Ken Wilber: Trump ja totuuden jälkeinen maailma

Ken Wilber tarjoaa omanlaistaan totuutta maailman tilasta: Trump ja totuuden jälkeinen maailma (Viisas Elämä, 2018; suom. JP Jakonen; ISBN 978-952-260-683-9).



Ken Wilberin teos on kieltämättä kiinnostava, tosin paksusti oman terminologiansa värittämä ja paikoitellen ylikierrroksilla, vahvasti amerikkalaista politiikkaa kritisoiva. Kirjasta paistaa kirjoittajan omien ajatusten voima, hyvässä ja pahassa, eikä hän juurikaan jaksa keskittyä kirjan nimen mukaiseen asiaan, eli Donald Trumpin erityiseen rooliin populistisen vastakkainasettelun lietsojana ja hyödyntäjänä.

Samalla on syytä todeta Wilberin problemaattinen suhde akateemiseen yhteisöön, mistä löytyy yleiskuvaus Wikipedia-sivulta. Dialogi ei näytä onnistuneen, ja paradoksaalista kyllä syypää taitaa löytyä Wilberin suunnasta.



Google ja muut "tietoa" ihmisille tarjoavat yhtiöt saa Wilberiltä murskakritiikin johtuen siitä että totuuden määrittely on problemaattista ja pahimmillaan väkivaltaan lietsovaa. Tässäkään Wilber ei pureudu aiheeseen pintaa syvemmälle, vaikka melkomoisen isoja kysymyksiä esiin nostaakin.



Feministinen ajattelu on nostettu mielenkiintoisella tavalla keskiöön teoksen keskeisiä argumentteja rakennettaessa, osin ristiriitaiselta tuntuvalla tavalla. Päälleliimattua vai ei, sen saa lukija itse päätellä.

Teoksen lopussa päästään hyvin korkealentoisiin äänenpainoihin, joissa tuntuu olevan hiukan tyhjän tynnyrin kuminaa sisällä, mihin ehkä on syypää kyynisyyteni saarnaajia kohtaan. Mutta rakentava viesti kuitenkin.

Aikamme terävimmän filosofin herättelevä kirja maailman nykytilasta. Maailma on sekasorron tilassa. Ison-Britannian EU-ero, Trumpin valinta presidentiksi ja joka puolella käynnissä oleva nationalismin ja ääriliikkeiden esiinmarssi uhkaa romuttaa viime vuosikymmeninä saavutetun edistyksen ja rauhan. Kun kyynisyys ja itsekeskeisyys nostavat päätään, herää kysymys, miten tähän on tultu.

Jan-Erik Lundström: Valokuvallisia todellisuuksia

Jan-Erik Lundströmin toimittamassa artikkelikokoelmassa pohditaan valokuvauksen merkitystä: Valokuvallisia todellisuuksia (Valokuvataiteilijoiden liitto, 2012; ISBN 978-952-01-0671-3). Suomenkielinen toimitus Päivi Rajakari, suomennokset Sari Kokkola ja Kristiina Antinjuntti.



Artikkelit liikkuvat käsitteellisellä tasolla, poimien esimerkkejä valokuvauksen historiasta ja nykypäivästä. Paljon kysymyksiä, ei niinkään vastauksia, mikä lienee ollut teoksen lähtökohtakin.

Mitä tiedämme valokuvauksen kautta nykymaailmasta? Onko valokuvauksellista tietoa olemassa? Kuinka valokuvaa katsotaan tarkastelee eri näkökulmista valokuvan peruskysymyksiä ja nykyvalokuvauksen käytäntöjä sekä osoittaa radikaalisti uusia tapoja ymmärtää ja katsoa kuvia. Kirjoituksissa käsitellään valokuvauksen teoreettisia, taiteellisia, filosofisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Niissä kosketellaan ajan, tilan ja muistin luonnetta sekä valokuvallisen esittämisen eri muotoja. Mitä seuraa esimerkiksi siitä, että rajat taidevalokuvan ja dokumentaariseen valokuvan välillä ovat yhä häilyvämpiä? Miten länsimainen tapa katsoa kuvia poikkeaa esimerkiksi aasialaisesta? Elämme kuvien täyttämässä kulttuurissa, jossa tarvitsemme yhä enemmän tietoa siitä, kuinka kuvat luovat ymmärrystämme maailmasta. Digitaalisen vallankumouksen jälkeen ajateltiin, että valokuvalla ei ole enää erityistä todistusvoimaa suhteessa kuvaamiinsa todellisuuksiin. Esittävä voima ja mimeettisyys ovat kuitenkin edelleen valokuvan peruslähtökohtia - silloinkin, kun tähdätään kuvitteelliseen. Valokuvan kyky vietellä, herättää levottomuutta ja liikuttaa meitä on edelleen ylivertainen.

Jim Woodring: The Frank book

Joku oli antanut Jim Woodringin sarjakuvien kokoelmalle Helmetissä viisi tähteä, ja vaikea on vastaan väittääkään, mestarillista tarinankerrontaa tämä on: The Frank book (Fantagraphics Books, 2011; ISBN 978-1-60699-500-6).



Kovin usein ei tule sarjakuvien yhteydessä mieleen adjektiivi "filosofinen", mutta näiden sarjakuvien yhteydessä niin tulee, pakostakin, sillä jotain perusasioiden pohtimiseen pakottavaa on näissä arvoituksellisissa tarinoissa. Maailma tuntuu jotenkin nurjahtaneen paikoiltaan, mutta sillä tavalla että tavallinen arki muuttuu jonkin kummallisen todellisuuden kuvajaiseksi.

En tiedä mistä Woodring saa inspiraationsa sarjakuviinsa, mutta joistakin näistä stripeistä tuli mieleen että tapahtumien taustalla on ikään kuin tieteellisen tai luonnontieteellisen ongelman esittäminen teoksen lukijalle, sillä tavalla että vastausta ei ole olemassa, on vain kysymys.



Kaunokirjallisuutta, sitä tämä sarjakuvakirja on.

Elisa Aaltola: Johdatus eläinfilosofiaan

Elisa Aaltola on toimittanut artikkelikokoelman jossa pohditaan ihmisen ja eläinten suhdetta, ja ihmisten eläimiä koskevaa ajattelua eri näkökulmista: Johdatus eläinfilosofiaan (Gaudeamus Helsinki University Press, 2013; suom. Johanna Koskinen; ISBN 978-952-495-282-8).



Teos jäi kesken, piti palauttaa se kirjastoon, mutta mielenkiintoinen tämä artikkelikokoelma kyllä on, eikä mikään sieltä helpoimmasta päästä omaksuttavaksi.



Paljon ajatuksia tämä lyhytkin teoksen lukeminen herätti, erityisesti siitä miten rajoittuneesta näkökulmasta eläinten suhdetta ihmisiin usein tarkastellaan, voisi sanoa niinkin että olemme sokeita paitsi oman ymmärryksemme rajallisuudelle myös sokeita sille sokeudelle millä tätä rajallisuutta pohdimme.

Julian Baggini ja Peter S. Fosl: Etiikan pikkujättiläinen - työkalut moraaliajatteluun

Julian Baggini ja Peter S. Fosl ovat kirjoittaneet mainion katsauksen etiikan käsitteistöön, joka sopii niin käsikirjaksi kuin luettavaksi alusta loppuun johdatuksena aihepiiriin: Etiikan pikkujättiläinen - työkalut moraaliajatteluun (Niin & näin, 2012; suom. Tapani Kilpeläinen; ISBN 978-952-5503-73-9).



Kirjassa on käytännönläheinen ote asioihin, ja esimerkkejä otetaan sekä kirjallisuuden klassikkoteoksista että populaarikirjallisuuden teemoista. Moni asia saa selkeän määrittelyn, tai vähintäänkin lähtökohdat syvällisempään pohdiskeluun.

Ja samalla tulee esille yhtä ja toista ihmisten ajattelun omituisuutta, esimerkiksi liittyen siihen miten yksi näkökulma asiaan rajoittaa ajattelua, kun monesta asioista voisi perustellusti ajatella myös päinvastaisella tavalla.

Puhumattakaan siitä että moni etiikkaan liittymä väittämä on perimmiltään vailla erityisempää todistusvoimaa, koska saman väittämän voi esittää tapahtuu mitä tahansa, vaikkapa niin että kaikki tekeminen perustuu ihmisen itsekkyyteen, jolloin sinänsä "epäitsekäs" tekokin voidaan tulkita itsekkääksi tavoitteeksi saada hyvää mainetta, vaikutusvaltaa ja niin edelleen.

Pekka Himanen: Hakkerietiikka ja informaatioajan henki

Kirjoitin vuonna 2001 arvion Pekka Himasen teoksesta Hakkerietiikka ja informaatioajan henki (WSOY, 2001; ISBN 951-0-25417-7). Jälkikäteen ajatellen en teoksesta tuolloin saanut kovin paljon irti, vaikka olin sen sivuja taittanut roppakaupalla hiirenkorvalle.

Seuraavassa on tuolloisen kirja-arvioni teksti, alunperin arvio ilmestyi Tietoyhteys-lehdessä:

Pekka Himasen teoksen esipuheen on kirjoittanut Linus Torvalds ja jälkisanat Manuel Castells. Teos on saatavissa suomen lisäksi englanniksi (The Hacker Ethic; Random House 2001).

Teoksen keskeinen teesi on protestantismin ansiosta luostareista yhteiskuntaan siirtynyt käsitys kuuliaisesta työnteosta elämän sisältönä. Elämästä tuli ikuista perjantaita. Tämän protestanttisen etiikan vastapainona on hakkerietiikka, jossa keskeisenä arvona ei ole työn teko vaan intohimo. Tämä ilmenee luovuutena niin työssä kuin vapaa-aikanakin. Hakkerille elämä ei ole ikuista perjantaita eikä sunnuntaita, vaan oman tahdon mukaisesti näiden välimaastoa.

Kaikilta osin Himasen näkökulma ei tule näin suppeassa teoksessa perusteltua vedenpitävästi. Lukijan ratkottavaksi jää lukuisia kysymyksiä.

Erityisen kärkevästi Himanen kyseenalaistaa menestykseen pyrkivän ajattelutavan. Ihmiset optimoivat elämänsä jokaisen hetken Tavoitteensa (yleensä raha) saavuttamiseksi. Perhe-elämäkin ulkoistetaan menestyksen saavuttamiseksi. Näin ihmisestä tulee perheensä toimitusjohtaja tai talouspäällikkö. Yksinkertaiset tavoitteet edellyttävät yksinkertaista ihmistä - menestyksen saavuttaminen syö kaiken ajan.

Hakkeri sen sijaan suhtautuu tekemiseen leikillisesti mutta intohimoisesti. Hakkeri ei noudata luostarimaisesti kyselemättä ohjeita ja käskyjä. Sosiaaliset suhteet korostuvat. Vapaa-aikaa käytetään runsaasti, kun siltä tuntuu.

Ovatko hakkerit sitten eliittien eliittiä, jolla on vara valita elämäntapansa? Onko muilla kuin tietotekniikan huippuosaajilla mahdollisuuksia oman elämänsä ehtojen määrittelyyn?

Ehkä hakkerietiikka kuvastaa yleisemminkin nuorten ihmisten uusia arvoja. Palkalla ei ole suurta merkitystä, mutta työssä tulee olla sisältöä ja mahdollisuuksia kehittää itseään. Joku meistä haluaa auttaa ihmisiä löytämään tyylinsä kampaamossa, joku toinen sisustaa yksilöllisiä koteja ja kolmas kirjoittaa avoimia ohjelmakoodeja yhteiseen käyttöön.

Hakkerietiikka on yksi tapa vapautua ansaitsemisen ja uran rautahäkistä. Ehkä menestyksen kahleista voi irrottautua tunnustamalla, että rahalliset arvot eivät ole niitä tärkeimpiä. Eettinen oman elämän tarkastelu voi tarjota mahdollisuuden intohimoiseen oman kohtalonsa toteuttamiseen. 'Tee muille, mitä haluat itsellesi tehtävän.'

Himasen teos tarjoilee myös uhkakuvia jättiläisyritysten hallitsemasta tietoteknisestä maailmasta. Avoimessa hakkerietiikan luomassa yhteiskunnassa tällaiset mammutit kuitenkin jyrätään tien sivuun.

Mikään tieteelliset kriteerit täyttävä teos ei tässä ole kyseessä vaan kirja on popularisoitu esitys joistakin niin sanottuun tietoyhteiskuntakehitykseen liittyvistä ilmiöistä.

Tartuin teokseen taas pitkästä aikaa, julkisuudessa käydyn Himasen tutkimushankkeeseen liittyvän keskustelun innoittamana, ja kirjasta löytyi paljon sellaista joka tuntuisi ennustavan myöhempiä tapahtumia, sitä millä tavalla Himanen on sittemmin toiminut. Mutta tämä jos mikä on mitä suurimmassa määrin jälkiviisautta.

Silti, seuraavassa muutama poiminta.

Himanen rinnastaa kirjassaan hakkerin tekemisen Raamatun luomiskertomukseen:

Kun pimeys muuttuu luovan idean saamisen hetkellä valoksi, Jumala huudahtaa: ”Yes! Se on siinä!” Hän ei ole kuka tahansa: hän on Hän. Seuraa pieni ylpeyden hetki: ”No, multahan näitä syntyy.”

Näin Himanen kirjoittaa tieteellisen työn ja tutkimuksen avoimuudesta sekä itsensä korjaavuudesta:

Pohjimmiltaan auktoriteetiksi nouseminen on avoin kenelle tahansa ja perustuu ansioihin, mutta koskaan ei voi saavuttaa asemaa, jossa vertaiset eivät tarkastelisi hänenkin luomuksiaan aivan kuin kenen tahansa muun luomuksia.

Ja seuraavasti hän pohtii virastokulttuuria:

Virastojen tapa pitää loputtomasti kokouksia, perustaa toimikuntia ja kirjoittaa strategiapapereita ennen kuin mitään tapahtuu on hakkereille vähintään yhtä vieras kuin yritysmäinen vaatimus markkinatutkimuksen tekemisestä ennen kuin voi alkaa vain luoda.

Ja seuraava tuntui erityisen mielenkiintoiselta kohdalta ajatellen Himasen myöhempää kykyä työllistää itsensä oman firmansa kautta konsulttina, tässä käsitellään "kapitalistisia hakkereita":

[…] Hakkerit eivät ole naiiveja. He eivät ole sokeita sille tosiasialle, että kapitalistisessa yhteiskunnassa ihmisen on vaikea olla täysin vapaa, ellei hänellä ole itsellään riittävästi kapitaalia. Kapitalistihan saa vallan toisen elämään juuri rahan kautta. Juuri palkkasuhteessa ihminen menettää usein edellä kuvatun oman elämän ajallisen rytmityksen eikä vallan ja avoimuuden ihannekaan ole hänen päätettävissään. Mutta joka on itse kapitalisti, voi päättää itse elämästään.

