Wendy Northcutt: The Darwin awards: next evolution - chlorinating the gene pool

Wendy Northcuttin kirjan nimessä oleva sanaleikki on näppärä, tosin vaikeahko kääntää suomeksi, sillä "geenipoolin klooraus" kuulostaa kummalliselta, mutta kirja sitävastoin toimii hyvin kielestä riippumatta: The Darwin awards: next evolution - chlorinating the gene pool (Plume, 2009; ISBN 978-0-452-29563-6).



Wikipedia kuvaa Darwin-palkinnon taustoja seuraavasti:

Darwin-palkinto (engl. Darwin Awards) on yhdysvaltalaisen tieteilijän Wendy Northcuttin keksimä, luonnontieteilijän ja evoluutioteorian isän Charles Darwinin mukaan nimetty internetissä myönnettävä ironinen palkinto. Se myönnetään Homo sapiens -lajin yksilölle, joka on poistanut perimänsä lajin geenipoolista "erityisen typerällä tavalla" ja parantanut näin ihmislajin pitkäaikaisia selviytymismahdollisuuksia. Perimänsä voi poistaa geenipoolista esimerkiksi kuolemalla tai steriloimalla itsensä. Mikäli tapahtuman aikana kuolee viattomia sivullisia (joiden perimä geenipoolissa olisi mahdollisesti ollut hyödyksi), palkintoehdokas hylätään. Kaupunkilegendojen päätymistä palkituiksi pyritään välttämään.

Kirjasarjassa on ilmestynyt kymmenkunta teosta, joista olen pari selannut läpi. Ironisella otteella kirjoitettuja tarinoita tasapainottavat tutkijanäkökulmasta kirjoitetut artikkelit, joissa pohditaan erinäisten ilmiöiden taustoja, esimerkkinä se millaisia ominaisuuksia hyttysen syljellä on.

What crazy cocktail of DNA leads Homo sapiens to do pull-ups off the edge of a seventh-floor balcony or wrap their lips around a paintball gun and pull the trigger? How about offering a beer to a bear or self-testing a Taser? Why not go joyriding in a shopping cart strapped to an SUV or jump a drawbridge on a bicycle?

Fully illustrated with over a hundred new jaw-dropping and side-splitting feats of stupidity—and including science essays by guest writers and answers to FAQs about evolution in action—The Darwin Awards Next Evolution continues the tradition of honoring the victims of appallingly poor survival instinct who selflessly improve our gene pool by removing themselves from it.

Emmi Nieminen: Vahinkoraja = Damage limit

Emmi Nieminen kertoo sarjakuvassa ihmissuhteesta, ja lihavuudesta, sekä ihmisen haavoittuvuudesta: Vahinkoraja = Damage limit (Kumiorava, 2014 ; ISBN 978-952-7033-03-6).



Kirja ei juurikaan selittele, tapahtumat tapahtuvat, vähäeleisesti, puhetta on vähän, mutta pinnan alla tapahtuu, tai sanoisiko että sarjakuvien ruutujen väli on painavaa tekstiä. Kuvitus onnistuu tarinan kertomisessa, se on samalla vähäeleistä ja hienoviritteistä.

On olemassa raja. Kun sen rajan yli päästää toisen ihmisen, avoimuus muuttuu haavoittuvuudeksi. Tulvavesi nousee, ylittää rajan, kuohuu ja huuhtoo vanhaa pois tuoden tilalle jotain uutta. Raja nousee, mutta ei koskaan niin ylös etteikö sitä voisi ylittää uudelleen.

Perttu Saksa: Echo

Luulin Perttu Saksan teosta enemmänkin luontovalokuvaajan tuotokseksi kuin kuvataideteokseksi jossa pohditaan ihmisen suhdetta muihin kädellisiin: Echo (Musta Taide, 2012; ISBN 978-952-5818-20-8). Teoksen tekstejä ovat kirjoittaneet Ron Broglio, Jan Kaila ja Perttu Saksa, englanninkielisen käännöksen on tehnyt Jüri Kokkonen ja suomeksi Anna Kervinen ja Jermu Koskinen.



Teos liittyy samannimiseen näyttelyyn Helsingissä 13.4.-20.5.2012: "Arvostetuimpiin nuoriin valokuvaajiimme kuuluvan Perttu Saksan yksityisnäyttely Echo tarttuu eläimen, ihmisen ja inhimillisyyden väliseen rajankäyntiin. Kuvien aiheina ovat siirtomaavaltojen aikaiset täytetyt apinat ja muut kädelliset."



Sivuja teoksessa on 92, ja nämä vanhojen luonnontieteellisten kokoelmien apinat ja muut kädelliset eläimet kyllä saivat mietteliääksi, varsinkin kun Saksa oli poiminut teokseen yksityiskohtia siitä miten näitä eläinten nahkoja oli käsitelty esillepanoa varten.

Matti Häyry: Ihminen 2.0 - geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset

Matti Häyry pohtii ihmisarvoa ja ihmisten välistä solidaarisuutta, muun muassa sitä pitäisikö vanhempien käyttää genetiikan keinoja tuottaakseen terveempiä lapsia: Ihminen 2.0 - geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-249-1).



Ihmisarvo, solidaarisuus ja varovaisuus ovat teoksen avainsanoja, ja varovaisuudesta Häyry kirjoittaa näin: ”Varovaisuus vaatii meitä olemaan valppaina niiden tulevaisuuden uhkakuvien suhteen, joita nykyiset tekomme ja tapamme toimia aiheuttavat. Valikointi voisi periaatteessa olla hyväksyttävää joissakin yhteisesti sovituissa tapauksissa, mutta ei ehkä ole viisasta avata ovea samantapaisille mutta huomattavasti vaarallisemmille käytännöille joidenkin vuosien kuluttua.”

Teos siis kurkottaa tulevaan, niihin lääketieteen tarjoamiin mahdollisuuksiin jotka ovat kohta käytettävissämme ja myös niihin joista emme vielä tiedä mutta joihin on syytä varautua jo etukäteen.

Häyry esittää seuraavat seitsemän filosofista ja eettistä kysymystä, joihin hän etsii vastausta, tai pikemminkin Häyry esittelee mahdollisia vastauksia ja niihin liittyviä ongelmia:

1. Mikä on vanhempien vastuun luonne ja rooli harkittaessa geenitestausta eettisten periaatteiden valossa?
   
2. Mikä on lain ja moraalin suhde asennoitumisessa kuurojen alkioiden tuottamiseen?
   
3. Mihin rajaan asti ihmisiä voi käyttää välineinä ja ylittääkö pelastajasisarusten tuottaminen tämän rajan?
   
4. Mihin rajaan asti ihmisiä voidaan muotoilla ja miksi se olisi väärin kun ihmisiä luodaan kloonaamalla?
   
5. Mikä on haavoittuvien ryhmien kuten alkioiden ja riistolle alttiiden naisten moraalinen asema ihmisalkion kantasolujen hankinnassa tutkimusta varten?
   
6. Kuinka ennakko-odotukset voivat vaikuttaa toiminnan seurausten arviointiin ja mitä tämä merkitsee keskusteluille geenihoidoista?
   
7. Mihin ihmiselämän pidentämisellä pyritään ja kuinka erimielisyydet tästä voivat vaikuttaa kuolemattomuudesta käytäviin keskusteluihin?
   

Häyry viittaa useisiin tutkijoihin ja filosofeihin, jotka ovat näitä kysymyksiä käsitelleet, muun muassa seuraaviin: Jonathan Glover, John Harris, Leon R. Kass, Michael J. Saldel, Jürgen Habermas ja Ronald Michael Green. Heidän näkemyksensä ovat keskenään ristiriitaisia vaikkakin omilla tahoillaan heitä kaikkia kannatetaan innokkaasti. Näin Häyry: ”Ei ole olemassa Arkhimedeen pistettä, jonka suhteen kantoja voisi universaalisti tyydyttävällä tavalla arvioida. On rakentavampaa etsiä vertailumenetelmiä muilta tasoilta.”

Kukin yllä esitetystä seitsemästä kysymyksestä on haastava ja kustakin Häyry esittää oman tulkintansa, tai vähintäänkin tulkinnan joka pyrkii sovittelemaan näkemyksiä yhteen, tai jos tämä ei onnistu, toteamaan että näkemykset ovat ristiriitaisia ja tämä tulisi huomioida käytännön toimenpiteissä, esimerkiksi lainsäädännössä.

Kuurojen alkioiden tuottamisen kysymys, siis se että jos vanhemmat haluaisivat kuuron lapsen, esimerkiksi siksi että he itse ovat kuuroja, toi mieleeni John Varley tieteisnovellin ”The Persistence of Vision”, joka voitti sekä Hugo- että Nebula-palkinnon vuonna 1979. Novelli on käsittääkseni suomennettu nimellä ”Siintävät silmät” kokoelmassa Hyvästi, Robinson Crusoe.

Varleyn novellissa vaelteleva kertoja, jonkinlainen kulkurihahmo, törmää sokeisiin, kuuroihin ja mykkiin ihmisiin, jotka kommunikoivat omalla kielellään siten että viestintää ei voi näkö- tai kuuloaistin keinoin tulkita tai ymmärtää. Ja tästä herää kysymys tällaisten ihmisten ihmisarvosta ja siitä, mitä voi tulla tilalle jos esimerkiksi jokin aisteista puuttuu.

Toisaalta voi myös argumentoida vastakkaisesta suunnasta, kyseenalaistaen kuurojen alkioiden valikoinnin rinnastamalla sen vamman tahalliseen tuottamiseen. Helpolla tässä ei pääse filosofi eikä asiaa pohtiva maallikko.

Häyryn teos on selkeä ja viisas puheenvuoro tärkeästä aiheesta.

Ihmislajin synty

Juha Valste käy läpi tämänhetkisen tietämyksen ihmislajin kehittymisestä ja sukulaislajeista: Ihmislajin synty (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012; ISBN 978-952-222-332-6). Toki on niin, että uusia löytöjä ilmaantuu koko ajan ja kuva tarkentuu tarkentumistaan, mutta varsin hyvä ymmärrys ihmisen kehittymisestä meillä jo on.

Samalla Valste kumoaa useita myyttejä, kuten sen että ihminen on kehittynyt simpanssista ja että pystyssä käveleminen on vain ihmiselle ilmaantunut ominaisuus. Esimerkiksi simpanssi on sopeutunut neliraajaiseen kävelytyyliin, rystysiä käyttäen, vasta myöhemmin, lajin esi-isä (ja samaten ihmisen) kun käveli luontevasti pystyssä.

Kirja muistutti joiltakin osin enemmänkin käsikirjaa kuin normaalia populaaria tiedekirjaa, ja sen käyttö käsikirjana onnistuukin hyvin johtuen selkeästä rakenteesta.

Kirjaan on sinne tänne sijoiteltu kiehtovia havaintoja tieteen tekemisestä ynnä muusta sellaisesta, ja pelkästään kirjaa selaamalla voi moni kiinnostava näkökulma jäädä huomaamatta, esimerkiksi se missä määrin tieteen popularisointi on antanut ihmisen kehityksestä harhaisen kuvan, kun muutamat tutkijat ovat tuoneet omaa värittynyttä näkemystään esille vastakkaisista todisteista huolimatta.

Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi

Erik Winter -dekkareista tunnettu Åke Edwardson on kirjoittanut aivan toisenlaisen kirjan, jota en olisi tullut lukeneeksi ellen olisi sitä nähnyt kirjaston lainausautomaatin vieressä bestseller-hyllyssä: Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi (Johnny Kniga, 2012; suom. Jaana Nikula; ISBN 978-951-0-38247-9).

Kuten kirjan kannessa lainatussa kirja-arviossa todetaan, tämä on sellainen kirja joka olisi voinut jäädä huomiotta, ellei kirjoittaja olisi jo ennestään tunnettu. Mutta on hienoa, että tällainen kirjahelmi on saanut paljon lukijoita.

Tämä kirja ei ole dekkari, eikä siinä ole juurikaan jännitystä dekkarien tapaan, mutta elämästä, ihmisistä, ihmisyydestä se kertoo, ja ennen kaikkea: kaiken menettämisestä.

Kirjassa voi nähdä Raamatusta tutun Jobin tarinan uudelleen kerrottuna. Ja Jobin tarinahan on filosofisessa mielessä hyvin mielenkiintoinen, sillä poiketen kaikista muista Raamatun kertomuksista Jobin tarinassa ihminen ja Jumala rinnastuvat toisiinsa, käyvät keskenään "Jobin painia", ja monenlaisia kysymyksiä tulee mieleen erityisesti liittyen siihen miten kaikkivaltias voi piinata ihmistä.

Kovin raamatullinen tämä romaani ei ole, vaikkakin pappishahmolla on oma roolinsa tarinassa, samaten uskolla ja sen puuttumisella. Mutta loppujen lopuksi tarina on hyvin henkilökohtainen ja yksityinen.

