Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Bea Uusma tarjoaa tutkimusmatkan tuntemattomaan, ja vaikka kirjassa nimellisesti tutkitaan Pohjoisnavan ympäristöä, varsinaisesti kirja on tutkimusretki ihmismieleen, ja siihen mitä kummallista ihmiset voivat saada päähänsä tehdäkseen: Naparetki - minun rakkaustarinani (Like, 2015; suom. Petri Stenman; ISBN 978-952-01-1283-7).



Uusman kirja on eräänlainen kuolemansyyntutkimusraportti kolmesta onnettomasta tutkimusretkeilijästä ja heidän kohtalostaan. Samalla kirja kertoo kirjoittajan päähänpiintymästä, halusta selvittää mitä oikein tapahtui, paluusta (ja paluun yrityksistä) niille paikoille joissa tutkimusretkikunta viimeisiä hetkiään vietti.

Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. Tapaus on kiehtonut kirjailijoita, toimittajia, lääkäreitä ja tavallisia ihmisiä, ja siitä on kirjoitettu paljon. Ruotsissa on myös Andrée-retkikunnalle omistettu museo.

Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän. Ja alkoi ratkoa arvoitusta. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä oikein tapahtui?

Näin alkaa retki kauas menneisyyteen ja palapelin palaset loksahtelevat vaiheittain paikalleen. Lopulta saadaan seikkaperäinen vastaus kaikkiin kysymyksiin - ainakin teoriassa.

Naparetki on tietokirjallisuutta kiehtovimmillaan: sen jälkeen tuntuu kuin olisi itse käynyt tapahtumapaikoilla, palellut pakkasessa, syönyt jääkarhunlihaa ja sulattanut lunta juomavedekseen.

Amir ja Khalil: Zahran paratiisi

Amir on kirjoittanut ja Khalil piirtänyt tämän sarjakuvan, jossa kerrotaan vuoden 2009 Iranista, kadonneesta pojasta jonka kohtaloa äiti yrittää selvittää: Zahran paratiisi (Like, 2011; suom. Petri Stenman; ISBN 978-952-01-0648-5).



Teos kertoo kammottavasta diktatuurin koneistosta, jossa edes suhteet vallanpitäjiin eivät ole tae siitä että olisi selvitettävissä mitä oikein on tapahtunut. Poliisivoimat ja oikeuslaitos ovat totaalisen korruptoituneita, vallanpitäjien käyttämä väkivalta on silmitöntä, eikä kiduttajien kynsiin joutuneella ole juurikaan mahdollisuutta selvitä hengissä saatika ehjin nahoin.



Tekijät eivät kerro sukunimiään ilmeisistä syistä. Niin, ja mikä se Zahran paratiisi on? Se on Iranin suurin hautausmaa, jonne moni pidätetyistä päätyi, anonyymeihin hautoihin.

Daniel Clowes: Wilson

Tragikomiikka leimaa Daniel Clowesin sarjakuvakertomusta vanhenevasta miehestä, joka kipuilee olemassaolonsa kanssa: Wilson (Like, 2011; suom. Petri Stenman; ISBN 978-952-01-0579-2).



Teos sai vuonna 2011 Eisner-palkinnon "Best graphic album", ja eipä tässä ole syytä kursailla, ansaittu palkinto jos mikä, siinä määrin viiltävästi tässä osutaan maaliin.

Mikä on elämän tarkoitus, se ei ole tämän albumin keskeinen kysymys, mutta elämän tarkoituksesta tai ehkä pikemminkin tarkoituksettomuudesta tässä on kyse, siitä että ihminen on enemmän tai vähemmän poikkipuolin oman elämänsä kanssa.

Tässä tämä, ja sarjakuvien ruutujen välistä on luettavissa paljon lisää.

Miksi Marx oli oikeassa

Terry Eagleton kirjoittaa iskevästi ja hauskasti, paikoitellen hyvinkin ärhäkkäästi, ja yrittää osoittaa että Karl Marxin kirjoitukset ja marxismi ovat mitä suurimmassa määrin relevantteja tämän päivän maailmassa: Miksi Marx oli oikeassa (Like, 2012; suom. Petri Stenman, jälkisanat Tuomas Nevanlinna; ISBN 978-952-01-0710-9).

En ole koskaan lukenut Marxin tekstejä, joten en osaa sanoa missä määrin Eagleton ottaa vapausasteita tekstien tulkitsemisessa – oletettavasti kohtuullisessa määrin.

Mutta toisaalta Eagletonin tapa käsitellä Marxin tekstejä, niiden tulkintoja ja niihin kohdistettua kritiikkiä on monipuolinen, ja kaiken lisäksi Eagleton kykenee konkretisoimaan asian kuin asian arkipäivän ilmiöiden avulla.

Hauskinta olivat ne kohdat missä Eagleton käänsi kritiikin päälaelleen. Hän muun muassa pyrkii osoittamaan, että tämän päivän kovimmat kapitalistit, esimerkiksi investointipankkiirit, ovat omaksuneet Marxin opit erinomaisen hyvin ja toteuttavat näitä oppeja käytännössä.

En tiedä rupeanko lukemaan Marxin tekstejä, mutta varsin kiehtovilta Eagletonin pohdinnat kyllä vaikuttavat, erityisesti ne osuudet joissa puhutaan ajattelun konkretiasta, esimerkiksi ”antifilosofiasta” ja ”karnevalistisesta filosofiasta”, siis sellaisesta kyvystä ajatella jossa elämälle välttämättömät asiat kuten ruoka ja nukkuminen yhdistetään hyvinkin ”korkeakulttuurisiksi” miellettyihin asioihin.

Ja vaikka Marx ei olisikaan ollut oikeassa, kyllä Marxin herättämissä ajatuksissa jotain mieltä tuntuu olevan.

Huonosti käy maan

Tony Judtin kirja Huonosti käy maan (Like, 2011; suom. Petri Stenman) kertoo länsimaisen yhteiskunnan kriisistä. Missä vaiheessa taloudesta tuli kaiken yhteiskunnallisen toiminnan mittari?

Jo kirjan lähtökohta sävähdyttää: Tony Judt (1948-2010) saneli kirjan ALS-taudin halvaannuttamana kuolinvuoteellaan. Ja vaikka hän ei enää voikaan osallistua keskusteluun, tämä kirja tarjoaa puheenvuoron jota on syytä tarkkaan pohtia.

Tässä on ote kirjan johdannosta: "Jotain on syvällisesti vialla siinä, miten nykyään elämme. Kolmekymmentä vuotta olemme tehneet aineellisen oman edun tavoittelusta hyveen. Tämä samainen pyrintö muodostaa itse asiassa nykyään sen vähän, mitä on jäljellä yhteisen päämäärän tajustamme. Tiedämme kyllä, mitä asiat maksavat, mutta meillä ei ole aavistustakaan niiden arvosta."

Siis: hyvyys, oikeudenmukaisuus ja sen tyyppiset pohdiskelut ovat taitoa, joka on kadonnut meiltä - taitoa, joka tulee opetella uudelleen. Mutta miten palata eettisesti valistuneeseen julkiseen keskusteluun, siinäpä kysymys!

Erityisesti Britanniassa ja Yhdysvalloissa on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tapahtunut raju romahdus yhteiskunnassa: "Sukupolvien välinen liikkuvuus on romahtanut: Toisin kuin vanhemmillaan tai isovanhemmillaan, tämän päivän lapsilla Britanniassa tai Yhdysvalloissa on sangen pienet toiveet kohentaa oloja, joihin he ovat syntyneet. Köyhät pysyvät köyhinä. Valtavan enemmistön taloudellisesti kehno asema muuntuu huonoksi terveydeksi, hukatuiksi koulutusmahdollisuuksiksi ja, yhä useammin, tutuiksi lamaoireiksi, kuten alkoholisimi, liikalihavuus, uhkapelaaminen ja pikkurikollisuus."

Viime vuosikymmenten kehitys on kummallista, koska se kääntää trendin joka on vallinnut Euroopassa (ja osin myös Yhdysvalloissa) 1800-luvulta alkaen. Emme olleet sokeita individualismin harhoille vaan tajusimme riippuvuutemme toisista: "Me kaikki hyödymme meitä edeltäneistä ihmisistä, samoin kuin niistä, jotka huolehtivat meistä vanhuudenpäivinämme tai sairastuessamme. Me kaikki olemme riippuvaisia palveluista, joiden kustannukset me jaamme maanmiestemme kanssa, huolimatta siitä, kuinka itsekkäästi taloudellisen elämämme hoidamme."

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui ihmeellisiä asioita niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa: "[K]äynnistyi prosessi, joka korvasi sukuperintöön tai vaurauteen perustuvan valinnan koulutuksen suomalla sosiaalisella nousulla." Tätä nousua kesti 30 vuotta - kunnes se hajotettiin Margaret Thatcherin ja muiden samaa linjaa ajavien poliitikkojen voimin.

Mitä tapahtui? Minne hävisi usko ja luottamus yhteiseen asiaan ja mistä ponnahti esiin häikäilemätön oman edun tavoittelu ja usko markkinavoimien kaikkivoipaisuuteen?

Osittain taustalla voi nähdä sen, että sosiaalidemokraattinen yhteiskuntamalli osoittautui toimivaksi, eikä se herättänyt enää kenessäkään suurempia intohimoja, mikä tarkoitti että vasemmisto rupesi etsimään uutta sisältöä aatteeseensa ja hajautui joukoksi lukemattomiksi erilaisia, yksilölähtöisiä tavoitteita.

Toisaalta taloustieteessä nousi esiin joukko ajattelijoita, jotka nostivat esiin teorioita vapaista markkinavoimista - teorioita jotka vuoden 2008 finanssikriisissä todettiin tuulesta temmatuiksi.

Mutta hajaannuksen tilassa otettiin dogmaksi se, että markkinat ovat tehokkaita, piittaamatta suuresta määrästä päinvastaista todistusaineistoa: "Käynnissä on ollut julkisen vastuun tasainen siirto yksityissektorille ilman havaittavaa kollektiivista hyötyä. Vastoin talousteoriaa ja yleistä myyttiä, yksityistäminen on tehotonta. Suurin osa asioista, jotka hallitus on katsonut soveliaaksi siirtää yksityissektorille, toimivat tappiolla: olivatpa ne rautatieyhtiöitä, hiilikaivoksia, postipalveluita tai energialaitoksia, niiden järjestäminen ja ylläpito maksoivat enemmän kuin niiden voitiin koskaan toivoa houkuttelevan tuloina."

Judt tuo realistina esille myös keskitetystä hallintomallista koituneet ongelma, muun muassa betonilähiöt joiden suunnittelijat joko eivät ymmärtäneet tai piitanneet miltä sellaisessa ympäristössä tuntuu asua. Mutta se että ongelmia ei korjattu johtui äänestäjien suosiota kalastelevista poliitikoista: "Hyvinvointivaltion ongelmat ja puutteet johtuvat erittäin merkittävässä määrin poliittisesta pelkuruudesta pikemmin kuin taloudellisesta epäjohdonmukaisuudesta."

Eikä hyvältä näytä, sillä politiikka on ajautunut toisen luokan kykyjen peliareenaksi; nuoret ovat kiinnostuneita yhden asian liikkeistä - kuten Greenpeace - eivät politiikasta.

Ja samalla olemme kadottaneet kyvyn keskustella: "Kansanvillitsijät kertovat väkijoukolle, mitä pitää ajatella. Kun he kuulevat omat fraasinsa kaikuna muiden suusta, he ilmoittavat röyhkeästi vain välittävänsä kansan tuntoja."

Niin: huonosti käy maan - jos emme taas kiinnostu yhteisistä asioista. Tarvitaanko siihen yhteiskunnan laajamittainen romahtaminen? Toivottavasti ei sentään.