Tuntuu, että tämä teos on säilyttänyt kiinnostavuutensa, tai voisi jopa sanoa niin että teoksen sisällölle on avautumassa aivan uusia tulkintoja myöhempien tapahtumien valossa. Mutta sitä en tiedä, olisiko näitä tulkintoja syytä tehdä.

Matti Häyry: Ihminen 2.0 - geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset

Matti Häyry pohtii ihmisarvoa ja ihmisten välistä solidaarisuutta, muun muassa sitä pitäisikö vanhempien käyttää genetiikan keinoja tuottaakseen terveempiä lapsia: Ihminen 2.0 - geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-249-1).



Ihmisarvo, solidaarisuus ja varovaisuus ovat teoksen avainsanoja, ja varovaisuudesta Häyry kirjoittaa näin: ”Varovaisuus vaatii meitä olemaan valppaina niiden tulevaisuuden uhkakuvien suhteen, joita nykyiset tekomme ja tapamme toimia aiheuttavat. Valikointi voisi periaatteessa olla hyväksyttävää joissakin yhteisesti sovituissa tapauksissa, mutta ei ehkä ole viisasta avata ovea samantapaisille mutta huomattavasti vaarallisemmille käytännöille joidenkin vuosien kuluttua.”

Teos siis kurkottaa tulevaan, niihin lääketieteen tarjoamiin mahdollisuuksiin jotka ovat kohta käytettävissämme ja myös niihin joista emme vielä tiedä mutta joihin on syytä varautua jo etukäteen.

Häyry esittää seuraavat seitsemän filosofista ja eettistä kysymystä, joihin hän etsii vastausta, tai pikemminkin Häyry esittelee mahdollisia vastauksia ja niihin liittyviä ongelmia:

1. Mikä on vanhempien vastuun luonne ja rooli harkittaessa geenitestausta eettisten periaatteiden valossa?
   
2. Mikä on lain ja moraalin suhde asennoitumisessa kuurojen alkioiden tuottamiseen?
   
3. Mihin rajaan asti ihmisiä voi käyttää välineinä ja ylittääkö pelastajasisarusten tuottaminen tämän rajan?
   
4. Mihin rajaan asti ihmisiä voidaan muotoilla ja miksi se olisi väärin kun ihmisiä luodaan kloonaamalla?
   
5. Mikä on haavoittuvien ryhmien kuten alkioiden ja riistolle alttiiden naisten moraalinen asema ihmisalkion kantasolujen hankinnassa tutkimusta varten?
   
6. Kuinka ennakko-odotukset voivat vaikuttaa toiminnan seurausten arviointiin ja mitä tämä merkitsee keskusteluille geenihoidoista?
   
7. Mihin ihmiselämän pidentämisellä pyritään ja kuinka erimielisyydet tästä voivat vaikuttaa kuolemattomuudesta käytäviin keskusteluihin?
   

Häyry viittaa useisiin tutkijoihin ja filosofeihin, jotka ovat näitä kysymyksiä käsitelleet, muun muassa seuraaviin: Jonathan Glover, John Harris, Leon R. Kass, Michael J. Saldel, Jürgen Habermas ja Ronald Michael Green. Heidän näkemyksensä ovat keskenään ristiriitaisia vaikkakin omilla tahoillaan heitä kaikkia kannatetaan innokkaasti. Näin Häyry: ”Ei ole olemassa Arkhimedeen pistettä, jonka suhteen kantoja voisi universaalisti tyydyttävällä tavalla arvioida. On rakentavampaa etsiä vertailumenetelmiä muilta tasoilta.”

Kukin yllä esitetystä seitsemästä kysymyksestä on haastava ja kustakin Häyry esittää oman tulkintansa, tai vähintäänkin tulkinnan joka pyrkii sovittelemaan näkemyksiä yhteen, tai jos tämä ei onnistu, toteamaan että näkemykset ovat ristiriitaisia ja tämä tulisi huomioida käytännön toimenpiteissä, esimerkiksi lainsäädännössä.

Kuurojen alkioiden tuottamisen kysymys, siis se että jos vanhemmat haluaisivat kuuron lapsen, esimerkiksi siksi että he itse ovat kuuroja, toi mieleeni John Varley tieteisnovellin ”The Persistence of Vision”, joka voitti sekä Hugo- että Nebula-palkinnon vuonna 1979. Novelli on käsittääkseni suomennettu nimellä ”Siintävät silmät” kokoelmassa Hyvästi, Robinson Crusoe.

Varleyn novellissa vaelteleva kertoja, jonkinlainen kulkurihahmo, törmää sokeisiin, kuuroihin ja mykkiin ihmisiin, jotka kommunikoivat omalla kielellään siten että viestintää ei voi näkö- tai kuuloaistin keinoin tulkita tai ymmärtää. Ja tästä herää kysymys tällaisten ihmisten ihmisarvosta ja siitä, mitä voi tulla tilalle jos esimerkiksi jokin aisteista puuttuu.

Toisaalta voi myös argumentoida vastakkaisesta suunnasta, kyseenalaistaen kuurojen alkioiden valikoinnin rinnastamalla sen vamman tahalliseen tuottamiseen. Helpolla tässä ei pääse filosofi eikä asiaa pohtiva maallikko.

Häyryn teos on selkeä ja viisas puheenvuoro tärkeästä aiheesta.

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo: Himasen etiikka

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo kirjoittivat artikkelin, joka tuntuu käynnistäneen uudelleen poliittisen keskustelun Suomessa: Himasen etiikka (Hitaan journalismin yhdistys ry, 2013; ISBN 978-952-6686-01-1).



Long Play -lehden toinen artikkeli on tuottanut huomattavan määrän kirjoituksia niin lehdistössä kuin netissäkin. Vihdoin artikkelin luettavaksi hankittuani arvelin, että kovin paljon uutta tekstistä ei enää löytyisi. Mutta kyllä löytyi. Eityisesti viehätti kirjoittajien tapa kirjoittaa aiheestaan, selkeästi, asiallisesti, antaen lukijalle tilaa pohtia ja ymmärtää kaikessa rauhassa ilman turhia huutomerkkejä tai alleviivauksia.

Journalistit hyödyntävät taitavasti Himasen ja hänen lähipiirinsä hiljaisuutta, sitä että oikeastaan mistään ei saa kommentteja asiasta. Toki on niin, että mahdolliset kommentit olisi ehkä voitu tulkita tarkoituksellisen negatiivisella tavalla, mutta se että juuri kukaan rahoitusta saaneen hankkeen tutkijoista ei suostu kertomaan tekemisistään herättää kysymyksiä. Mihin myönnetty raha oikeastaan on käytetty ja tullaan käyttämään?

Mutta sitten on tietenkin muistettava, että Himasen saama 700 000 euron rahoitus on Suomen valtion mittakaavassa suhteellisen pieni rahasumma. Täten on pohdittava missä määrin olennainen on kysymys Himasen saaman rahoituksen taustoista ja rahoituksen käytöstä, puhumattakaan rahoituksella saatujen tulosten relevanssista yleisesti käytössä olevilla mittareilla mitattuna. Varmasti on löydettävissä isompia ja olennaisempia asioita tuumailtavaksi.

Toisaalta sitä ei voi kieltää etteikö Himasen hankkeesta käyty keskustelu olisi ollut harvinaisen osallistavaa suomalaisen poliittisen keskustelun tavanomaiseen iltapäivälehtitasoon verrattuna. Hankkeeseen ja sen rahoitukseen on voinut ottaa kantaa yhtä lailla maallikko kuin ammattitutkija, niin poliittinen aktivisti kuin nukkuva äänestäjä.