Mitä seuraa siitä, kun suuri myrsky pyyhkii metsät lakoon, niin että kirjan pariskunta, Ann ja Johan, menettävät koko metsäomaisuutensa, jonka varaan tulevaisuus on rakennettu. Eikä sekään riitä, heidän ainoa poikansa jää kaatuvan puun alle ja menee koomaan, josta herääminen käy koko ajan epätodennäköisemmäksi.

Kirjassa pohditaan vanhemmuuden, syyllisyyden ja selviytymisen teemoja, ja niitä kysymyksiä mitä äärimmäinen vastoinkäyminen voi parisuhteessa saada aikaan.

Mutta kaikesta vastoinkäymisestä huolimatta - eikä tässä ollut läheskään kaikki - Edwardsonin kirja on tavattoman lämmin, tavattoman inhimillinen, sellainen romaani jossa tuntuu kuin ihmisyys olisi kirkastettu aivan olennaiseen sydämeensä saakka.

Kirjailija joka kadotti kirjaimet

Oliver Sacks osaa kirjoittaa, ja tärkeästä aiheesta, ihmisaivojen hauraudesta ja toipumiskyvystä: Kirjailija joka kadotti kirjaimet (Tammi, 2011; suom. Henry Tanner; ISBN 978-951-31-6293-1). Sacks liikkuu kirjassaan erityisesti näköaistin parissa, kertoen myös omista kokemuksistaan kun hänen silmästään löytyi kasvain.

Monen moista kummallista asiaa liittyy näköaistiin ja sen neurologisiin vaurioihin. Aivovamma tai perinnölliset tekijät voivat muuttaa visuaalisen kokemuksen maailmasta hyvin omalaatuiseksi.

Stereonäkö ja sen puute on tästä hyvä esimerkki, ja tähän liittyen Sacks tuo esiin kiehtovia tapauksia. Eräässä tapauksessa stereonäkykyky palautui potilaalle varttuneella iällä, mistä syntyi loputtomia ihmettelyn aiheita, siitä miten maailma näyttää rikkaammalta kun esimerkiksi pensasaidan lehtien välissä on tilaa eivätkä ne ole nipussa päällekkäin.

Sacks joutui itsekin tähän tilanteeseen silmävammansa takia, ja opettelu elämään ilman stereonäköä ei helppoa ollut, vaikka hän siinä onnistuikin ajan mittaan.

Toinen mielenkiintoinen asia oli sokeutuneiden ihmisten hyvin erilaiset kokemukset sokeutumisestaan. Toiset tuntuivat ikään kuin menettävän kokonaan kosketuksensa visuaaliseen maailmaan ja elivät äänten ja kosketusaistin dominoimassa maailmassa. Joillekin taas kävi niin, että heidän visuaalinen hahmotuskykynsä tuntui kehittyvän entisestään, esimerkiksi siten että pään sisälle avautui ”valkokangas” jossa pystyi luomaan haluamiaan näkymiä ja maisemia.

Sacksin kirja on mainio, joskin ehkä hiukan hajanainen, ja kirjan lopun henkilökohtainen potilaskertomus (tai pikemminkin päiväkirja) on melkoisen havahduttavaa, kuvaus siitä millaista on olla potilaana kun silmästä löytyy kasvain, kun sitä hoidetaan sädehoidolla ja laserilla ja kun täytyy opetella elämään vajavaisen näkökyvyn kanssa.

Incognito

David Eagleman on kirjoittanut hienon kirjan ihmisaivoista, siitä millaisia me ihmiset olemme: Incognito: The Hidden Life of the Brain (Canongate Books, 2011). Moni muukin on kirjoittanut samasta aiheesta, ja Eagleman viittaa paljon tähän aiempaan kirjallisuuteen, mutta aika mainion yhteenvedon Eagleman tekee siitä, mitä tällä hetkellä ymmärrämme ihmisaivoista.

Jonkin verran täytyy antaa myös kritiikkiä, sillä mielestäni Eagleman käyttää suhteellisesti turhan paljon aikaa sen pohtimiseen, milloin ihminen on vastuussa tekemisistään, erityisesti oikeusistuimen päättäessä mahdollisesta syyntakeettomuudesta. Ehkä tämä johtuu amerikkalaisesta oikeusjärjestelmästä, joka on täynnä draamaa tämäntyyppisiin asioihin liittyen.

Eagleman kirjoittaa selkeästi, joskus tosin melkoisen maalailevaan sävyyn, esimerkiksi kuvatessaan ihmisaivojen olemusta: "Three pounds of the most complex material we have discovered in the universe. This is the mission control center that drives the whole operation, gathering dispatches through small portals in the armored bunker of the skull."

Ja aivoihin liittyy se, ettemme itse ymmärrä mitä kulissien takana tapahtuu: "When an idea is served from behind the scenes, your neural circuitry has been working on it for hours or days or years, consolidating information and trying out new combinations. But you take credit without further wonderment at the vast, hidden machinery behind the scenes."

Ja sekin on jännää miten vähän olemme tietoisia itsestämme: "In fact, we are not conscious of much of anything until we ask ourselves about it. What does your left shoe feel like on your foot right now? What pitch is the hum of the air conditioner in the background?"

Ja kaiken lisäksi aistit ja aivot valehtelevat kaiken aikaa: "So the first lesson about trusting your senses is: don't. Just because you believe something to be true, just because you know it's true, that doesn't mean it is true."

Ihminen on ohjelmoitu toimimaan tietyillä tavoilla: "Our preprogramming is deeply involved in social exchange—the way humans interact with one another. Social interaction has been critical to our species for millions of years, and as a result the social programs have worked their way deep down into the neural circuitry. […] These programs are inaccessible to us not because the are unimportant, but because they are critical."

Mielenkiintoista on erityisesti se, miten biologiassa ei keksitä vain yhtä ratkaisua ongelmaan, vaan ratkaisuja keksitään taukoamatta uudestaan. Tästä Eagleman antaa paljon esimerkkejä näköaistiin liittyen, esimerkiksi siihen miten tunnistamme liikkeen. Yhden monoliittisen ratkaisun sijasta meillä on lukuisa määrä ratkaisuja, jotka ovat vielä osittain päällekkäisiä. Mutta tämä toimii, ja on myös käytännössä kätevää, koska ratkaisut kilpailevat toistensa kanssa eikä yhden vikaantuminen estä koko järjestelmän toimintaa.

Mutta olemme loppujen lopuksi vasta alkutaipaleella aivojen ymmärtämisessä: "What a perplexing masterpiece the brain is, and how lucky we are to be in a generation that has the technology and the will to turn our attention to it. It is the most wondrous thing we have discovered in the universe, and it is us."

