Täytyy jatkaa näiden lukemista, mutta pidän jonkin verran väliä jotta vältyn yliannostukselta.

Tuomari Dee ja varjostimen arvoitus

Olen aika ajoin lueskellut Robert van Gulikin dekkareita, pitäen kirjojen välissä jonkin verran taukoa yliannostuksen välttämiseksi. Mukava kevyt välipala oli tämäkin dekkari: Tuomari Dee ja varjostimen arvoitus (WSOY, 1997; suom. Kristiina Rikman; ISBN 951-0-21833-2).

Kirja on 192-sivuinen, eli senkin puolesta nopealukuinen. Tarinassa Dee on matkalla vieraassa kaupungissa, missä hän törmää outoihin tapahtumiin. Paikkakunnan tuomarin vaimo murhataan, liikemies tekee itsemurhan ja katujen roistot juonivat jotain.

Tarina oli melko rempseä, johtuen siitä että Dee soluttautuu roistojen sekaan yhtenä heistä. Samaan aikaan alkaa näyttää siltä, että varsinaisia roistoja ovatkin kaupungin arvostetuimmat asukkaat, vai ovatko asiat sittenkään niin kuin miltä ne alkavat näyttää?

Mitenkään erityisen mieleenpainuva tämä kirja ei ole, mutta sopiva suupala pahimpaan dekkarinälkään tämä teos kyllä on.

Kiinalaiset kellomurhat

Olen silloin tällöin lueskellut Robert van Gulikin keisariajan Kiinaan sijoitettuja dekkareita, ja nyt tartuin sarjan alkupäässä ilmestyneeseen romaaniin Kiinalaiset kellomurhat (WSOY, 1994; 2. painos; suom. Kersti Juva ja Kristiina Rikman; ISBN 951-0-00182-1).

Kirja kertoo tuomari Deen toiminnasta salapoliisina ratkomassa kolmea erillistä rikosta samaan aikaan. Tässä van Gulik seuraa kiinalaisten salapoliisitarinoiden esimerkkiä, eikä ihan huonosti onnistukaan. Sarjan myöhemmin ilmestyneet osat tuntuivat silotellummilta kuin tämä, jossa oli jännitystäkin kohtuullisessa määrin.

Kovin ihmeellinen dekkari tämä ei ollut, mutta ei hassumpi välipala kuitenkaan. Tarinassa on sekoitettu eri aikakausien asioita keskenään, joten sinänsä romaani ei ole historiallisesti mitenkään tarkka, mutta jotenkin silti tuntuu että tässä kuvataan kiinalaista elämänmenoa.

Postitoimisto

Charles Bukowski työskenteli lähes 12 vuotta postitoimistossa, ja näistä kokemuksista (sekä muista omaelämänkerrallisista aineksista) syntyi romaani Postitoimisto (WSOY, 2002; 4. painos; suom. Kristiina Rikman). Helmet-järjestelmässä kirja oli saanut täydet viisi tähteä kuudelta arvioijalta; olen samaa mieltä.

Kirja on lyhyt, 218 sivua, ja kirjoitettu minämuotoon, kertojana mies nimeltä Henry Chinaski, joka ryyppää, harrastaa vedonlyöntiä ja yrittää siinä sivussa ansaita vähän rahaa näihin ja muihin tarpeisiin.

Bukowskin huumori on mustaa, eikä tässä kirjassa postilaitosta kohdella silkkihansikkain vaan byrokratia ja kauheat esimiehet saavat kuulla kunniansa. Kirjan kertoja on vähäväkisten puolella ja joutuu kerran jos toisenkin hankaluuksiin, mutta jotenkin hän vain sinnittelee töissä.

Bukowskilla on "renttukirjailijan" maine, eikä tämmöistä tekstiä pysty käsittääkseni kirjoittamaan ilman omakohtaista kokemusta alkoholista ja sen mukanaan tuomista asioista, mutta toisaalta Bukowski oli tuottelias, 60 julkaistua kirjaa, joten kyllä hänellä oli myös tahto ja kyky saada sanottavansa sanottua.

Aikansa underground-meininkiä tämä on, nykyisin jo hiukan ajan patinoimaa, mutta ei Bukowskin sanoma ihmisyydestä ole minnekään kadonnut, täältä se edelleen löytyy.

Ja lopuksi vielä: Bukowskin runotuotannosta on suomennettu erinomainen kokoelmateos 234 runoa - valitut runot 1946-1994, jota myös kelpaa suositella luettavaksi.

Haurasta lasia - komisario Guido Brunettin tutkimuksia

Donna Leonin dekkari oli saanut vain kolme tähteä Helmet-järjestelmässä (20 arviota), mutta ei tämä hassumpi ollut: Haurasta lasia - komisario Guido Brunettin tutkimuksia (Otava, 2008; suom. Kristiina Rikman; ISBN 978-951-1-22452-5).

Voi olla, että olen jonkin Leonin dekkarin aikoja sitten lukenut, mutta siitä en muistanut mitään, komisario Guido Brunetti tuntui ihan tuoreelta tuttavuudelta.

Osasyynä dekkariin tarttumiseen oli Markus Springin julkaisema valokuvasarja Venetsiasta. Ja kirja osoittautui kiinnostavaksi, siinä selvitettiin henkirikoksen lisäksi myös Venetsian poliittista kähmintää ja ympäristörikoksia, erityisesti vesien saastumista.

Leon kirjoittaa Venetsiasta uskottavasti, siitä Venetsian todellisuudesta joka jää turisteilta näkemättä ja kokematta. Ehkä kirjassa oli jonkin verran väsähtäneisyyttä, mutta toisaalta suhteellisen verkkainen tahti tuntui oikein mukavalta, miksi dekkarissa pitäisi koko ajan tapahtua jotain järisyttävää.


Sekin oli mukavaa, että kirjassa kerrotiin lasinteosta perinteisin menetelmin, sillä juuri vastikään tuli käytyä Iittalan lasimuseossa ihailemassa lasiesineitä ja katsomassa lasinteon välineistöä.

Ei hassumpi kirja, vähän pikaruokaahan tämä oli mutta ei liian pöhötyttävää. Voisi Leonin dekkareihin palata ehkä toistekin.

Murha Kantonissa

Luulen lukeneeni yhden tai kaksi Robert van Gulikin dekkaria vuosia, vuosia sitten. Nyt palasin niiden pariin, romaanilla Murha Kantonissa (WSOY, 1992; suom. Kristiina Rikman; ISBN 951-0-07207-9). Ei hassumpi tarina, tosin ehkä epätyypillinen, sillä tässä kerrotaan paitsi muinaisesta kiinalaisesta kulttuurista myös arabeista, jotka Kantonissa kävivät kauppaa kiinalaisten kanssa.

Dekkari on joiltakin osin melkoisen jamesbondimainen, jos sellaista nyt voi kiinalaisesta kulttuurista sanoa, mutta oli kirjassa myös sellaista kultuurin tuntemuksesta kertovaa omaperäisyyttä, joka nostaa romaanin tusinadekkareiden yläpuolelle.

Ei ollenkaan hassumpi annos, perinteistä dekkarimeininkiä yhdistettynä kiinalaiseen kulttuuriin, kyllä tämä toimii. Mutta ei liian monta annosta samalla kertaa, täytyy pitää taukoa.