Keskustelu konsulttien käytöstä valtionhallinnossa yleisemmin on saanut Long Playn artikkelin myötä uutta ulottuvuutta. Samalla on päästy pohtimaan riippumattoman tutkimuksen (ja ehkä myös riippumattoman virkamieskunnan) merkitystä yhteiskunnan olemassaolon turvaajana. Ei hassumpaa.

Ja sanottakoon vielä, että muutama vuosi sitten olin seminaarissa kuuntelemassa Himasen luentoa. Samat tarinat hän silloinkin esitti, aivan kuin Long Playn artikkelissa kerrotaan.

Himanen kaivoi povitaskustaan kirjeen, taitteli sen auki ja luki ääni väristen von Wrightin juuri ennen kuolemaansa lähettämän viestin. Tämä teki vaikutuksen ainakin minuun. Oli ilmiselvää, että Himanen suhtautui asiaansa tunteella.

Myöhemmin olen pohtinut, että epäselväksi jäi mikä tuo tunteita herättänyt asia loppujen lopuksi oli. Mikä on tämä ”meille kaikille” tarkoitettu viesti fraasien takana? Ehkä kyseessä on yksinkertaisesti vain Himasen viesti ihmisille, siis kyse on Himasen toimimisesta viestin kertojana, toisin sanoen kyse on Himasena olemisesta.

Tuolla luennolla Himanen kertoi myös siitä, miten oli ollut koulussa opettamassa lapsia ja mitä hän sieltä oli oppinut, lähestulkoon samalla tavalla kuin kerrotaan Long Playn artikkelissa. Tosin artikkeli antaa ymmärtää, että on epäselvää, mistä kouluista on kyse ja mitä tarkkaan ottaen Himanen näissä kouluissa on käynyt tekemässä. Tämä jäi aikoinaan askarruttamaan, eikä vastausta tarjonnut Long Playkään, mutta kysymys kyllä löytyi.

Jukka Koskelainen: Rakas rappio - pelastus ja perikato länsimaisessa ajattelussa

Jukka Koskelainen käy läpi kulttuurifilosofien ajatuksia yhteiskunnan rappion ja dekadenssin näkökulmasta, tuoden esille yhtä lailla Oswald Spenglerin kuin vaikkapa Stieg Larssonin ajatuksia: Rakas rappio - pelastus ja perikato länsimaisessa ajattelussa (Atena, 2012; ISBN 978-951-796-823-2).



Kirja kertoo samalla myös vallankumouksista ja niiden tuloksista, utopioista ja dystopioista, ihmisten halusta muuttaa maailmaa ja myös peloista joita erilaiset yhteiskunnan ja yhteiskuntajärjestelmät ovat mukanaan tuoneet.

Esimerkkinä Koskelainen käyttää muun muassa Kuubaa, jossa monet filosofit näkivät toteutuvan utopian hyvästä yhteiskunnasta:

Vallankumouksellisten mielikuvien luvattu saari oli Kuuba, jossa toteutettiin vallankumous 1959. Maan uusi hallitus ja sen kansainväliset avustajat, esimerkiksi Jean-Paul Sartre, levittivät tietoa sitä, kuinka sortovalta kumottiin ja oikeamieliset tulivat valtaan. Kerrottiin että lukutaito oli opetettu kaikille; terveydenhoito ja koulutus olivat ilmaisia. Nämä tekijät ovat jo sinänsä olleet vastaansanomattoman vetoavia saavutuksia, mutta Kuuballa oli tarjota enemmän: hymyilevät, tanssivat, luonnonmukaiset ihmiset.

Mutta utopistinen Kuuba ei ollut kaukana vastakohdastaan dystopiasta, ja vaikka Koskelainen haluaisi matkustaa Kuubaan, pelkää hän siellä joutuvansa kuulusteluihin esitettyään kritiikkiä Kuuban läheisintä liittolaista Venezuelaa kohtaan. Koskelaisen mukaan utopiaa ei voida saada aikaan ilman johtoportaan ohjausta: pikkuasioihinkin pitää puuttua. Ja tällöin ollaan rakentamassa maailmaa jossa on suora tie dystopiaan.

Koskelainen tarkastelee rappion ajatuksia monesta näkökulmasta, nähden rappion kuvastossa tervetullutta yhteiskuntakritiikkiä, samalla myös kohdistaen kritiikkiä ajattelijoihin jotka rakentavat utopistisia - tai miksei anarkistisiakin - visioita tulevaisuuden yhteiskunnista.

Theodore Roszak: Ecopsychology - Restoring the Earth/Healing the Mind

Theodore Roszak on toimittanut monipuolisen artikkelikokoelman ihmisen suhteesta luontoon, sekä peloista että mielentyyneyden kokemuksista: Ecopsychology - Restoring the Earth/Healing the Mind (University of California Press, 2002; ISBN 978-0871564061).

Tuotteiden markkinointi ihmisille nousee vertauskuvaksi koko elämänmuotomme suhteen, sen asian että aina on olemassa uusi tuote joka lupaa täyttää elämässämme olevan aukon. Allen D. Kanner and Mary E. Gomes kirjoittavat loputtomasta ja täydellisestä kuluttamisen kierteestä näin:

The urge to purchase an endless stream material products has now reached such proportions that it is no longer a matter of whim or choice, but one of personal and cultural identity. [...] Consumer practices serve to temporarily alleviate the anguish of an empty life. The purchase of a new product, especially a “big ticket" item such as a car or computer, typically produces an immediate surge of pleasure and achievement, and often confers status and recognition upon the owner. Yet as the novelty wears off, the emptiness threatens to return. The standard consumer solution is to focus on the next promising purchase. Perhaps the satisfaction will be more lasting and meaningful the next time.

Kanner ja Gomes näkevät psykologien ja ympäristönsuojelijoiden välillä yhteistyön mahdollisuuksia, sillä heidän mukaansa nykyinen yhteiskunta on pahasti narsistinen, ja tämä on johtanut tilanteeseen jossa ihmiset eivät voi enää irrottautua kuluttamisen kierteestä:

For American society to become ecologically sustainable, the narcissistic wounding of the public by the advertising industry will have to stop. The currently lost capacity to live in balance with nature will need to be rediscovered and revitalized. Does this mean that every consumer needs to see a therapist? We think not. But by applying our understanding of narcissism to consumerism, ecopsychologists can join forces with the environmental movement on a number of different levels and in so doing enhance the efforts of both psychologists and activists.

Paul Shepard yrittää löytää syytä sille, miksi ympäristötietoisuudesta huolimatta juuri mikään ole muuttumassa. Ehkä syy on ahneudessa?

My question is: why does society persist in destroying its habitat? I have, at different times, believed the answer was a lack of information, faulty technique, or insensibility. [...] At mid-twentieth century there was a widely shared feeling that we needed only to bring businesspeople, cab drivers, homemakers, and politicians together with the right mix of oceanographers, soils experts, or foresters in order to set things right.

In time, even with the attention of the media and a windfall of synthesizers, popularizers, gurus of ecophilosophy, and other champions of ecology, and in spite of some new laws and indications that environmentalism is taking its place as a new turtle on the political log, nothing much has changed. Either I and the other “pessimists” and “doomsayers” were wrong about the human need for other species and about the decline of the planet as a life-support system; or our species is intent on suicide; or there is something we overlooked.

Such a something could be simply greed. Maybe the whole world is just acting out the same impulse that brought an 1898 cattlemen’s meeting in west Texas to an end with the following unanimous declaration: “Resolved, that none of us know, or care to know, anything about grasses, native or otherwise, outside the fact that for the present there are lots of them, the best on record, and we are after getting the most out them while they last?”

Eli "Meidän jälkeemme vedenpaisumus", hmmm? Kirja on kiinnostava ja monitieteinen katsaus ihmisen ja ympäristön vuorovaikutukseen, siihen miten luonnon katoaminen ihmisen ympäriltä vaikuttaa ihmiseen, ja miten ihminen on ajautunut tilanteeseen jossa ympäristön tilan huononeminen on vain yksi elämäntapavalintoihin vaikuttava seikka muiden joukossa, ja ehkä jopa vähemmän tärkeämmästä päästä, johtuen ihmiseen psyykeen kummallisesta rakenteesta.

Jaakko Heinimäki: Taskuetiikka

Jaakko Heinimäki on kirjoittanut pienen, jopa taskuun mahtuvan kirjan niistä valinnoista joita teemme, hyvistä ja huonoista: Taskuetiikka (Kirjapaja, 2012; ISBN 978-952-247-322-6). Eikä tämän kirjan lukemisen valitsemista voi kovin huonona valintana pitää.

Heinimäki pohtii ennen kaikkea hyvää elämää, eikä niinkään ongelmia, jotka hän näkee ongelmallisina:

[...] moraalissa on kyse ennen kaikkea hyvästä elämästä, ja huono elämä, siis ongelmat, on pikemminkin hyvän elämän varjo. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö elämä olisi myös monimutkaista, vaikeaa ja joskus perin ongelmallistakin.

Siis, tiivistäen: "Kyllä me osaamme hyvää kohti ojentua, jos vain viitsimme."

Joskus tuntuu siltä, että Heinimäki tarkoituksella yksinkertaistaa monimutkaiset asiat niin että alkuperäisestä ongelmanasettelusta ei ole paljonkaan jäljellä. Ja toisaalta, ehkä asiat loppujen lopuksi ovat hyvinkin yksinkertaisia:

Hyvätapaisuus liittyy myös keskusteluun työyhteisöjen hyvinvoinnista ja työssä jaksamisesta. Ihan vain normaalien käytöstapojen palauttamisella saisi paljon hyvää aikaan tulehtuneissa työyhteisöissä.

Heinimäen ajatukset ovat virkistäviä tässä maailmassa, jossa (usein Ayn Randia matkien) tuntuu valtaavan alaa ajatus, että toisista välittäminen ja toisten ihmisten auttaminen olisi jotenkin paha asia. Heinämäki pohtii asiaa luterilaisuuden kannalta, erityisesti siitä näkökulmasta että rikastuminen ei voi olla yritystoiminnan motiivi:

Luterilaisen käsityksen mukaan moraalisesti oikeutettua on kaikki sellainen työ, joka merkitsee hyvän kierrättämistä. Ja vain sellainen. Työn päämääränä on ihmisten yhteinen hyvä. Siksi minkä hyvänsä yrityksen keskeisenä arvona tulisi olla maailman parantaminen.

Hyvä että tämä tulee kerrankin sanottua selvästi. Erityisen selkeästi Heinimäki tuo esille kalvinistisen ja luterilaisen ajattelun perimmäisen eron, sen joka minua eräissä kovinkin (kalvinistiseen tapaan) uskonnollisissa ihmisissä on tavattomasti häirinnyt:

Kalvinistit ja kalvinismin perilliset uskovat Jumalan asentavan uskoontulossa uskovaiselle eräänlaisen moraalidigiboksin, jonka kautta Jumalan ystävät vastaanottavat niin korkealaatuista teräväpiirtomoraalia, että uskosta osattomat eivät osaa sellaisesta edes haaveilla.

Luterilaisuudessa taas luotetaan etiikan asioissa aivan tavalliseen talonpoikaisjärkeen. Lutherin mukaan kuka hyvänsä tervejärkinen pakanakin pystyy ihan ilman jumalallisia lisälaitteita laatimaan vähintään yhtä hyvän normikokoelman kuin kymmenen käskyä, jos vähän vaivautuu miettimään. Eikä hän näin lausuessaan halunnut vähätellä kymmentä käskyä millään lailla, päinvastoin.

Jep, tästä pikkuisesta kirjasta löytyy melkoista tykitystä.

Antti Kylliäinen: Paksunahkaisuudesta suurisieluisuuteen - hyveet työssä ja elämässä

Antti Kylliäinen kirjoittaa hyveistä työelämässä, moraalista ja etiikasta, viitaten eritoten Aristoteleen ajatuksiin, mutta päivittäen nämä filosofiset pohdinnat tämän päivän maailmaan: Paksunahkaisuudesta suurisieluisuuteen - hyveet työssä ja elämässä (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26520-7).

Teos on suosittu, sillä tätä kirjoittaessa siitä oli Helmet-järjestelmässä 56 varausta, kirjoja 13 kappaletta. Mitenkään massiivinen tämä teos ei ole, 224 sivua, ja teos on oikein mukavaa luettavaa, konkreettista ja havainnollista, harvinaisen selkeää pohdintaa näinä aikoina kuin lehtien palstat ja jopa nettifoorumit täyttyvät johtamisjargonilla kyllästetyillä teksteillä.

Aristoteles ei ole itselleni koskaan erityisemmin kolahtanut, mutta Kylliäinen sai kiinnostumaan:

Aristoteleen mukaan hyveellisyys on onnellisuuden välttämätön ehto: ihminen, joka ei elämässään noudata hyveitä, ei voi olla onnellinen. Hyveellisyys ei kuitenkaan yksin riitä tuottamaan onnellisuutta ja hyvää elämää. Myös sattumalla, kohtalolla ja hyvällä onnella - tai oikeammin huonon onnen puutteella - on asiassa oma osuutensa.

Mutta hyveellisinkään ihminen ei kaikkea kestä, olkoon hänellä kuinka jalo ja suuri sielu tahansa. Kylliäinen lainaa Aristotelesta:

Mutta jos monet suuret onnettomuudet tuhoavat hänen mahdollisuutensa olla onnellinen, hän ei saa onnellisuuttaan takaisin lyhyessä ajassa. Ja jos se ollenkaan palaa, siihen tarvitaan pitkä ja täydellinen ajanjakso, jonka kuluessa hän saa osakseen paljon suurta onnea.

Kylliäinen toteaa, että Aristoteles korostaa lapsena saadun kasvatuksen merkitystä: "Koska hyveellisyydessä on kyse oikeanlaisesta suhtautumisesta nautintoihin ja kärsimyksiin, kasvatuksen olennaisena sisältönä on opettaa lapsi kokemaan iloa ja kärsimystä oikeista asioista oikealla tavalla."

Aristoteleen aikana ei tunnettu geenejä eikä meemejä, joten voisi ajatella että ajatukset hyveistä, moraalista ja etiikasta täytyy arvioida kokonaan uudelleen nykyisen tieteellisen tietämyksen pohjalta. Mutta Kylliäinen näkee Aristoteleen ajatuksissa paljon sellaista, joka on täysin ymmärrettävissä myös nykyisen maailmankuvamme raameissa: "Se että hyveiden ajatellaan olevan osa kulttuuria, ei siis tee niitä vähemmän todellisiksi eikä pienennä niiden arvoaja merkitystä, mutta kylläkin asettaa niille rajoituksia, jotka meidän on hyvä tiedostaa. [...] Se, että rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja ystävyys merkitsevät eri sukupolville erilaisia asioita, tekee parhaimmillaan elämän mielenkiintoiseksi ja antaa tilaisuuden ymmärtää ihmisenä olemista uudella tavalla."

Lapsi - Toinen

Janne Kurki on kirjoittanut tiukan mutta jollain tavalla myös leikkisän puheenvuoron lapsen ja aikuisen suhteesta, siitä aikuisuudesta jota lapsi tarvitsee: Lapsi - Toinen (Apeiron kirjat, 2011; ISBN 978-952-5538-25-0). Kirja on lyhyt, vain 34 sivua, mutta siinä on paljon miettimisen aihetta.

Aikuisen merkitys on tavattoman suuri: "Aikuinen esittelee lapselle kaiken, mitä on, ja kaiken, mitä ei, sekä kaiken, mikä tulee ja menee. Ei ole suurempaa tehtävää."

Helppoa ei ole aikuisella kohdata lapsi, Toinen, jolle aikuinen on se joka kantaa vastuuta: "Lapsen aikuiselle asettama vastuu on ääretön. Vaikka sitä kuinka jaettaisiin, se pysyy aina yhtä äärettömänä. Silti olisi yleensä kaikkien etu, jos tuota vastuuta voitaisiin jakaa ja ottaa vastaan: siitä ja sitä riittää kyllä kaikille halukkaille. En ole vielä tavannut yhtään lasta, jolla olisi liikaa vastuunsa tuntevia aikuisia elämässään, mutta lukemattomia, joilla on lähellään liian vähän aikuisuutensa kantavia aikuisia."

Kurki kirjoittaa poleemisesti, mutta samalla oivaltaen, tuoden esille niitä ilmiöitä joita tässä ajassa meille edessämme on: "Mutta jokainen aikuisuuden puutteesta kärsivä lapsi on läpsäys koko ihmiskunnan kasvoille. Ei ole suurempaa häpeää kuin hylätty, omaan varaansa jätetty lapsi."

Kurki pohtii vanhemmuuden haastetta monelta kannalta, huomaten sen että vanhemmuus, aikuisena oleminen on tehtävä, jossa ei voi onnistua, voi vain epäonnistua, mutta kaikki tavat epäonnistua eivät ole yhtä huonoja.

Merkittävä haaste aikuisen suhteelle lapseen on esimerkiksi alkoholismi, tai miksei jonkin pienempikin vastaava riippuvuus: "Lapsen ja aikuisen välinen perustavat ero on nimenomaan siinä, ettei lapsi kykene käsittelemään ahdistusta, nautintoa eikä separaatiota ilman aikuisen tukea, apua ja turvaa. Jos iältään aikuinen ihminen ei kykene käsittelemään näitä perushaasteita, tämä asettaa hänen vanhemmuudelleen valtavat haasteet. Esimerkkinä tästä ovat nautintoaineet: kun nautintoaineen nauttimisesta tulee paitsi nautintoa, myös ahdistusta ja separaatiota käsittelevä tekijä, ihminen menettää yleensä kykynsä toimia turvallisena aikuisena."

Tässä pienessä kirjassa on paljon pohdittavaa, aikuiselle, suhteessa lapseen, siihen Toiseen joka on tähän maailmaan tullut, joka kerran aina yhtä ainutlaatuisen ihmeellisellä tavalla.

Rikosromaani

Petri Tamminen tarjoilee lukijalle kirjan, joka tuntui sekä kummalliselta että todenmakuiselta: Rikosromaani (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26464-4). En tiennyt, mitä odottaa, ja suuresti riemastuin. Ihan täysosuma kirja ei ollut, mutta lähestulkoon. Pienessä sivumäärässä (173 sivua) on hurjasti elämänmakuista tarinaa.

Kirjan päähenkilö on poliisi Usko Vehmas, joka yrittää jäljittää erikoislaatuista rikollista, Ångströmiä, joka huijaa ihmisiä, tai pikemminkin kiusaa: saa uhrinsa menettämään elämänuskonsa.

Vehmas on samalla kertaa sekä tyypillinen rikosromaanin poliisi-sankari että jotain muuta: jokamies joka samalla nousee ikään kuin oman elämänsä vapahtajaksi. Elämästä tässä on kyse, miehen elämästä tässä Suomessa jota monella vitsauksella kiusataan.

Elämän ja elämisen merkityksestä tässä kirjassa kerrotaan, siitä miten ihmisen elämä oikeastaan menee, mistä se tulee ja minne se johtaa:

Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.

Kun Vehmas lapsena kuuli aikuisten puhuvan elämän tarkoituksesta ja pohtivan mikä se voisi olla, hän ei ymmärtänyt, mistä he puhuivat. Parikymppisenä hän ymmärsi kysymyksen, mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä. Kolmikymppisenä koko puheenaihe tuntui saivartelulta. Sitten tapahtui jotakin, neljänkymmenen ikävuoden jälkeen jokainen teko alkoi tuntua yritykseltä vastata tuohon kohtuuttomaan kysymykseen. Viimeiset kymmenen vuotta hän oli yrittänyt siihen nyt vastata. Kunnes tässä hehkuvan pimeässä metsässä, hälisevän maailman ja Ångströmin välisellä ei kenenkään maalla kysymys näytti raukeavan tyhjiin. Ei elämä kaivannut vastauksia, elämä kaipasi hyväksyntää, ja kaikki olisi sitä myöten selvää.

Elämän isot kysymykset tässä ovat edessä, ja mikä ihmeellisintä, tässä kirjassa poliisit toimivat suorastaan mielenterveystyön ammattilaisina tilanteessa jossa elämästä on kadonnut kaikki ilo:

Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno jut- tu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkästään haittaa.

Ja ihan oikeisiin töihinkin tarvittaessa ryhdytään:

- ]ännä homma toi siivoaminen oikeastaan, Immonen mietti. - Kun siinähän ei saa mitään pysyvää aikaan. ]a toisaalta saa aikaan niin pirusti.

- Tulee hiukan tämä elämä mieleen, sanoi Vehmas.

Saavuttiin kaupungin valoihin, niitä oli peräkkäin ja päällekkäin, katulyhtyjä, kirkkaita ikkunoita, valomainoksia ja kaiken yllä laiha kuu ja kenties tähtiä.

Niin, tämä kirja on aivan loistava. Ensin menin antamaan sille Helmet-järjestelmässä vain neljä tähteä, mutta kun tätä kirja-arviota kirjoitin, mieli muuttui, ja viisi tähteä tuli arvioksi.

Kymmenen kirjettä ylioppilaalle

Enpä olisi uskonut, että sekalainen kokoelma julkisuudesta tunnettujen henkilöiden kirjoituksia voisi olla näin kiinnostava ja valaiseva: 10 kirjettä ylioppilaalle (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-38386-5).

Tekstien kirjoittajat ovat Anne Moilanen, Arno Kotro, Maija-Riitta Ollila, Paavo Westerberg, Kari Enqvist, Jaakko Heinimäki, Maria Veitola, Kirsi Piha, Antti Nylén ja Riikka Pulkkinen. Teoksen on toimittanut Arno Kotro.

Kirja on sitäpaitsi aika pieni, sivumäärältään (141 s.) ja kooltaan, mutta tähän on saatu mahtumaan hurja määrä erilaisia näkemyksiä elämästä ja maailmasta. Ehkä lähestymistapa, se että on pyydetty kirjoittamaan omista kokemuksista kumpuava kirje ylioppilaalle, on ollut onnistumisen salaisuus.

Näin kirjoittaa Anne Moilanen: "Olen kotoisin maalta, pieneltä paikkakunnalta Kainuun korvesta, jossa vaatimattomuus on hyve. Lapsuudessani itsestään ei saanut tehdä turhaa numeroa, oikeastaan esillä ei olisi saanut olla millään tavalla. Etenkään tyttöjen ja nuorten naisten ei ollut sopivaa erottua massasta."

Kirjan tekstejä voi sanoa kirjeiksi, tarinoiksi, esseiksi, ja monet niistä kyllä myös ponnistavat esseen vaativan lajin tasolle, yhdistämällä yksityistä ja yleistä, konkreettista ja abstraktia, suoraviivaista ja mutkittelevaa ajatuskulkua. Ei kahta samanlaista tekstiä tässä kokoelmassa.

Monet puhuvat yksityisistä asioista, mutta niin että niillä on yleistä merkitystä, esimerkkinä Arno Kotro: "Kyse ei ole pelkästä juomisen lopettamisesta vaan rajummasta maailmasuhteen murroksesta. Ei älyllisestä oivalluksesta vaan napanöyhtäisen minäilyn ja hedonismin vankilasta hiljalleen vapauttavasta henkisestä havahtumisesta. Nöyrtymisestä, riippuvuuksien ja nyrjähtäneen elämänasenteen todellisen luonteen tunnustamisesta. On vaikea löytää sanoja."

Pelon voittamisesta kirjoittaa Maija-Riitta Ollila: "Erityisen pelokas on harvinaisen vapaa tekemään mitä ikinä lystää: kaikki pelottaa joka tapauksessa yhtä paljon. Voikin saman tien pelätä komeasti ja kunnolla. Jos hikoilee pelosta, kolme desilitraa per kainalo on minimi."

Ja entä kysymys siitä, mitä seuraa siitä että valitsen niin tai näin, miten elämälleni käy, sitä pohtii Paavo Westerberg:

Kaikki on valintoja. Nikkilän mielisairaalassa oli aikoinaan hoidettavana nainen, joka oli tehnyt elämästään taulun. Tauluun hän oli merkinnyt kaikki ne kohdat tai hetket, jolloin hän oli mielestään tehnyt elämässään virheen.

Kaikki tekomme ovat lähtökohtaisesti mahdollisia virheitä. Pyrkimyksemme tehdä kaikki oikein sumentaa käsityksemme siitä, kuinka sattumanvaraisista asioista elämässä lopulta on kyse.

Millaista on olla nuori, mitä tulisi ottaa huomioon ammatinvalinnassa, onko oikein rakastaa, mitä tarkoittaa hyvä elämä - kirjassa tartutaan tärkeisiin kysymyksiin, ja myös onnistutaan sanomaan näistä asioista jotakin. Mutta loppujen lopuksi lukijan täytyy löytää itsestään niin omat kysymykset kuin vastauksetkin.

Supernaiivi

Erlend Loen romaania kehuttiin jossain kirjablogissa (mutta harmikseni en nyt yhtään muista missä), ja niinpä laitoin sen varaukseen kirjastojen Helmet-järjestelmään: Supernaiivi (Like, 2007; suom. Outi Menna; ISBN 978-952-01-0113-8). Kirjasta on otettu jo 14. painos, mikä osoittaa sen suosiota, ja ehkä hyvyyttäkin.

Kirja kertoo 25-vuotiaan nuoren miehen kriisistä, kun elämässä ei tunnu olevan oikein mitään mieltä. Niinpä hän päättää tehdä totaalisen muutoksen, ja lopettaa opintonsa ja muuttaa pois asunnostaan veljensä tyhjään kämppään. Siellä hän lukee Paul-nimisen tyypin kirjoittamaa kirjaa fysiikasta, heittää palloa seinään ja lorvii tekemättä paljon mitään.

Mutta onneksi homma ei jää tähän. Loe kirjoittaa mukavalla tavalla, jossa on suoraviivaista rehellisyyttä ja toisaalta myös olemassaolon isojen kysymysten pohdintaa. Hauskaa kyllä, monet fysiikan kirjasta pohditut "totuudet" menevät kirjassa päinvastoin kuin pitäisi (eivät kaikki mutta osa), esimerkiksi kysymys siitä miksi lentokone pysyy ilmassa. Tässä voi miettiä, että onko Loe tehnyt tämän tarkoituksella vai itse ymmärtänyt asiat väärin.

Ihan kirjan alussa saa kuvan, että kirjan päähenkilöön viittaava "supernaiivi" tarkoittaisi jotenkin sivistyksellistä jälkeenjääneisyyttä, mutta pian käy ilmi että kyse on pikemminkin siitä, että elämästä puuttuu elämä ja sen ymmärrys.

Kirjassa on jonkin verran tyhjäkäyntiä, eivätkä kaikki vitsit oikein iske, jotkut ovat ilmeisen tarkoituksellisestikin kömpelöitä, mutta kokonaisuus toimii yllättävänkin hyvin. Ei hassumpi löytö.

Kirjeitä nuorelle runoilijalle

Rainer Maria Rilke kirjoitti satoja kirjeitä, päivittäin neljä tai viisi, eri puolille ja eri puolilta Eurooppaa, niin taiteilijakollegoille kuin muusille ja mesenaateille. Erinomainen johdanto näihin kirjeisiin on teos Kirjeitä nuorelle runoilijalle (Tai-teos, 1999; suom. Liisa Enwald; ISBN 951-9351-56-6).

Kirjan lopussa on Liisa Enwaldin essee Sydämen ehdottomuudessa, laulujen alla - Rilken runouden toinen puoli, joka on lukemisen arvoinen jo sinällään, johdatuksena Rilkeen ja Rilken runouteen liittyvään pohdiskeluun ja tutkimukseen.

Kirja sisältää Rilken kirjeitä Franz Xaver Kappusille, joka pyysi Rilkeltä apua runojensa suhteen. Rilke tarttui avunpyyntöön, ja näistä kokoelmaan sisältyvistä kirjeistä avautuu mielenkiintoisia näkymiä Rilken runouteen. Mutta paikoitellen nämä kirjeet ovat runoutta, tavattoman avaraa ja elämää hengittävää tekstiä.

Rilke toteaa, että runoilijalle olennainen kysymys on: Täytyykö minun kirjoittaa? Jos vastaus on kyllä - jos olisin valmis kuolemaan mikäli kirjoittaminen evättäisiin - silloin on syytä rakentaa koko elämä tämän välttämättömyyden varaan.

Eikä elämän tarvitse olla ihmeellisillä asioilla, paikoilla ja tapahtumilla katettu: "Jos arkenne tuntuu olevan köyhä, älkää siitä huoliko, vaan pikemminkin itsestänne, jossa ei ollut kylliksi runoilijaa houkuttelemaan esiin arjen rikkauksia; sillä luova ihminen ei koe köyhyyttä, eikä mikään paikka maailmassa ole hänelle yhdentekevä tai puutteellinen."

Enwaldin esseessä puhutaan Rilken runoihin sisältyvästä kokemuksesta näin: 'Sanoa katoavalle ja häilyvälle: kyllä, eikä antaa sen turhauttaa; tunnustaa jakamattomuus, sen sijaan että asettuisi aina vain jotain vastapäätä; turvajärjestelmiä rakentamatta hyväksyä myös kuolema, "elämän kääntöpuoli" - tässä Rilken ohjelma, joka on yhtä lailla kirjallista kuin elämänfilosofiaa, niin lyyrisissä pääteoksissa kuin kirjeissä ilmenevää.'

Ehkä tähän loppuun sopii vielä lainaus teoksesta Kirjeitä nuorelle runoilijalle: "[K]oko voimallani tahtoisin pyytää, että pysyisitte sydämessänne kärsivällisenä jos ette heti löydä ratkaisuja, rakastaisitte kysymyksiä sinänsä kuin lukittuja huoneita tai kuin kirjoja joiden kielestä ette saa selvää. Suotta peräätte nyt vastauksia, joita Teille ei voida antaa, koska ette ole voinut niitä elää. Kaikki on elettävä, siitä on kyse. Eläkää kysymykset."