Aivot - käyttäjän käsikirja

Matthew MacDonaldin kirjoittama opaskirja Aivot - käyttäjän käsikirja (Docendo, 2009) ei ole hassumpi kooste kaikesta mitä aivoista tiedetään.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että mistään en löytänyt tietoa teoksen suomentajasta, joka anonyymiksi jääneenä ansaitsee kuitenkin kehut: hyvää työtä haastavan tekstin kääntämisessä sujuvaksi suomeksi.

Kirjassa lainataan tutkimustuloksia laidasta laitaan - ehkä eniten fysiologiaa, neurologiaa ja psykologiaa - ja tiedelehtiä lukeneelle tai alaan muuten perehtyneelle kirjassa ei hirveän paljon uutta välttämättä ole. Mutta tästä huolimatta teos on mukava lukukokemus, yhdessä paketissa perustieto aiheesta.

Tutkimus edistyy nopeasti, joten kirjan tiedot vanhenevat hiljalleen, vaikka itse kirjan aihe, ihmisaivot, ei miksikään muutu muutamassa vuodessa (tai vuosituhannessa). MacDonald kertoo suoraan, mitkä asiat ovat hyvin tunnettuja ja mitkä tällä hetkellä aktiivisen tutkimuksen kohteena.

Kirjan lukijaa ei välttämättä kiinnosta se, miten ihmisaivot toimivat - vaikka hurjan kiinnostavaa sekin on - vaan pikemminkin se, miten aivoista tulisi pitää huolta, jotta ne pysyvät vireessä ja toimintakykyisinä. Niinpä kirjasta löytyy "[k]äytännön ohjeita, jos tavoitteenasi on tulla terävä-älyiseksi, sanavalmiiksi 90-vuotiaaksi korttihaiksi."

MacDonald kehottaa käyttämään aivoja monipuolisesti, uusia asioita oppien. Jos toimit kuin sohvaperuna, aivoistasi tulee sohvaperunan aivot: "Koulutat aivojasi koko ajan tehokkaammaksi juustonaksunsyönti-, televisionkatsomis- ja murehtimiskoneeksi."

Siispä: "Käytä aivojasi tai menetät ne." "Omaksu jotain uutta." "Pidä kehosi kunnossa auttaaksesi aivojasi." "Anna aivoillesi hyvää ravintoa ja tarpeeksi lepoa."

Aivojen hyvinvoinnin ohella kirjassa on toinen tärkeä teema, se miten aivot muuttavat aistihavainnot äärimmäisen subjektiiviseksi sisäiseksi maailmaksi: "Tällä sisäisellä maailmalla on jonkin verran yhteisiä piirteitä ulkoisen todellisuuden kanssa, mutta ei niin paljon kuin luulisit. Sitä pyörittää käsittelyjärjestelmä, joka on nopea hyppäämään johtopäätöksiin, itsevarmuudessaan autuaan tietämätön erehdyksistään ja helposti narrattavissa. Tämä käsittelyjärjestelmä näkee, mitä odottaa näkevänsä, kuulee, mitä odottaa kuulevansa ja kieltäytyy jääräpäisesti myöntämästä virheitään pienimmässäkään asiassa. Ehkä nautit tästä maailmasta, ehkä et, mutta et voi koskaan astua ulos päästäsi ja saada selkeää kuvaa siitä, mitä ulkomaailmassa todella tapahtuu."

Tuo äskeinen lainaus on vallan verratonta tekstiä, ja sitä piisaa teoksessa runsain mitoin. Esimerkkinä se, miten ihminen muistaa asioita: "[K]un kokoat muiston, se ei luultavasti enää ole samanlainen kuin alkuperäinen kuva. Itse asiassa muisteleminen on luovaa uudelleenkuvittelua. Näin olleen sen lisäksi, että uudelleen kokoon liimatussa muistossa saattaa olla joitakin aukkoja ja siihen kuulumattomia osia, se sisältää myös muutamia täysin uusia paloja."

Entä sitten paljon mainostettu maalaisjärki - se kun johtaa päättelyvirheisiin, joita teemme automaattisesti, vaistomaisesti ja jatkuvasti. Tähän liittyy useita tekijöitä, esimerkiksi "ankkuroituminen", siis se että aivot tarttuvat tilannetta arvioidessaan yksityiskohtaan, eivätkä huomioi kokonaiskuvaa. Vastaavasti "konservatiivisuus" tarkoittaa ihmisten tapaa pitäytyä mielipiteissään uusista vastatodisteista huolimatta. Ja "yliryhmittely" viittaa aivojen tapaan automaattisesti korostaa ryhmien välisiä eroja ja vähätellä ryhmän jäsenten välisiä eroja — logiikan kustannuksella.

Näin se menee: "[A]ivot mieluummin rationalisoivat kuin ajattelevat loogisesti. Sen sijaan, että ne arvioisivat tilanteen perusteellisesti, ne mieluummin hyppäävät vaistomaiseen johtopäätökseen ja keksivät perusteita sen tueksi."

Mutta onneksi on toivoa: "Kriittinen ajattelu on kurinalainen tapa haastaa maalaisjärki."

(Tässä yhteydessä en malta olla toteamatta, että niin sanotusta "maahanmuuttokriittisestä keskustelusta" puuttuu lähestulkoon kokonaan kaikki sellainen, jota voisi kutsua kriittiseksi ajatteluksi.")

Kriittiseen ajatteluun liittyy seuraavia näkökulmia: epävarmuuden hyväksyminen, ennakkoluulojen voittaminen ja pötypuheen paljastaminen. Viimeiseen kohtaan liittyy argumentointivirheiden huomaaminen, siis sellaisten retoristen keinojen tunnistaminen joilla huijataan ihmisaivoja. Tällaisia arveluttavia keinoja ovat arvolatautuneiden sanojen käyttö, hyökkääminen puhujaa eikä väitettä vastaan, auktoriteettiin vetoaminen, vastapuolen kannan vääristäminen ("olkinukke"), maalitolppien siirto, virheellisen valintatilanteen esittäminen, uskomuksen seurausten arvostelu ja kehäpäätelmään turvautuminen.

(Taas sivuhuomautus: kaikki yllä käytetyt arveluttavat keinot ovat useimpien "maahanmuuttokriitikoiden" ahkerasti käyttämiä. Toki niitä käytetään yleisesti poliittisessa toiminnassa kaikenkaikkiaan.)

Kirjassa on myös persoonallisuustyyppiin liittyvä testi, jossa voi tutkia omaa sijoittumistaan viidelle akselille: avoimuus, tunnollisuus, ekstroversio, miellyttävyys ja neuroottisuus. MacDonald kertoo myös erinomaisen selkeästi miten tähän viiden tekijän malliin on päädytty ja mihin sitä ei kannata käyttää. Tein tämän testin ja aika lailla uskottavalta tulos vaikutti, ainakin omasta mielestäni, tosin kyllä se sai aikaan pohdintaakin.

Yhteenveto: Pienistä sivupoluista ja kauneusvirheistä huolimatta tässä on tiedekirja, joka palkitsee lukijaansa. Suosittelen!

Uskonto ja ihmismieli

Huippututkimusta! Tässä on yksi niistä tieteenaloista, joilla suomalainen tutkija esiintyy kansainvälisellä "leading researchers" listalla.

Teos Uskonto ja ihmismieli - Johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen (Gaudeamus, 2008) on kolmikon Kimmo Ketola, Ilkka Pyysiäinen ja Tom Sjöblom toimittama artikkelikokoelma, jota voi pitää melkein oppikirjana, ainakin teoksen ensimmäinen osa "Kognitiiviseen uskontotieteen perusteet" tarjoaa hyvän lähtökohdan varsinaisten artikkelien lukemiseen.

Google Scholar tarjoaa runsaasti aineistoa tutkimuksesta. Englanniksi tutkimusalue on "cognitive science of religion".

Jokin aika sitten tuli Julkaisufoorumi-hankkeen johtorymässä puhetta siitä, mihin yhteyteen uskontotiede oikein kuuluu. Olisiko teologian tai filosofian?

Nyt vihdoin tämän kirjan lukeneena on todettava, että eipä ehkä kuulu kummankaan yhteyteen, pikemminkin ehkä yhteiskuntatieteiden tai ihmistieteiden seuraan, voisi jopa miettiä neurotieteiden tai evoluutiobiologiankin näkökulmaa. Kyseessä on joka tapauksessa hyvin monitieteiden tutkimusalue, ja semmoisen luokittelu johonkin lokeroon on aina hyvin hankalaa.

Luin jo aiemmin Pascal Boyerin teoksen Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään, ja tässä viitattiin Ilkka Pyysiäisen tutkimuksiin. Tämä oli myös se teos joka innosti tarttumaan artikkelikokoelmaan, tosin kirjan lueskelu jäi aika myöhään. Mutta hyvä että teokseen tartuin, sen verran kiinnostavasti asiaa hahmotetaan, vieläpä sujuvalla suomen kielellä.

Jälleen kerran on annettava kiitokset Helmet-järjestelmälle, josta tämäkin helmi löytyi. On oikeastaan yllättävää kuinka paljon tieteellistä ja ammattikirjallisuutta Helmetin kautta on saatavissa. Ehkä selityksenä on se, että suomalaiset ovat niin pitkälle koulutettuja nykyään että yleissivistykseen kuuluu jo hyvinkin pitkälle huippuosaamiseen pureutuvia teoksia.

Tutkimusala hyödyntää moderneja menetelmiä, muun muassa aivokuvantamisen tuloksia kurkistaakseen ihmisen pään sisäiseen toimintaan. Tässä kirjassa voisi sanoa olevan - yhteiskunta- ja ihmistieteiden yleisen metodiikan lisäksi - kaksi keskeistä lähestymistapaa: neurotiede ja evoluutiopsykologia. Kummatkin ovat tuottaneet runsaasti uutta ymmärrystä ihmismielen toiminnasta, vaikkakin kokonaiskuva on vieläkin epäselvä, puhumattakaan mielen toiminnan yksityiskohdista.

Entä mikä on uskontotieteen suhde uskonnollisuuteen? Johdannossa kirjoitetaan asiasta seuraavasti: "Monet tuntuvat pelkäävän, että mikäli uskonnollisia ilmiöitä selitetään luonnollisilla tekijöillä ja mekanismeilla, uskonnonharjoittajien katsotaan samalla olevan perustavalla tavalla väärässä uskoessaan vaikutusten lähteenä olevan jumalan ja/tai muita näkymättömiä voimia. [...] Sekä ateistit että teistit voivat toki selittää uskontotieteelliset tutkimustulokset edukseen, mutta tähän väittelyyn tarvitaan tieteeseen kuulumattomia lisäoletuksia todellisuuden metafyysisestä luonteesta. [...] Uskontotiede voi tutkia ainoastaan sitä, miksi ihmiset uskovat, ei sitä, ovatko heidän uskonsa kohteet olemassa."

En mene tässä syvällisempään pohdiskeluun kirjan annista. Muun muassa intuitionvastaisuudesta tai intuitiivisesta ontologiasta löytyy kirjasta hyvin mielenkiintoista pohdiskelua. Siis siitä, miten mielen tiedostamattomat prosessit toimivat ja mitä vaikutuksia tällä on tietoisen tason toimintaan. Ehkä tämän voi tässä todeta: "Uskonnollisissa intuitionvastaisissa representaatioissa on olennaista nimenomaan se, että niiden intuitionmukaiset elementit tekevät niistä ymmärrettäviä ja hyödyllisiä samalla kun intuitionvastaiset elementit tekevät niistä huomionarvoisia." (Hiukan kärjistäen tässä yhteydessä intuitionvastaisuus = yliluonnollisuus.)

Kirjassa on laaja-alaista ja poikkitieteellistä pohdintaa, esimerkiksi narratiivisesta psykologiasta: "[N]arratiivien rooli on erityisen merkittävä juuri lapsuudessa, ja lähes kaikki opittu sidotaan ensi alkuun kertomuksiin. Kertomukset tekevät käsitteellisistä ja itselle oudoista asioista omakohtaisia."

Samaten evoluutiobiologialla on suuri merkitys tutkimukselle: "[Ihmisen] yhteisöelämää tukevilla taipumuksilla on kulttuurinen alkuperä, mutta koska kyky kulttuuriin on ollut ihmislajilla jo noin puoli miljoonaa vuotta, siitä on tullut myös geneettiseen evoluutioon vaikuttava voima. Kulttuuriset instituutiot ovat siis jo pitkään olleet osa sitä ihmisen ympäristöä, jossa yksilöiden kelpoisuutta testataan."

Mielenkiintoista pohdintaa syntyy signaalien luotettavuuden probleemasta, siitä miten kollektiivisen toiminnan ongelmat - esimerkiksi vapaamatkustajat jotka eivät tuota vaan vain kuluttavat resursseja - saadaan ratkaistua: "[A]inoat uskottavat signaalit aikomuksesta ottaa osaa yhteistyöhön ovat sellaisia, joita on vaikea väärentää. Teorian mukaan uskonnollisissa rituaaleissa on kyse juuri tästä: niissä osallistujat lähettävät toisilleen viestin voimakkaasta sitoutumisesta ryhmään ja sen ideaaleihin. Jotta tätä viestiä ei voitaisi väärentää helposti, sen täytyy käydä lähettäjälleen kalliiksi."

