Juhana Pettersson: Tuhannen viillon kuolema

Juhana Pettersson tarjoaa tiukkailmeisen jännärin, jossa ilmastonmuutos ja muut globaalit katastrofit tekevät rikkaista entistä rikkaampia, ja tavalliset ihmiset joutuvat kärsimään: Tuhannen viillon kuolema (Into Kustannus, 2017; ISBN 978-952-264-798-6).



Pidin teoksen asetelmasta ja lähtökohdista, mutta paikka paikoin kerronta junnasi paikoillaan eikä tekstistä löytynyt syvempää sisintä. Kiinnostava romaani joka tapaksessa, trilogian aloitusteos.

Aino on siivooja, jolta varakas asiakas pimittää viisi euroa. Aino saa tarpeekseen, joten jonkun on kuoltava. Cessi on töissä New Life Oy:ssä, joka auttaa äveriäitä ihmisiä varautumaan ilmastokatastrofiin. Hän unelmoi pääsystä osaksi yhteiskunnallista eliittiä. Jari on rikkaan perheen poika, joka haluaisi olla köyhä ja uskottava. Jokainen heistä yrittää elää elämäänsä ilmastonmuutoksen ja luokkasodan ristipaineessa.

Tuhannen viillon kuolema aloittaa Rikkaiden unelmat-trilogian, jossa merenpinta nousee, rikas varautuu ja köyhä elää elämäänsä miten parhaiten taitaa. Tuhannen viillon kuolema on yhteiskunnallinen romaani, jossa kukaan ei ole turvassa muuttuvalta maailmalta. Rikkaalla ihmisellä on varaa ostaa lahjoituksilla itselleen hyväntekijän status samalla kun hän ajaa kurjistavaa politiikkaa. Väkivalta ei ala poliittisena liikkeenä vaan tavallisen ihmisen tuskastumisena. Lopulta köyhälle ei jää käteen muuta kuin puukko.

Mukaansatempaava romaani, joka ammentaa pelien maailmasta.

John Grisham: Gray mountain

John Grishamin jännäri sijoittuu Appalakkien vuoristoon, jossa häikäilemättömät kaivosyhtiöt tuhoavat vuorenhuippuja päästäkseen käsiksi hiiliesiintymiin: Gray mountain (Knopf Doubleday Publishing Group, 2014; ISBN 978-0-385-53916-6). Romaani on ilmestynyt suomeksi nimellä Vuori.



Romaani kertoo New Yorkin isoimmasta lakifirmasta potkun saaneen Samanthan työstä palkattomana apulaisena varattomille ihmisille oikeusapua tarjoavassa toimistossa. Pienen yhteisön sisäiset jännitteet paljastuvat pala palalta. Osa ihmisistä vastustaa kaivostoimintaa kiivaasti, osa taas on siitä riippuvaisia, työpaikkojen ja kaivosyhtiöiltä toivottujen palkkioiden toivossa.

Grisham kuvaa laajamittaista ekologista katastrofia, jonka syynä on häikäilemättömät yhtiöt jotka lahjovat politiikkoja ja päätöksentekijöitä sekä käyttävät kovapalkkaisia lakimiehiä vaientaakseen paikallisten ihmisten vastarinnan. Ympäristöongelmia tutkivat tiedemiehet ja aktivistit pyritään hiljentämään keinoilla millä tahansa.

Pahantekojen piilottelu ulottuu nettisivuihin asti. Olikin mielenkiintoista tutkia "mountaintop mining" -aihepiiristä kertovien nettisivujen sisältöä. Jonkin verran kriittistä sisältöä netistä löytyy, mutta salaliittoteoreetikko voisi hyvinkin kuvitella että kaivosyhtiöiden edunvalvojat yrittävät häivyttää vastakkaiset mielipiteet heti kun niitä ilmenee.

Gary Snyder: Erämaan opetus

Gary Snyder pohtii ihmisen luontosuhdetta ja kyseenalaistaa teknistyneen sivilisaatiomme kasvuhakuiseen ideologiaan kolvattuja ajatuksia ihmisen paikasta maailmassa: Erämaan opetus (Savukeidas, 2010; suom. Tero Tähtinen; ISBN 978-952-5500-67-7).



Helmet-järjestelmässä teos oli saanut viisi tähteä (kaksi arviointia), enkä kovin paljon vähempää itsekään tälle teokselle antaisi, vaikka paikka paikoin tuntui siltä kuin Snyder pyrkisi vakuuttamaan lukijaa enemmänkin retorisin keinoin kuin selkeään argumentointiin turvautuen.

Teoksen esseissä pohditaan luontoa ja ekologiaa monelta kannalta, unohtamatta henkilökohtaista luontokokemusta, joka ilmiselvästi on Snyderille tärkeä asia. Ihminen luonnon keskellä, luonnon armoilla, tässä on lähtökohta josta Snyder lähtee rakentamaan filosofiaansa, ja tuntuu paikka paikoin siltä kuin teksti olisi suorastaan runoutta.

Rob Ferguson: Dancing with the Vodka Terrorists - Misadventures in the 'Stans

Rob Ferguson kertoo ympäristönsuojelusta olosuhteissa joissa korruptio rehottaa: Dancing with the Vodka Terrorists - Misadventures in the 'Stans (Iguana Books, 2012; ISBN 978-1927403242).



Kirja on ilmestynyt aiemmin toisennimisenä, alunperin vuonna 2002 nimellä The Devil and the Disappearing Sea, vuonna 2003 nimellä The devil and the disappearing sea: a true story about the Aral Sea catastrophe ja vuonna 2004 nimellä The devil and the disappearing sea, or How I tried to stop the world's worst ecological catastrophe. Ja nyt kirjalla on vielä uusi tuleminen kokonaan toisenlaisella otsikolla.

Kirja perustuu tositapahtumiin:

This book [...] is based on actual events that took place in the five former Soviet republics of Central Asia during the year 2000. All persons identified are real and carry their own names, except for a few minor characters whose names I was unable to recall.

Konsulttifirma BDPA palkkasi Fergusonin johtamaan viestintätiimiä, jonka tehtävänä oli lisätä Keski-Aasian valtioissa tietoisuutta Aral-järven ekologisesta katastrofista:

The new US$ 25O million project I was to work on, the Water and Environmental Management Project for the Aral Sea Basin (Aral Sea project for short), was funded by the Global Environment Facility and monitored by the World Bank. Its goals were to upgrade the massive crumbling irrigation system in Central Asia that nurtured millions of hectares of cotton fields and starved the Aral Sea of water.

Vaikka Aral-järven kohtalo huolettaa on kirjan tarinassa kieltämättä myös humoristisia piirteitä. Samalla mietityttää, missä määrin kirja on Fergusonin yritys paikata mainettaan ilmeisestikin pahasti epäonnistuneen toimeksiannon jälkeen. Mutta sen verran avoimesti Ferguson tuntuu tilanteesta kertovan, paljastaen myös omia virhearvioitaan, että kohtalaisen rehellisen vaikutelman teos lukijaansa jättää.

Mutta ekologisen kriisin suuruudesta ei ole epäilystäkään:

In 1960 the Aral Sea was 66,900 square kilometres of crystalline, lightly salted water. But by the end of the century its level had dropped 19 metres, it had lost 80 percent of its volume and more than half its surface area, and its salinity had increased to 40 percent. As it retreats it is leaving an immense plain of toxic devastation. The disappearing sea, once the World's fourth-largest inland body of water, has triggered a full-blown environmental disaster by ravaging ecosystems, creating a poisonous dust that was killing thousands of inhabitants prematurely, and producing extreme weather, crop failures and polluted water supplies.

Paikallinen poliittinen järjestelmä rakentui vieläkin pitkälti kylmän sodan, "Suuren pelin", aikaiselle toimintakulttuurille:

In many ways the antics of the Great Game set the mood and tempo for the relations the Central Asian states still maintain with the rest of the world, and each other today. Egotistical tyrants, the five presidents, solicit favours from foreign powers in exchange for "friendship".

Ja niinhän siinä sitten käy, että hyvää tarkoittavat länsimaalaiset - tekisi mieli käyttää sanaa "hölmöt" tässä mutta se olisi kyllä väärin, siinä määrin kuka tahansa olisi solmussa tällaisessa tilanteessa - joutuvat pyöritykseen josta ei ole ulospääsyä. Rahat jotka on tarkoitettu ympäristökatastrofin lievittämiseen jaetaan alueen viiden valtion kesken, ja siellä taas valtaapitäville ja heidän suosikeilleen, niin että lopulta hyvistä tarkoituksista ei ole enää mitään jäljellä, tai voisihan sanoa että raha tulee käytettyä hyvään tarkoitukseen, paikallisten vallanpitäjien näkökulmasta.

Sen verran karmea tämä tarina on että jäi lukeminen kesken. Hurja kuvaus isojen kansainvälisten kehittämishankkeiden käytännön arkipäivästä mahdottomassa toimintaympäristössä.

Michael Asher: A Desert Dies

Michael Asherin matkakirja ilmestyi alunperin vuonna 1986, ja nyt se on saatavana e-kirjana: A Desert Dies (Master Publishing, 2013; ISBN 9789966052001).



Kirja kertoo Saharasta ja Sudanista kuivuuden keskellä, ja elämästä Saharassa vaeltavien kamelikaravaanien matkassa. Kustantajan esipuheessa kerrotaan tämän teoksen taustasta, siitä että se kuvaa hetkeä jolloin kuivuus ajaa vanhan elämänmuodon viimeiset edustajat perikadon partaalle:

From the start, readers are thrown into a world they are unfamiliar with, and together with the protagonist Omar, they learn the ways of the Kababish people in Sudan. It takes a poignant tone as the author reveals the degeneration of their culture by nature and urbanisation. A prolonged drought dries their oases, causing them to fight each other for resources. They are eventually forced to move into towns or else perish.

To quote the author, "Men wandered the ranges hungry and desperate. Women took the children to the cities. For the first time, the urban population saw proud Arab nomads begging in the streets. For the first time, they could no longer rely on their innate toughness and their ability to endure."

Kirja alkaa keskeltä kuivuuden riivaamaa maisemaa:

FIVE MINUTES AFTER MY PLANE touched down at El Fasher airport, I knew that something was wrong.

The rains had been due weeks ago, but the air outside the plane was dusty and dry, and the trees that stood on the edge of the runway were as stark as scarecrows. There was no water in the wadi that plunged down to the camel market, and the thorn bush that lined it was brittle and dead.

Asher ei ole ensimmäistä kertaa matkalla Saharassa, se ei jää lukijalle epäselväksi:

While working as a teacher in the Sudan for three years, I had spent almost all my spare time travelling and living in the harsh world of the nomads. I had ridden across the rolling Savannah of Central Kordofan and explored the then little-known country along the Chad border. I had journeyed with tribesmen of the Zaghawa and the notorious Bedayatt. I had suffered many setbacks: once, my camel had been taken, and on another occasion, I had been arrested by the police under suspicion of being a Cuban mercenary. Undeterred, I had set out again across the country of the Bani Hussaynbetween Gineina and Kutum, and from there had ridden through the Tegabo hills and penetrated into the narrow chasms of Iabal Meidob. [...]

Kamelin kuormaaminen ja kamelin selkään nouseminen ei ollut mikään helppo suoritus, tässä Asherin kuvausta hänen opettelemisestaan heimon tavoille:

Then he told me to fit my two saddlebags, one over each skin. 'Now fold up your canvas carefully and lay it over the saddle,' he said. 'Yes, that is the way. Now your sheepskin, with the head pointing towards you as you mount. Now the blankets, you fold them and lay them over the sheepskin. Then the saddle cushion. Good. Your water bottle comes next. Hang it over the saddle horn, then hang your shotgun on the right side so that you can grab it if there is trouble. You understand? If you fit the camel like that always, there will be no problems.' All this luggage made the saddle very high and hard to mount. It was necessary to step on the camel's withers with the right hand gripping the rear saddle horn. As soon as the beast began to stand up, the rider would hook his knee around the front horn and swing into the saddle as the camel reached full height. Trained camels tended to rise as soon as they felt the rider rest the slightest weight on them, and I had once seen an inexperienced rider break his arm when the camel rose suddenly in this way. The trick was to leap quickly and without hesitation, at the same time holding the headrope taut in the left hand so that the animal could not rise more than a few inches prematurely. It was a simple matter of timing.

Elämä uuden kulttuurin parissa ei ollut helppoa, toisenlaiseen elämänrytmiin tottuneelle:

Despite the sense of tranquility that engulfed me, there were inevitable times when the strangeness of the new culture weighed down on me like a heavy load. In the mornings, I hardly noticed the time passing, but the afternoons were vacant spaces in which the day stretched out like a desert to the far-off horizon of the night. I was not accustomed to idleness, and my body was still geared to the constant Stimulus of the town. I found that I had to make an effort to slow my body down to the ticking-over rate of the Arabs. They were never bored, and the words 'interesting' and 'boring' had no place in their vocabulary. If there was nothing to do, they merely retired into themselves, preserving their valuable energy for the next burst of activity. I had not yet learned to do this, and for a long time it remained my most difficult problem.

Ja vaikka Asher osasi Arabiaa, Kababish-heimon puhuma murre oli omanlaisensa eikä sen ymmärtäminen ollut helppoa, varsinkin heidän erityiseen elämäntapaansa liittyvän sanaston takia:

Language posed another problem. I spoke Arabic more or less fluently, but the Kababish spoke a dialect that I found difficult to understand. Not only was their pronunciation different, but they also used many words that were specific to their way of life and that only a nomad would have known. I set about learning as many of these words as I could, noting them down in my pocket-book in phonetic script, but the task was an unending one and the dialect seemed to get more difficult as I tried to pin it down.

Monitieteinen ympäristötutkimus

Karoliina Lummaa, Mia Rönkä ja Timo Vuorisalo ovat toimittaneet monitieteisyyttä, tieteidenvälisyyttä ja poikkitieteellisyyttä sisältävän artikkelikokoelman: Monitieteinen ympäristötutkimus (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-239-2). Jostain syystä kirja oli saanut kirjastojen Helmet-järjestelmässä vain yhden tähden viidestä (yksi arviointi). Itse antaisin kirjalle vähintään neljä tähteä, oikein hyvä kokonaisuus.

Kirja on lukijan kannalta mukava, koska sisältö on varsin selkeästi jaoteltu kokonaisuuksiin, ja kunkin osuuden lopussa on kirjallisuusluettelo. Lisäksi kirjassa on hyvä sanasto.

Teoksen monitieteisyys tarjoaa monta näkökulmaa pohdittavaksi, mm. ihmistieteiden puolelta huomataan ”postmodernin ajattelutavan toisinaan johtaneen siihen, että ympäristöongelmat on nähty ainoastaan sosiaalisesti rakennettuna suurena kertomuksena, ei siis ihmiskunnan todellisena uhkana.”

Monet artikkelit käsittelevät kiinnostavia aiheita ja ovat erinomaisesti kirjoittuja. Tässä on Risto Kalliolan aloitus aiheesta Maantiede: ”Maapallo kiertää Aurinkoa sillä etäisyydellä, ettemme kärvenny emmekä toisaalta ole liian kylmässä. Päivärytmi syntyy, kun planeettamme pyörii oman akselinsa ympäri. Pyörimisakselin kallistus kiertorataan nähden aiheuttaa vuodenaikojen vaihtelut.” – Melkoisen tiivistä tekstiä mutta myös sujuvaa, tätä on ilo lukea.

Eikä hassumpi ole Juha Hiedanpään aloitus aiheesta Taloustiede: ”Taloustieteellä ei ole luontoa. […] Ei ihme, että taloudelliset toimet, erityisesti tuotanto ja kulutus, ovat aiheuttaneet maapallonlaajuisia ympäristöongelmia.”

Jos taas mennään tieteenfilosofiaan, herää toisenlaisia kiinnostavia kysymyksiä, esimerkiksi – näin kirjoittaa Ville Lähde – siitä, että tieteellisen tutkimuksen kohde on rakennettava tutkimuskohteeksi, jotta sitä voidaan tutkia: ”Maailma ei aukea itsestään tutkimukselle, vaan kysytyt kysymykset ja käytetyt mallit ja teoriat määrittävät sitä.”

Ja filosofian puolelta pomppaa esiin – Markku Oksasen artikkelissa – mainio käsite, pirullisuus, joka viittaa siihen että ympäristötutkimuksessa jo ongelmien muotoileminen on ongelmallista: ”Kun ympäristöongelmien pirullinen luonne ja kaikkialle ulottuva epävarmuus tunnistetaan, ympäristöongelmia pystytään lähestymään filosofisesti.”

Mutta palataan vielä termeihin monitieteisyys, tieteidenvälisyys ja poikkitieteellisyys, jotka kaikki tarkoittavat hiukan eri asiaa. Monitieteisyys on lievintä, luonteeltaan kokoavaa yhteistyötä. Tieteidenvälisyydessä pyritään yhdistämään eri alojen yhteistyötä jo tutkimustyön aikana. Ja poikkitieteellisyydessä mennään pisimmälle, niin että tieteiden väliset raja-aidat katoavat.

Hieno kirja, ja sanoisinpa että otsikon monitieteisyys-sanasta huolimatta teoksessa kyllä mennään pidemmällekin ja hahmotellaan aidosti poikkitieteistä tutkimuksen maailmaa.

Ympäristötietoisuus - suomalaiset 2010-lukua tekemässä

Pekka Harju-Autti, Aleksi Neuvonen ja Louna Hakkarainen ovat toimittaneet ajantasaisen ja konkreettisen artikkelikokoelman ympäristöongelmien ratkaisemisesta: Ympäristötietoisuus - suomalaiset 2010-lukua tekemässä (Ympäristöministeriö; Rakennustieto, 2011; ISBN 978-951-682-980-0). Artikkeleissa puhutaan muun muassa motivaation merkityksestä ympäristöteoissa, tiedon ja päätösten portinvartijoista sekä kansalaistoiminnasta.

Ympäristötietoisuus sinänsä ei vielä riitä asioiden muuttamiseen, tarvitaan myös havaintoja ympäristössä olevista ongelmista sekä mahdollisuuksia toimia käytännössä. Mutta jos tieto liikkuu ja ihmisillä on mahdollisuuksia itse toimia käytännössä ympäristön hyväksi, vahvistuu ympäristötietoisuus. Tarvitaan motivaatiota, tietoa ja taitoa.

Pekka Harju-Autti pohtii artikkelissaan motivaation ja tiedon kokonaisuutta, ja tässä yhteydessä minua ensin hämäsi katsaus ”neuromyytteihin”, kuten esimerkiksi myytti siitä että aivot ovat muuttumattomat ja kehittyneet valmiiksi jo kouluun mennessämme, tai myytti siitä että käytämme vain kymmenen prosenttia aivojemme kapasiteetista.

Mutta tarkemmin ajatellen nämä ovat todellakin olennaisia lähtökohtia, sillä aivot uusiutuvat ja muuttuvat koko elämämme ajan, joten uutta voi (ja pitää!) oivaltaa ja oppia jatkuvasti. Ja koska aivot ovat käytössä kokonaan (100 prosenttia!), on meillä myös kapasiteettia tarttua toimeen kun vain sitä haluamme.

Ehkä tässä yhteydessä voisi todeta, että oma käyttäytymisemme vaikuttaa tähän aivojen 100-prosenttisen kapasiteetin käyttöön: jos istumme sohvalla television ääressä, aivot adaptoituvat 100-prosenttiseen sohvaperunan toimintaan; jos taas opimme uutta, aivot adaptoituvat uuden oppimiseen ja oppivat uutta yhä tehokkaammin.

Otsikko ”Ihmiskunnan pelastaminen on jokaisen vastuulla” koukuttaa lukijan Janne I. Hukkisen artikkelissa. Ja mainio on myös hänen yksilötason viestinsä ympäristökriisissä toimimiseen: ”Meidän on pelastettava ihmiskunta.”

Ja vielä motivaatiota siihen, että ympäristökysymyksistä pitää pystyä viestimään selkeästi: ”Koska yksinkertaiset ajatusmallit ovat olemassa aivoissamme biokemiallisina rakenteina ja prosesseina, tätä ihmiskunnan pelastusviestin materiaalista perustaa olisi vahvistettava toistamalla siltä ympäristöpolitiikan eri tasoilla ja alueilla.”

Kerrassaan hieno kirja, ja mainiota pohdintaa siitä mitä itse kukin – ja me kaikki – voimme tehdä oman tulevaisuutemme pelastamiseksi.

Ihminen ja ympäristö

Miten ihminen vaikuttaa ympäristöön ja miten ympäristö ihmiseen? Ja miten ihmisyhteisöjen pitäisi kantaa vastuuta ympäristöstä? Tästä kertoo teos Ihminen ja ympäristö (Gaudeamus, 2011; ISBN 978-952-495-217-0).

Teoksen ovat toimittaneet Jari Niemelä, Eeva Furman, Antti Halkka, Eeva-Liisa Hallanaro ja Sanna Sorvari, ja kirjoittajina ovat alan parhaat suomalaiset asiantuntijat. (Omasta mielestäni, ottaen huomioon tutkimuksen tason Suomessa, voisi sanoa yksinkertaisesti "alan parhaat asiantuntijat".)

Kirjaa voi lähestyä monesta kulmasta, ja melkoisesti siinä onkin lähestyttävää, sillä se on iso, yli 450 sivua, kookkaassa formaatissa.

Mutta aloitetaan kuvituksesta: se on aivan ensiluokkaista. