Iain M. Banks: Aseiden käyttö

Iain M. Banks jatkaa Kulttuuri-sarjaa tässä kolmannessa romaanissa. Kaksi aiempaa olivat Muista Flebasta ja Pelaaja, ja nyt on vuorossa näitä kahta ristiriitaisempi teos, jonka merkitystä en vieläkään ymmärrä: Aseiden käyttö (Loki-kirjat, 1997; suom. Ville Keynäs; ISBN 952-9646-79-8).



Kirjan päähenkilö on Cheradenine Zakalwe, eräänlainen palkkasoturi, jota Kulttuuri käyttää apunaan sekaantuessaan milloin mihinkin konfliktiin. Zakalwe ei itsekään tiedä, mitä Kulttuuri häneltä haluaa, olisiko jopa niin ettei Kulttuurikaan aina pysty ennustamaan mitä asioihin sekaantuminen lopulta saa aikaan.

Kirjaa voi epäilemättä pitää sodanvastaisena, voisi jopa sanoa että Zakalwe on tietynlaisessa sodankäynnissä niin taitava, että taito kääntyy jo itseään vastaan, tuhoaa sen joka sotaa käy.

Aseiden käytöstä on seurauksensa, eikä lukija välttämättä pidä siitä mitä Banks tässä romaanissa sanoo, mutta kuitenkin tämä romaani oli pakko lukea loppuun, ja vaikutuksen sen teki jälleen kerran.

Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse

Uskonnollisten asioiden ja huumorin, varsinkaan satiirin, yhdistäminen ei ole helppoa, mutta aika hyvin tässä onnistuu Marc-Antoine Mathieu, jonka sarjakuvakirja löytyi kirjaston hyllystä: Jumala itse (Like, 2011; suom. Ville Keynäs; ISBN 978-952-01-0461-0).



Kirja kertoo mistäpäs muusta kuin siitä että Jumala (fikt.) palaa maan päälle, ja kohta aletaan ihmetellä mistä tässä oikein on kyse, onko väitteessä perää, ja ennen kaikkea miten asialla voisi tehdä rahaa. Ja sehän kyllä onnistuu kun markkinoinnin ja median ammattilaiset tarttuvat toimeen.

Iain M. Banks: Pelaaja

Toinen Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjan romaani liikkuu edelleen Kulttuurin reuna-alueilla, ja nostaa esiin luokkayhteiskunnan pelisäännöt, kysymyksen siitä missä määrin itse kunkin elämänkohtalo on arpapeliä: Pelaaja ( Loki-kirjat, 1994; suom. Ville Keynäs; ISBN 952-9646-95-X).



Teos sai Tähtivaeltaja-palkinnon vuonna 1995, ja epäilemättä perustellusti. Teksti rullaa eteenpäin mallikkaasti, eikä tarinassa ole ihan yhtä lailla lapsuksia kuin teossarjan ensimmäisessä osassa Muista Flebasta.

Pelaaja kertoo monenlaisten pelien mestarista Jernau Morat Gurgehista, joka elämäänsä kyllästyneenä ja Kulttuurin mielten houkuttelemana matkustaa Azadin imperiumiin. Tarjolla on aivan omanlaisensa peli, jossa ei pelata vain rahasta tai hengestä, vaan paikasta yhteiskunnassa, ja tämän pelin voittajasta tulee Azadin keisari. Helpolla Gurgeh ei pääse, ja pelin kiemuroista selviäminen näyttää lähestulkoon ylivoimaiselta haasteelta.

En ole varma, pitäisikö tästä jatkaa eteenpäin kolmanteen romaaniin Aseiden käyttö, joka jo muistaakseni alkoi toistaa samoja kuvioita, ja Kulttuurin ylivertaisuus alkoi suorastaan kyllästyttää. No, vaikka varma en olekaan, laitoin tämänkin romaanin varaukseen kirjastosta.

Pintakuvio

Jos olet lukenut Iain M. Banksin tieteiskirjoja Muista Flebasta, Pelaaja, Aseiden käyttö ja Tähystä tuulenpuolta, tämä kirja ei kovin ihmeellisen uutta tarjoa: Pintakuvio (Gummerus, 2012; suom. Ville Keynäs; ISBN 978-951-20-8649-8). Tai tarjoaako sittenkin?

Pintakuviossa palataan tuttuun Kulttuuri-universumiin, jossa monet rinnakkaiset sivilisaatiot elävät - ja myös kuolevat - toistensa kanssa enemmän tai vähemmän tasapainossa.

Joillakin sivilisaatioista on tuonpuoleisen käsite, ja jotkut uskovat Helvettiin - tai pikemminkin: ovat tehneet Helvetistä totta, virtuaalisesti.

Nyt ei ole kyse sen pienemmästä asiasta kuin näiden Helvettien tulevaisuudesta: onko oikein langettaa ajatteleville olennoille ikuisen Helvetin rangaistus? Kysymys Helvettien tulevaisuudesta on päätetty ratkaista kertaheitolla, ja ratkaisu tehdään virtuaalitodellisuudessa käytävässä sodassa.

Helvettien vastustajat ovat häviöllä, ja sota on laajenemassa virtuaalisesta Toteen. Kulttuuri on luonteensa mukaisesti Helvettien vastustajien puolella, vaikkakin muodollisesti puolueeton, mutta pikku hiljaa Kulttuuri ajautuu - tai juonitellaan - tapahtumisen keskipisteeseen.

Täytyy sanoa, että Banksilla kyllä riittää ideoita, ja vaikka tämä kirja on puolet liian pitkä, oli vaihteeksi virkistävää lukea Kulttuuri-sarjan romaania. Jotain tuoretta tässä oli, ei vain uudelleen lämmitettyä. Ja perimmäisten kysymysten äärellä tietenkin ollaan.

No, sen ehkä voisi sanoa, että kirja käynnistyy melko hitaasti, saa vauhtia ja alkaa toimia todella hyvin, mutta loppupuolella ikävä kyllä tökki jo jonkin verran. Ja loppuratkaisu, siitä voi olla monta mieltä, minusta siinä olisi voinut olla jotain enemmänkin.