Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja kiusantekijät - romaani rikoksesta ja maailmoista

Matti Yrjänä Joensuu oli kertakaikkisen taitava kirjoittaja, mutta on hiukan yllättävää miten vähän hänen romaanejaan olen lukenut. No, nyt on luettuna yksi enemmän: Harjunpää ja kiusantekijät - romaani rikoksesta ja maailmoista (Otava, 2007; ISBN 978-951-1-21714-5).



Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1986, eikä lähes 20 vuotta ole kummemmin teoksen todistusvoimaa himmentänyt. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo on teoksen teemana, mutta yhtä lailla teemana on ihmisten elämän ennustamattomuus, se miten kuka tahansa voi joutua mahdottomaan tilanteeseen, josta ei tunnu olevan ulospääsyä, ja silloin ollaan lähellä rikosten maailmaa.

Harjunpää selvittelee menestyvään IT-asiantuntijaan kohdistuvia ilkivallantekoja, joiden takia kotirauha rikkoutuu niin raastavalla tavalla että mielenterveys alkaa horjua.

Lukija pääsee näkemään, mistä nämä ilkivallanteot ovat peräisin, millainen elämänkohtalo niitä tuottaa. Syyllisyys ja syyttömyys kytkeytyvät toisiinsa, ja lukija pääsee ikään kuin näkemään elämän kaikki eri puolet, sellaisella tavalla jota itse kukin oman elämänsä keskellä ei tule normaalisti kokeneeksi.

Harjunpää ja poliisin poika

Tämä kirja iskee lukijaan, Matti Yrjänä Joensuun rikosromaani Harjunpää ja poliisin poika (Otava, 2007; ISBN 978-951-1-21711-4). Teoksen alaotsikkona on "romaani rikoksesta ja siitä mitä me emme näe omassa silmässämme", ja tästä Joensuu kertoo: ymmärtämättömyydestä sitä kohtaan mitä me toisille ihmisille aiheutamme.

Perimmäisten asioiden äärillä tässä ollaan, siinä pahassa olossa mitä aikuiset voivat siirtää tuleville sukupolville, pahan tekemisen ketjusta joka ei ole loppuakseen.

Harjunpää on Joensuun sijaiskärsijä, hahmo joka näkee, mutta samalla joutuu myös omassa elämässään mahdottomaan tilanteeseen. Kirjan kysymys on, miten poliisi voi työtään hoitaessaan selvitä ehjänä, niin ettei hänen perheensä ja lapsensa kärsi siitä väkivallasta jota poliisi työssään joutuu kohtaamaan.

Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1983, eikä ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, päinvastoin: sama paha olo ihmisiä edelleen vaivaa, sama sokeus omilla pahoille teoilleen.

Kirja kertoo Helsingin lähiöistä, Kontulasta, mutta samalla se kertoo koko Suomesta. Joensuu näkee, ja samalla hän näkee miten vähän ihmiset näkevät. Sokeus, sen näkeminen, siinä Joensuu oli mestari.

Harjunpää ja ahdistelija

Matti Yrjänä Joensuu tarttui vaikeaan teemaan, ihmisen yksinäisyyteen, romaanissa Harjunpää ja ahdistelija (Otava, 2007; ISBN 978-951-1-21710-7). Voisi ehkä sanoa, että kaikki kirjallisuus kumpuaa tästä teemasta, ja että siitä on siksi vaikea sanoa mitään erityisen omaperäistä, mutta juuri tässä Joensuu onnistuu.

Harjunpää hoitaa juttua jos toistakin, ja saa kaiken lisäksi tehtäväkseen selvittää naisia ahdistelleen miehen tapauksen. Ja kuten Joensuun kirjoissa yleensäkin, lukija pääsee näkemään myös ne olosuhteet, joista rikos, tai pikemminkin rikossarja, lopulta kumpuaa.

Harjunpää on poliisi, joka on vähä vähältä menettämässä jotain ihmisyydestään, ja hän myös huomaa tämä itse. Tästä syntyy kirjojen erikoislaatuinen jännite, siitä että väkivallan virkamies joutuu yhteiskunnallisessa tehtävässään mahdottomaan tilanteeseen.

Ei ole supersankareita eikä superpoliiseja, tavallisia ihmisiä vain, elämässä elämäänsä yhteiskunnassa jonka ihmiset ovat itselleen luoneet.

Jotakin alakuloista näissä kirjoissa on, mutta samalla lämpimän inhimillistä, ikään kuin se mitä tapahtuu - ihmisyyden rapautuminen - olisi samalla myös todiste ihmisyyden olemassaolosta.

Harjunpää ja pyromaani

Kyllä on melkoinen kirja tämä Harjunpää ja pyromaani (Otava, 2007; ISBN 978-951-1-21708-4). Alunperin kirja ilmestyi 1978, eikä ajan hammas ole teokseen iskenyt, tuntuu kuin olisi kirjoitettu tästä päivästä, tästä Suomesta.

Matti Yrjänä Joensuu on kyllä omaa luokkaansa suomalaisessa rikoskirjallisuudessa. Tämä ei ole tavallinen dekkari, tämä on romaani ihmisistä, niin poliiseista kuin vähempiosaisista suomalaisista, niistä ongelmista joita päänsisäinen maailma ihmisille voi tuottaa.

Jälleen kerran Joensuun kirja ei niinkään keskity dekkarimaiseen mysteerin ratkaisemiseen, sillä pahantekijä on tiedossa jo varhain, vaan pikemminkin niihin solmuihin joita yhteiskunnassa on, ja joita ihmisten välillä on.

Hieno kirja, ja hieno on sen lopetuskin, avoimeksi jäävä.

Väkivallan virkamies

Matti Yrjänä Joensuun romaani Väkivallan virkamies (Otava, 2010; ISBN 978-951-1-24842-2) oli juuri niin hyvä kuin kuvittelinkin. Alunperin vuonna 1976 kirjoitettu teos on kestänyt aikaa, eikä ihme, sillä tässä mennään niin poliisin kuin rikokseen johtaneen elämän nahkoihin, syvälle ihmisten sisälle.

Tämä on toinen lukemani Joensuun romaani. On hienoa että näitä vielä luettavaksi riittää, mutta toisaalta on surullista että kirjoja ei enää lisää tule. Joensuu kertoi niin rikollisista kuin poliiseista yhdessä teoksessaan enemmän kuin muut suomalaiset dekkarikirjailijat tusinassa kirjassa.

Näissä kirjoissa on rikos ja sen selvittely pikemminkin taustalla kuin kirjan keskiössä. Tarinansa ytimeen Joensuu nostaa poliisit ja erityisesti Harjunpään, joka vanhempana konstaapelina joutuu kohtaamisiin rikoksen kanssa tekemisissä olleiden ihmisten kanssa.

Kirjassa paljastuu yhtä ja toista niin suomalaisesta yhteiskunnasta kuin Harjunpäästä, joka jollakin tavalla edustaa meitä kaikkea. Poliisi-instituutio osoittautuu kulissiksi, jonka takana on tavallisia ihmisiä omine ongelmineen, eikä ole ketään supersankaria joka ongelmat ratkaisisi.

Hieno teos, ja on varma että Harjunpää-kirjoja tulee luettua lisääkin.

Harjunpää ja heimolaiset

Miten on käynytkään, etten ollut lukenut yhtään Matti Yrjänä Joensuun dekkaria, kunnes sitten varta vasten tartuin tähän: Harjunpää ja heimolaiset - romaani kahdesta rikoksesta ja toisen tutkimisesta, kaikista jotka eivät näe kuvaansa poliisin kasvojen alta (Otava, 2010; ISBN 978-951-1-24847-7).

Harjunpää ja heimolaiset sai Vuoden johtolanka -palkinnon 1985, ja perustelut osuvat nappiin: "Joensuun proosa on aistivoimaista, atmosfääristä realismia. Kirjailijan kerronta tavoittaa paikan ja tunnelman. […] Joensuun romaanit ovat merkittävää kirjallisuutta missä tahansa kirjallisessa kategoriassa. […] Harjunpää ja heimolaiset muistuttaa lukijalleen, että yhteisöihmisellä on omatunto; ilman sitä elämä suistuu raiteltaan. Joensuu kertoo suomalaisesta rasismista; siitä jonka olemassaoloa monet suomalaiset eivät halua tunnustaa."

Tämä kirja on tinkimätön tarina oikeudenmukaisuudesta tai oikeastaan sen puutteesta, ja myös siitä miten vallankäyttäjät ovat sokeita, vallan vankeja, ja eihän siitä mitään kivaa ja kaunista synny lopputuloksena.

Mutta se myös on ihmeellistä tässä kirjassa, että vaikka se osuu hermoihin ja ytimiin, ei se mässäile kurjuudella tai väkivallalla, vaan paneutuu niiden taustoihin, niihin olosuhteisiin jotka väkivallan kierteeseen ja käyttöön johtavat: "Rasismin muotokuva ei käy mukavasta viihteestä, mutta niin ei ole tarkoituskaan. Peiliin katsovan ei pidä kääntää katsettaan, ei sittenkään vaikka kuva olisi ruma tai vastenmielinen."

Se harmittaa, etten Joensuun dekkareihin aiemmin ole tarttunut, mutta toisaalta se suuresti ilahduttaa, että niitä on melkoinen määrä luettavana, löydettävänä.