Tästä löytyy luonteva selitys tuhlaileville uhriseremonioille ja uhraamisen ajatuksen keskeisyydelle uskonnossa. Itselleni tuli tässä yhteydessä mieleen myös "menestyksen teologia", joka saattaa olla tämän kaltaisista lähtökohdista nähtynä itseään toteuttava mekanismi: ne jotka sitoutuvat saavat todellakin menestystä yhteisönsä avulla.

Entä sitten paratiisi, niissä uskonnoissa jossa tämä käsite esiintyy? Ihmisillä näyttää olevan yleismaailmallinen taipumus tietynlaisiin ympäristöpreferensseihin. Savannin kaltaiset maisemat ovat vetovoimaisia: isoja puita siellä täällä, kumpuileva maisema (mutta ei liikaa korkeuseroja), joki tai muu juomaveden lähde, suora näköyhteys horisonttiin. Nämä ympäristöpreferenssit tulevat esiin myös paratiisikäsityksissä, jotka ovat kunkin yhteisön elinympäristöön mukautuneita versioista yleisistä ympäristöpreferensseistä. Meren lähellä puhutaan saarista, aavikolla keitaista, ja niin edelleen, mutta perusprinsiipit ovat samoja. Paratiisissa luonnollisesti on vielä se hieno puoli, että pedot ja muut uhkat puuttuvat sieltä.

Uskontotieteilijät tekevät myös haastattelututkimusta, muun muassa teologian opiskelijoiden parissa, ja hyvin kiinnostavia tuloksia tätä kautta saadaankin, erityisesti liittyen uskonnon abstraktin ja käytännön tason eroihin. Jumala-käsitykset ovat käytännön tasolla varsin spontaaneja, ilmaistuina kuin huomaamatta, ilman sen kummempia perusteluja.

Kirjasta löytyy mielenkiintoista termistöä, esimerkiksi agenttien käsite, pääsy strategiseen informaatioon, ja niin edelleen. Hauska termi: hyperactive agent-detection-device, HADD.

Entä tulevaisuus? Tämä tieteenala on mainio esimerkki tutkimuksesta, joka tarttuu ihmiskuntaa aina askarruttaneisiin kysymyksiin uudesta lähtökohdasta, hyödyntämällä eri alojen uusinta tutkimustietoa ja metodiikkaa. Uusin, modernein lähestymistavoin saadaan vanhoistakin asioista uutta ymmärrystä.

Ja tutkimusalue on todella laaja: uskonnolliset tekstit, sadut, uskonnonharjoittajien ajattelu ja toiminta, ihmisaivojen rakenne ja toiminta, ihmisen evoluutiohistoria ja geneettinen perusta toiminalle. Jne. Jne. Tutkimusaineistoja täytyy yhdistellä hyvin monelta eri alueelta. Ja mahdollisuuksia on valtavasti: rekisteritutkimuksen, haastattelututkimuksen, tekstikorpusten analyysin, aivokuvantamisen, geenitutkimuksen jne. aineistot ovat kaikki relevantteja tälle tutkimusalueelle.

Yhteenveto: Erinomaisen kiinnostava ja selkeästi kirjoitettu teos, joka tarjoaa jokaiselle jotakin, yleisinhimillisestä näkökulmasta, tutkimustietoon perustuen.

Ole luonani aina

Kazuo Ishiguron vuonna 2005 julkaistu romaani Ole luonani aina on tinkimätön kuvaus toisaalta siitä, mitä ihmiset ovat valmiita tekemään terveytensä eteen, ja toisaalta siitä, millainen elämä on jos se on etukäteen käsikirjoitettu ja sen vaihteet tiedossa. (Kovin paljon enempää juonta en aio tässä paljastaa, Wikipediasta löytyy lyhyt juonikuvaus.)

Teos on muistelma-näkökulmaa käyttävä perinteinen romaani, joka pohtii bioteknologian mahdollisuuksia. Tieteiskirjallisuudeksi teosta on hiukan hankala luetella, pikemminkin se on yhteiskuntakritiikkiä jossa on luotu jonkin verran meidän tuntemastamme yhteiskunnasta eroava todellisuus.

Tuomalla esiin tieteiskirjallisia elementtejä kirjoittaja valottaa yhteiskunnallisia kehityskulkuja jotka myös meillä ovat näkyvissä, esimerkkinä Ylen uutinen otsikolla Tampereelle halutaan ihmisvaraosayksikkö.

Romaani on julkaistu Tammen laadukkaasta Keltaisessa kirjastossa. Teoksen keskeinen teema ei niinkään rakennu tieteis-elementille vaan ihmisyyden muodostumisen ongelmalle: millainen on ihminen joka kasvatetaan normaalisti poikkeavissa olosuhteissa normaalista poikkeavaa tarkoitusta varten?

Tästä nousee luontevasti kysymys siitä, millaisia ihmisiä me lapsistamme kasvatamme - ja siitä, mitä kaikkea olisimme valmiita tekemään tulevaisuutemme hyväksi.

Ihan ongelmaton teos ei ole - jotkin sen osaset eivät oikein tunnu sopivan kokonaisuuteen, ja kertomisessa on hiukan formaatin vikaa siellä täällä. Mutta kovin pahasti kirjailija ei hakoteille kuitenkaan ajaudu.

Parempi ehkä lopettaa tähän. Teos avasi paljon kysymyksiä joihin ei tunnu löytyvän vastauksia. Mitä on olla ihminen (tai olla jotain muuta kuin ihminen), siinäpä kysymyksiä.

Miksi uskonto leviää?

Pascal Boyerin teos Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään on mainio katsaus uskontojen syntyyn, tai oikeastaan pikemminkin siihen miten ja miksi uskonnot pysyvät hengissä kaikkialla ja kautta aikain. Teos yhdistää monta eri tutkimussuuntaa saman kysymyksen tarkastelemiseksi, niin antropologiaa, evoluutiobiologiaa kuin kulttuuritutkimusta.

Tässä välissä on syytä kiittää Kari Enqvistin teosta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kirjavinkistä, ilman sitä en olisi Boyerin teokseen tutustunut.

Boyer kirjoittaa ihailtavan selkeästi, voisi sanoa jopa helppolukuisesti, jättämättä kuitenkaan vaikeitakaan asioita käsittelemättä. Lukijaa puhuttelevaan, vaivattomaan tyyliin, Boyer pystyy sekä kuvaamaan tämänhetkisen tietämyksen aiheesta että kumoamaan monet yleiset käsitykset uskontojen alkuperästä ja merkityksestä.

Kirjassa esitellään kymmeniä kiehtovia uskomuksia, uskontoja ja uskomusjärjestelmiä, amerikkalaisista ufouskovaisista sademetsien ja savannien perinneuskontoihin. Boyer kuvaa kiehtovalla tavalla sisältäpäin näiden kulttuurien käsityksiä sortumatta turhanaikaiseen päivittelyyn tyyliin "Mitä hulluuksia jotkut voivat uskoakaan!"

Hyvin mielenkiintoinen oli Boyerin esitys siitä, miten monet aivoissa tapahtuvat tiedostamattomat prosessit kytkeytyvät uskomusten syntyyn ja leviämiseen. Ajatellaan vaikka moraalisia kysymyksiä - pienistä lapsista alkaen ihmisillä on kykyjä erottaa hyviä ja pahoja ratkaisuja toisistaan, mutta jos kysytään perusteluja, niitä on vaikea esittää ellei ole perehtynyt tämäntyyppiseen teoreettiseen tarkasteluun. Yleisesti ottaen ihmiset esittävät kysyttäessä kaikenlaisia syitä, jotka ovat vailla sen kummempaa syvällisempää merkitystä.

Tosiasiassa ihmiset toiminta tapahtuu intuitiivisella tasolla, syvällä jossakin jonne on mahdotonta päästä tietoisesti tarkkailemaan päätelmien syntyä. Mutta kun tällaiset intuitiiviset ratkaisut esitetään muodossa "mitä esi-isät teostani ajattelevat" tai "kuinka Jumala arvioi toimintaani", ihminen kykenee - Boyerin sanoin - "käsittelemään mielessään vaivattomasti jotakin itsessään varsin epämääräistä".

Boyer jatkaa: "Valtaosa moraalisista intuitioistamme on selkeitä, mutta niiden alkuperä jää meiltä piiloon, koska se kätkeytyy mielen tiedostamattomiin prosesseihin." Tässä yhteydessä ihmisyhteisöt ovat ottaneet käyttöönsä ulkopuolisen tarkkailijan näkökulman, sellaisen toimijan - olkoon se esi-isä tai jumala - joka pääsee käsiksi ihmisyhteisön sosiaalisiin suhteisiin liittyvään strategiseen kokonaisinformaatioon.

Toinen hyvin kiinnostava Boyerin analysoima asia on uskonnollisen fundamentalismin synty. Kyseessä on moderni ilmiö, reaktio tiettyihin nykymaailman ilmiöihin. Boyer kirjoittaa: "Modernin maailman väilttämät viesti ei ole yksinomaan se, että [...] ihmiset voivat elää uskomatta tai uskoa toisella tavoin tai vapauttaa itsensä uskonnollisen moraalin kahleista tai että naiset voivat tehdä päätöksiä ilman miesten lupaa. Moderni maailma viestittää lisäksi, että kaiken tämän voi tehdä maksamatta siitä kovaa hintaa."

Boyerin mukaan tämä - meille itsestään selvä viesti - uhkaa liittoutuma-ajattelulle perustuvia sosiaalisen vuorovaikutuksen muotoja. Nykyisessä maailmassa luopuruus [uskonnollisesta puhdasoppisuudesta] ei maksa mitään, joten se on erittäin todennäköistä. Niinpä fundamentalismi pyrkii nostamaan luopuruuden hintaa - tai ainakin luomaan julkisuudessa käsityksen, että luopuruudesta on maksettava kova hinta. Tämän vuoksi fundamentalistien toimiin liittyy tarve saada yksittäisille toimenpiteille näkyvyyttä oman ryhmän sisällä.

Boyer ei aseta tiedettä ja uskontoa keskinäiseen vastakkainasetteluun. Boyerin mukaan uskonto ja uskomukset ovat ihmisille tavattoman luonnollisia toimintoja, jotka perustuvat ihmisen aivoihin ilmaantuneeseen kykyyn yliluonnollisten käsitteiden esittämiseen. Uskomukset ja uskonnot syntyvät ihmisen aivojen tiettyjen ominaisuuksien ansiosta - voisi myös sanoa, että ne "loisivat" ihmisaivoissa.

Tiede puolestaan on ihmiselle hyvin "epäluonnollista", uusi keksintö joka ei periaatteessa istu hyvin ihmisaivojen tiedostamattomien (intuitiivisten) prosessien kulkuun. Tiede on osoittautunut parhaaksi tavaksi muodostavaa luotettavaa tietoa maailmasta.

Mutta kun ottaa huomioon uskonnon keskeisen osan ihmisen kulttuurihistoriassa, eivät uskonnot tai uskomukset myöskään ole loppumaan päin.

Miten aivot pystyvät matematiikkaan?

Olen pikku hiljaa saanut luettua kirjahyllyyn lojumaan jääneitä tiedekirjoja. Tuorein tapaus on kirja "The Maths Gene: Why Everyone Has It, But Most People Don't Use It" (Keith Devlin; Weidenfeld & Nicolson, 2000). Vaikka ei voi väittää, että kirja olisi enää tuore, kymmenen vuotta ei hyvää kirjaa huononna.

Aihepiiriä oli jo aiemmin käsitelty esimerkiksi teoksissa

- "Life by the Numbers" (Keith Devlin; Wiley 1998)*
- "The Symbolic Species: The Co-Evolution of Language and the Brain" (Terrence W. Deacon; W. W. Norton & Company, 1998)
- "The Number Sense: How the Mind Creates Mathematics" (Stanislas Dehaene; Oxford University Press, 1997)*
- "Origins of the Modern Mind: Three Stages in the Evolution of Culture and Cognition" (Merlin Donald; Harvard University Press, 1993)
- "The Evolution of Consciousness: the Origins of the Way We Think" (Robert Ornstein; Touchstone Books, 1992)

Nämä kirjat eivät mielestäni kuitenkaan ole yhtä hyviä kuin Devlinin "The Maths Gene", joka onnistuu vaikean asian esittämisessä niin että lukija haluaa oppia siitä vielä lisääkin. Ja ehkä samalla myös ymmärtää paremmin omaa itseään ihmisenä.

* * *

Teos "The Maths Gene" on esimerkillinen tiedekirja. Se käsittelee ihmistä ja olemassaolon mysteeriä, sitä mistä me tänne tulimme ja mitä kykyjä meillä on — mikä tekee ihmisestä ihmisen. Kaiken lisäksi kirja pystyy uskottavalla asialla vastaamaan moniin kysymyksiin, tai vähintäänkin näyttämään suuntaa mistä vastauksia etsiä.

Jos nyt oikein vääntäisiä väkivalloin rautalangasta tiiviin yhteenvedon Devlinin ajatuksista, ihmisen kehityshistoria apinasta matemaatikoksi kulkisi jotakuinkin seuraavaan tapaan.

Lähtiessään sademetsistä savannille ihmisten aivot kehittyivät hallinnoimaan yhä suurempaa määrää tietoa ympäröivästä maailmasta ja toisista ihmisistä. Samalla kehittyi "protokieli" joka pystyi kuvaamaan ympäröivät reaalimaailman ilmiöitä sanaparien avulla: "minä janoinen", "hakea vettä" ja niin edelleen.

* * *

Aivojen koko kasvoi. Jossain välissä tapahtui biologisten detaljien osalta pienehkö muutos jonka vaikutukset olivat mullistavia. Muutos saattoi tapahtua yhden sukupolven aikana - ehkä meillä on kaikilla yhteinen esi-isä joka oli kaikkiin edeltäviin esi-isiimme nähden "järjen jättiläinen".

Ihminen kykeni välittömästä ympäristöstä irrotettuun ajatteluun ("off-line thinking"), esimerkiksi spekuloimaan tulevaisuutta tai pohtimaan eri skenaarioita ruoan hankinnalle. Samalla syntyi kieliopilla varustettu kieli joka mahdollisti abstraktien asioinnin kommunikoinnin.

Se miten hyppäys abstraktiin ajatteluun tarkkaan ottaen tapahtui jää Devliniltä kuvaamatta, mutta hän spekuloi että aivojen rakenteeseen tarvittava muutos oli pieni. Tarvittava koneisto oli jo olemassa, enää tarvittiin välineistö jolla aivot pystyivät analysoimaan hahmottamiaan asioita irrallaan niiden lähtökohdista reaalimaailmassa.

* * *

Entä sitten matematiikka? Sekin syntyi muutoksen sivutuotteena: ympäristöstä irrotettu ajattelu mahdollisti abstraktien asioiden pohdiskelun, joka taas mahdollisti matemaattisten käsitteiden syntyminen. Tämä puolestaan mahdollisti matemaattisilla käsitteillä muodostettujen abstratien "maailmojen" rakentamisen ja pohdiskelun sekä tuloksena syntyneiden hahmojen kuvaamisen kielen avulla. Näin matemaattinen ymmärrys pystyttiin siirtämään jälkipolville.

Devlinin kuvaama kehityskulku on kaunis, vaikka varmaankin yksityiskohdat poikkeavat melkoisesti siitä mitä asiasta vuonna 2000 tiedettiin. (Pitäisikin perehtyä tuoreempaan kirjallisuuteen aiheeseen liittyen.)

On kiehtovaa ajatella, miten ihmisaivot kehittyivät kuvaamaan ympäröivää maailmaa ja samalla ne lopulta pystyivät luomaan matemaattisen käsitteistön hahmottamaan todellisuutta abstraktisti. Ihmisaivoja muovannut evoluutioprosessi jätti luonnollisesti puumerkkinsä lopputulokseen. Osana maapallon biologista järjestelmää ihminen ja ihmisaivot kehittyivät ympäröivän luonnon (matemaattisten!) lainalaisuuksien mukaisesti.

Kysymys siitä, miksi matematiikka kuvaa maailmankaikkeutta hämmentävän kauniisti kääntyy näin olleen ajatukseen siitä, että olisi kummallista jos evoluutio ei olisi tuottanut aivoja jotka kykenevät kuvaamaan ympäröivän maailman lainalaisuuksia. Me kutsumme tuloksena olevaa aivojen kykyä matematiikaksi. Se teki meistä ihmisiä.

---

* Näistä teoksista kirjoittamani lyhyet arviot ilmestyivät aikoinaan Tietoyhteys-lehdessä, julkaisen ne alla uudelleen.

Life by the Numbers (Keith Devlin; Wiley 1998)

Matemaatikko Keith Devlin kertoo teoksessaan matematiikan näkyvästä ja näkymättömästä vaikutusta jokapäiväiseen elämäämme. Teos on suunnattu maallikoille, jotka eivät matematiikkaa tai luonnontieteitä kovin hyvin hallitse. Kirja liittyy saman nimiseen televisiosarjaan mutta käsittelee aihepiirejä hiukan perusteellisemmin.

Teos ei tarjoa kovin paljon uutta ulkomaisia tiedelehtiä seuraavalle lukijalle. Artikkelit kertovat tieteestä hiukan yleistajuisemmin kuin New Scientist tai Scientific American, mutta lähestymistapa on samanlainen. Suomalaisia tiedelehtiä lukeville mukana on paljon uutta tietoa -- Suomen tiedelehdet jostain syystä vierastavat luonnontieteitä ja matematiikan käyttöä, varsinkin jos mukana on vielä tietokonemallinnusta.

Teoksessa on paljon mielenkiintoisia esimerkkejä ja kauniita kuvia. Valitettavasti lukijan kiinnostus saadaan vain heräämään, ei tyydytettyä. Lisäksi teoksen taitto on mielestäni osittain epäonnistunut. Paikoitellen kuvia tuntuu olevan mukana pelkkinä koristeina.

Puutteistaan huolimatta teosta voi suositella johdatukseksi matemaattiseen malliajatteluun. Teos osoittaa, kuinka monimuotoinen ja mielenkiintoinen on matematiikan avaama tieteen maailma.

The Number Sense: How the Mind Creates Mathematics (Stanislas Dehaene; Oxford University Press, 1997)

Miten opimme käsittelemään lukuja? Miksi teemme virheitä yksinkertaisissa yhteen- ja kertolaskuissa, vaikka olemme harjoitelleet laskemista vuosikausia? Miten matematiikan alkeita pitäisi opettaa? Nämä ovat suuria kysymyksiä maailmassa, joka toimii pitkälle matemaattisten tieteiden ja tekniikan avulla.

Dehaene tarjoaa osin yllättäviäkin vastauksia. Uusin aivotutkimus on mm. auttanut ymmärtämään, miten opimme matematiikan käsitteitä lapsuudessa. Dehaene käyttää aiheesta nimeä "lukujen taito": miten lukujen ominaisuudet ja niille tehtävät operaatiot omaksutaan. Kirja myös pohtii, miksi lasten opetus saattaa tuhota kiinnostuksen matematiikkaan.

Ikävä kyllä osa kirjan esimerkeistä ei toimi, jos äidinkieli ei ole englanti: en saanut näistä kokeista refleksinomaisesti väärää vastausta. Olisi mielenkiintoista nähdä kirja suomennettuna -- ja ehkä laajennettuna koskien suomen kielen soveltumista matematiikan perusasioiden oppimiseen.