Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Mikko-Pekka Heikkinen kertoo kovasti tosielämää muistuttavan tarinan lappilaisesta kunnasta ja sen poliittisista ynnä muista kähminnöistä, joissa juonitellaan, käytetään omankädenoikeutta ja syrjitään vieraspaikkakuntalaisia: Jääräpää (Johnny Kniga, 2014; ISBN 978-951-0-40157-6).



Kunnallispolitiikan kiemurat ovat tarinan keskiössä, samoin kuin Katja Karhuvuoman tragikoominen henkilökohtainen elämä, rakastuminen saamelaismieheen jonka kyky ilmaista tunteitaan on melkolailla solmussa. Mutta yhtä lailla solmussa tuntuvat olevan muidenkin paikkakuntalaisten asiat, kun niitä tarkemmin alkaa ymmärtämään.

Heikkinen osaa kertoa kipeistä asioista huumorin keinoin, ja tässä romaanissa monenmoinen stereotypiä käännetään päälaelleen, suorastaan siinä määrin että hengästyttää. Mutta toisaalta Lapissa sitten on tilaa myös hengittää.

Mikko-Pekka Heikkinen: Nuorgamin Alkon tuho ja muutama erätarina

Mikko-Pekka Heikkinen kertoo eriskummallisia tarinoita joissa ihmisen luontosuhde sekä etelän ja pohjoisen ihmiset laitetaan kokonaan uuteen valoon: Nuorgamin Alkon tuho ja muutama erätarina (Johnny Kniga, 2010; ISBN 978-951-0-35474-2).



Heikkisen novellikokoelman nimessä puhutaan erätarinoista, mutta melkomoisen erikoisia ovat nämä erätarinat, voisi jopa sanoa että pikemminkin näissä on kyse kaupunkikulttuurin ja siihen sopeutumattomien ihmisten välisestä jännitteestä, tai toisinpäin, siitä missä määrin "luonnontilainen" ihminen kykenee tai on kykenemätön sopeutumaan toisenlaiseen ympäristöön.

Nämä absurdin ironiset tarinat olivat suorastaan hykerryttäviä, ja erityisesti miellyttivät Etelä-Suomeen sijoitetut tarinat joissa pääkaupunkiseudulta löytyvä luonto saa kokonaan uudenlaista väritystä ja tulkintaa.

Novelli jossa päähenkilö lähti vaeltamaan Nuuksion erämaan pohjoisosiin Suolikas-järven maisemiin sai etsimään tämän erämaa-alueen kartan, ja sinne oli pakko päästä kävelylle lasten kera. Tosin se mitä Heikkisen päähenkilö näistä maisemista haki oli jotain sellaista jossa sana "luontosuhde" sai aivan uuden tulkinnan.

Varsin mainio novellikokoelma. Osassa tarinoista viitataan melko suoraan romaanin Terveisiä Kutturasta teemoihin ja tapahtumiin, mutta pidin enemmän näistä novelleista kuin tuosta romaanista.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen tarttuu suomalaisiin sotaromaaneihin ja yhteiskunnan jakautumiseen vauraaseen etelään ja köyhään pohjoiseen. Sisällissotahan siitä syntyy: Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga, 2012; ISBN 978-951-0-38429-9).

Helmet-järjestelmässä kirja oli saanut viisi tähteä (kaksi arvioijaa) sekä kommentin, joka kovasti kehui kirjaa.

Minulla oli kirjan suhteen se ongelma, että juuri tätä teosta ennen luin Cormac McCarthyn väkivallan kierrettä käsittelevän romaanin Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta, joka on kertakaikkisen viiltävä ja täydellisyyttä hipova kuvaus sotajoukosta (tai pikemminkin rosvojoukosta), joten pakostakin Heikkisen romaani tuntui alimittaiselta.

Ja lisäksi alkoi vaikuttaa siltä, että Heikkisen romaani on pitkitetty vitsi etelän vegaani-nörteistä ja pohjoisen lihansyöjä-bensanpolttajista. No, kyllä kirjassa syvällisempääkin ainesta on, ja se kyseenalaistaa vallitsevia ajatusmalleja, toki myös herättelee henkiin vanhaa kunnon "Helsingin herrat" -kapinallisuutta.

Näin Heikkinen maalailee maisemia pohjoisen ja etelän välisellä demilitarisoidulla vyöhykkeellä hiukan ennen tositoimien alkamista:

Se näytti tavalliselta suomalaiselta metsältä. Ei puita, vain ruvelle aurattua maata.

Juurakot ja hakkuujätteet irvistivät kuin ihosta revityt, pystyyn kuivuneet verisuonet. Suomen luonto oli myyty kansainvälisille paperijäteille. Sitten se oli repäisty rullasta ja pyyhkäisty peräreikään jossain kasvavalla markkina-alueella. Taloustoimittajat olisivat voineet estää tuhon paljastamalla poliitikkojen ja metsäyhtiöiden mafian. Sen sijaan ne hymistelevät nätisti vieressä. Joululahjapullot ja Lapin-seminaarit ovat katkaisseet kynät.

Lumi jäädytti maiseman ruumista. No, yksi ero tavalliseen hakkuuaukeaan tuolla rytömaalla on. Se pursuaa miinoja. Mutta jos ne räjähtäisivät, maaston ulkonäöstä sitä ei erottaisi.

Pohjoisen separatistit kuvataan melkoisen railakkaalla tavalla, viitaten yhtä lailla Somaliaan kuin vaikkapa Baskeihin. Ja antisankareita piisaa, niin että samalla kun pohditaan "mitä Koskela olisi tehnyt" törmätään yhteen jos toiseenkin käytännön kompastuskiveen, esimerkiksi siihen että sotilaat pitävät blogia rintaman tapahtumista.

Vaihtoehtoinen tulevaisuudenhistoria tässä on kyseessä, dystopia maan kahtiajaosta, mikä ansaitsee hatunnoston (tai pikemminkin ehkä kypärännoston), vaikka tarina ei oikein lentoon lähdekään; vai olisiko vertailukohtani vain ollut liian kova.