Antero Takala: Kaamos - hämärän maisemat = landscapes of darkness

Sain ystävältä lainaan tämän Antero Takalan mustanpuhuvan valokuvateoksen, joka askarrutti melkoisesti, sai palaamaan valokuviin uudelleen. Valokuvissa kuvataan Lappia silloin kun aurinko pysyy piilossa taivaanrannan alapuolella: Kaamos - hämärän maisemat = landscapes of darkness (Musta taide, 2006; engl. käännös Jüri Kokkonen; ISBN 952-9851-75-8).

Kirjoitin teoksesta pari sanaa Light Scrape -blogissani, ja teoksesta löytyy lyhyt esittely Luontokuvan kaupasta.

Mietin pitkään mikä näissä kuvissa kiehtoo, ja ehkä se on muistiin painunut kokemus siitä miltä tuntuu olla lumisessa maisemassa jossa ei ole keinovaloa, ei muuta kuin tähtien kajo.

Tämmöisiä kokemuksia kertyi kouluikäisenä, kun koulun jälkeen kävin hiihtämässä lenkkiä pimeässä metsässä, jossa ei ollut valaistua latua, ei edes katuvaloja kylällä, vaan pimeä metsä ja silmä joka hädin tuskin näki jotain, ja senkin silmän reuna-alueella, joka tarkkaan katsomiseen ei kyennyt.

Takala on kameralla vanginnut pimeän maiseman kokemuksia jylhäksi kertomukseksi Lapista. Tätä kirjaa kelpaa katsoa uudestaan ja uudestaan.

Hannes Heikura: Dark Zone = Hämärä vyöhyke

Hannes Heikuran teos on mustanpuhuva, kooltaan massiivinen valokuvateos: Dark Zone = Hämärä vyöhyke (Musta Taide, 2011; ISBN 978-952-5818-16-1). Käännös englanniksi: Jüri Kokkonen. Teos liittyy näyttelyyn Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa 17.6.-4.9.2011.



Helmetissä teos oli saanut kolme tähteä (kaksi arviointia), mitä pidin kovin vaatimattomalta. Mutta teokseen perehdyttyäni antaisin sille juurikin kolme tähteä viidestä, sillä jotain tästä puuttuu. Ehkä valokuvia on liikaa, teoksen 182 sivussa on tyhjäkäyntiä, ja osa valokuvista ei ole aivan niin onnistuneita kuin toivoisi.

Tai ehkä kyse on siitä, että monen valokuvan osalta tuntui siltä kuin tässä olisi muutettu värikuva mustavalkoiseksi, niistä puuttui se mustavalkoisen valokuvan erikoislaatuinen hehku jonka taiturit osaavat saada esiin. Sen sijaan että mustavalkoisuus olisi tuonut valokuviin jotain lisää, se poisti jotain olennaista.

Sitä kylläkään ei voi kieltää, etteivätkö valokuvat olisi teknisesti onnistuneita, ja puoli tusinaa valokuvaa kyllä säväyttivät, saivat arvostamaan Heikuran taitoa. Mutta ihan ne eivät riitä näin massiivista teosta kannattelemaan.