Talouskasvua tärkeämpää - miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä

Martha C. Nussbaum tarttuu härkää sarvista ja kyseenalaistaa talouselämän talutusnuorassa marssivan politiikan: Talouskasvua tärkeämpää - miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä (Gaudeamus Helsinki University Press, 2011; suom. Timo Soukola; ISBN 978-952-495-218-7).

Käsillä on hiljainen kriisi, sillä kansakunnat, Suomi mukaan lukien, janoavat aineellisia etuja ja samalla unohtavat todella tärkeiden taitojen kehittämisen: "Kun humanististen tieteiden ja taiteiden asemaa kavennetaan, horjutetaan demokratian perustaa. Vain kriittinen ajattelu antaa mahdollisuuden itsenäiseen toimintaan sekä perinteen ja auktoriteetin sokean mahdin älylliseen vastustamiseen."

Tavarataivas houkuttelee, ja vie ihmiset väärille urille, sillä ihmiset käyttävät tavaroita suojakuorena: "Samalla sielu unohdetaan. Enää ei muisteta, että sielun ulkopuolelle lähtevä ajatus yhdistää ihmisen maailmaan syvällisesti ja monimuotoisesti. Unohdetaan, että toinen ihminen täytyy kohdata sieluna eikä pelkkänä hyödyllisenä välineenä tai omien suunnitelmien esteenä."

Nussbaum korostaa, etteivät humanistinen sivistys ja talous sulje toisiaan pois: "Kukoistava talous edellyttää samoja taitoja, joita aktiivinen kansalainen tarvitsee."

Nussbaum nostaa esille suhtautumisen toisenlaisiin ihmisiin ja sen miten vaikeudet kohdata omia heikkouksia voivat johtaa toisten ihmisten syrjintään: "[L]ähimmäisiään leimaavat ja vainoavat ihmiset usein liittyvät keskinäisen solidaarisuuden kannattelemiksi ryhmiksi. Auktoriteettiin alistuminen kuuluu tavallisesti ryhmäkäyttäytymisen piirteisiin. Luottamus haavoittumattomaksi tulkittuun johtajaan on itsetunnoltaan heikkojen ihmisten yleinen tapa suojata itseään epävarmuutta vastaan."

Itsetutkiskelua, esimerkiksi sokraattista pohdintaa, kannattaa harjoittaa: "Itsetutkiskelua välttävien ihmisten [...] ongelma on, että he ovat usein helposti johdateltavissa. [...] Päättämättömyys yhdistyy usein taipumukseen mukautua auktoriteettien tahtoon ja vertaisryhmän paineeseen."

Oman elämänsä pohtimisen sivuuttaminen tuottaa vaikeuksia suhteissa muihin ihmisiin: "Elämäänsä pohdiskelemattomat ihmiset kohtelevat usein toisiaan epäkunnioittavasti." Mutta rakentava kriittinen ajattelu mahdollistaa toisten ihmisten kantojen ymmärtämisen ja yhteisen näkemyksen etsinnän.

Nussbaumin kirja käsittelee monia vaikeita ja tärkeitä teemoja kuten kasvatusfilosofiaa, koulutusta, eettisyyttä, kriittistä ajattelua, taidekasvatusta ja koulutuspolitiikkaa. Kiitokset teoksen suomentajalle ja julkaisijalle!

Lisäys: Suomen Akatemia uutisoi 21.5.2012, että Martha Nussbaumille myönnettiin merkittävä espanjalainen tiedepalkinto, Prince of Asturias -palkinto.

Zen ja jousella ampumisen taito

Eugen Herrigelin zen-filosofiaa käsittelevällä kirjalla on iso maine, mutta teos osoittautui mainettaan nöyremmäksi, maanläheisemmäksi: Zen ja jousella ampumisen taito (Delfiini kirjat, 2008; käännös Margareta Sipola; 3. painos; ISBN 978-952-5572-36-0).

Ja hauskaa kyllä, kirjaa kirjastosta varatessani kävi ilmi, että teos on kolmesta kirjastosta kadonnut. Olisiko aika tehnyt tehtävänsä, tai sitten pitkäkyntiset.

Kirjan luettuani tuntuu, että kirjojen katoamisessa kirjastosta on vissi tolkku. Herrigel kertoo, että hänen jousiammunnan opettajansa antoi hänelle jäähyväisiksi parhaan jousensa: "Älkää antako sitä kenenkään uteliaan käteen. Ja kun ette enää tarvitse sitä, niin älkää säilyttäkö sitä muistona. Hävittäkää se, niin ettei jäljelle jää muuta kuin hiukka tuhkaa."

Mikä tästä lyhyestä kirjasta tulee esiin on zenin käytännöllisyys, teoreettisuuden välttäminen: "Niin pian kuin ajattelemme, pohdimme ja muodostamme käsitteitä, alkuperäinen tietoisuus häviää ja ajatus sukeltaa pinnalle. Me emme enää syö kun syömme, emme nuku kun nukumme. Jousi on laukaistu, mutta nuoli ei lennä suoraan maaliin eikä maali ole siellä missä sen pitäisi olla."

Tämä kirjan paradoksi on se, että se kertoo asiasta josta ei voi sanoin kertoa.

Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi

Erik Winter -dekkareista tunnettu Åke Edwardson on kirjoittanut aivan toisenlaisen kirjan, jota en olisi tullut lukeneeksi ellen olisi sitä nähnyt kirjaston lainausautomaatin vieressä bestseller-hyllyssä: Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi (Johnny Kniga, 2012; suom. Jaana Nikula; ISBN 978-951-0-38247-9).

Kuten kirjan kannessa lainatussa kirja-arviossa todetaan, tämä on sellainen kirja joka olisi voinut jäädä huomiotta, ellei kirjoittaja olisi jo ennestään tunnettu. Mutta on hienoa, että tällainen kirjahelmi on saanut paljon lukijoita.

Tämä kirja ei ole dekkari, eikä siinä ole juurikaan jännitystä dekkarien tapaan, mutta elämästä, ihmisistä, ihmisyydestä se kertoo, ja ennen kaikkea: kaiken menettämisestä.

Kirjassa voi nähdä Raamatusta tutun Jobin tarinan uudelleen kerrottuna. Ja Jobin tarinahan on filosofisessa mielessä hyvin mielenkiintoinen, sillä poiketen kaikista muista Raamatun kertomuksista Jobin tarinassa ihminen ja Jumala rinnastuvat toisiinsa, käyvät keskenään "Jobin painia", ja monenlaisia kysymyksiä tulee mieleen erityisesti liittyen siihen miten kaikkivaltias voi piinata ihmistä.

Kovin raamatullinen tämä romaani ei ole, vaikkakin pappishahmolla on oma roolinsa tarinassa, samaten uskolla ja sen puuttumisella. Mutta loppujen lopuksi tarina on hyvin henkilökohtainen ja yksityinen.

Mitä seuraa siitä, kun suuri myrsky pyyhkii metsät lakoon, niin että kirjan pariskunta, Ann ja Johan, menettävät koko metsäomaisuutensa, jonka varaan tulevaisuus on rakennettu. Eikä sekään riitä, heidän ainoa poikansa jää kaatuvan puun alle ja menee koomaan, josta herääminen käy koko ajan epätodennäköisemmäksi.

Kirjassa pohditaan vanhemmuuden, syyllisyyden ja selviytymisen teemoja, ja niitä kysymyksiä mitä äärimmäinen vastoinkäyminen voi parisuhteessa saada aikaan.

Mutta kaikesta vastoinkäymisestä huolimatta - eikä tässä ollut läheskään kaikki - Edwardsonin kirja on tavattoman lämmin, tavattoman inhimillinen, sellainen romaani jossa tuntuu kuin ihmisyys olisi kirkastettu aivan olennaiseen sydämeensä saakka.