Kumma tapa kuolla

Ross Macdonaldin dekkarin kannessa väitetään, että Macdonald on parempi kuin Raymond Chandler ja Dashiell Hammett, ja takakannessa taas New York Timesia lainaten sanotaan, että "Macdonaldin paras kirja ... ja tietysti vuoden paras yksityisetsivädekkari". Kovasti on kehuja kirjalla: Kumma tapa kuolla (Book Studio, 1995; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 951-611-707-4).

Pidän kaikkien näiden kolmen kirjoittajan dekkareista, ja tietysti osa pitämisestä johtuu näiden kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista, jotka eivät voi olla värittämättä käsitystä niiden maailmasta.

Tämän dekkarin alkuperäinen nimi on lakoninen - The way some people die - ja kuvastaa sisältöä paremmin kuin vähän kumma suomenkielinen nimi. Mutta käännös on kyllä ammattilaisen työtä ja sopii hyvin Macdonaldin sarkastiseen tyyliin, joka paikoitellen on vähän turhankin näppärää mutta useimmiten toimii herkullisesti.

Niin, sekin on syytä mainita, että dekkarin päähenkilö on Lew Archer, kovaksikeitetyn yksityisetsivän eräs arkkityyppi, ja kirja on kirjoitettu Archerin näkökulmasta hänen tajunnanvirtaansa myöten.

Joskus tulee vähän ihmetelleeksikin tekstin oppineisuutta, mutta sujuvaahan tämä kerronta silti on:

Harjanne nousi merenpinnan tasolta loivana rinteenä, joka oli jakautunut siististi sosiaalisiin kerroksiin kuin pienoismalli, jonka sosiologi on rakentanut todistaakseen teoriansa. Matkailijat ja väliaikaiset asukkaat asuivat rannan hotelleissa ja motelleissa. Niiden takana oli kymmenen korttelin levyinen slummivyö, jossa eli ja kuoli väestön tummempi puolisko. Rautatien toisella puolella - kyllä siellä rautatie oli - olivat liikekorttelit, joiden vanhat espanjalaisjulkisivut olivat kuin hapantuneen kakun koristeita. Kaupoissa ja toimistoissa työssä käyvät ihmiset asuivat viisitoista kertaa viisitoista metristen tonttien ruudukkoa, joka vei seuraavat kymmenen korttelia. Rinteillä niiden yläpuolella nauttivat patioistaan ja grillikuopistaan liikkeiden omistajat ja johtajat. Ja harjanteen laella asuivat varsinaiset rikkaat, jotka olivat ostaneet majapaikkansa Pacific Pointista, koska se heidän mielestään muistutti Juan-les-Pinsiä.

Melkoisen ankea on tämä maailma jota Macdonald kuvaa, lohtua ei erityisemmin ole tarjolla, ja Archer tuntuu aika ajoin pikemminkin kaikkitietävältä kertojalta kuin rajoitetulta minähahmolta tarinan pyörteissä:

Minä kiitin. Hiekkasäkin rummutus alkoi uudestaan jo ennen kuin ehdin kuulomatkan ulkopuolelle. Ennen pitkää hän olisi nyrkkeilykone, joka palkattaisiin kahdellakymmenellä tai kahdellakymmenelläviidellä dollarilla saamaan selkäänsä ja lyömään takaisin. Jos hän olisi todella hyvä, hän voisi pysyä pinnalla kymmenen vuotta, nukkua iho keltaisempana kuin Violetilla, syödä paksuja pihvejä aamiaiseksi, panna kovan kovaa vastaan. Sitten seuraisi pudotus takaisin slummikadun kulmaan aivon kokkelina kallon sisällä.

Pikkusisko

Tämä tuntui klassikolta: Raymond Chandlerin Pikkusisko (WSOY, 1994; suom. Kalevi Nyytäjä; ISBN 951-0-19916-8). Tai pikemminkin niin, että koko ajan mielessä tuntui kuin olisin nähnyt tämän elokuvana. Mutta luulen etten ole elokuvaa nähnyt, vaan jonkin toisen samanmoisen.

Hieno dekkari tämä kyllä on, Chandler pistää Philip Marlowen selvittelemään katoamistapausta, jota hän ei oikeastaan haluaisi selvitellä. Mutta kun pikkukaupungista tuleva pikkusisko haluaa löytää isoveljensä, Marlowe joutuu kuin joutuukin hommiin.

Ja eikös käykin niin, että katoamisen taustalta löytyy semmoinen soppa, ettei paremmasta väliä. Kohta juonessa on mukana valkokankaan tähti jos toinenkin, ja kaikilla tuntuu olevan jotain peiteltävää.

Marlowe on kovaksikeitetyn dekkarin klassikkohahmo, jossa on hohtoa vielä edelleenkin, vaikka myöhemmät kirjat ja elokuvat ovat yrittäneet ryöstää ja mukiloida hahmon milloin mihinkin tarkoitukseen. Mutta Marlowe kestää: aitoa dekkaria ei voita mikään.

Syvä uni

Raymond Chandlerin Syvä uni (WSOY, 1965; suom. Seppo Virtanen) oli vaikea aloittaa, en meinannut oikein päästä tekstiin kiinni. Kirjoittaja heitti esiin nokkeluuksia toisensa perään eikä tarina tuntunut lähtevän liikkeelle.

Mutta sitten, muutaman sivun jälkeen, Marlowe-etsivähahmo alkoi saada syvyyttä, ja tarina lähti vetämään, suorastaan hengästyttävään tahtiin.

Chandlerin tyyli on toteavaa, mutta hän käyttää vertauksia jotka vievät yksityisetsivän maailmaan: "Ukkonen jylisi jälleen kukkuloilla. Salaman välähdys heijastui etelään kerääntyneistä mustista pilvimassoista. Pari tunnustelevaa sadepisaraa putosi jalkakäytävälle ja jätti jälkeensä kolikonkokoiset läiskät."

Toiminta on toteavaa, napakkaa: "Työnsin litteän peltisen savukerasian hänen eteensä. Hänen kapeat siistit sormensa nappasivat savukkeen kuin taimen kärpäsen."

Monet ovat tätä tyyliä kopioineet, mutta helppoa se ei ole, tekstistä tulee itsetarkoituksellisen näppärää. Siihen Chandler ei lankea, kirjan alkua ja muutamaa myöhempää poikkeusta lukuunottamatta.

En ihmettele Syvän unen klassikkostatusta - Chandlerin merkkiteos, epäilemättä.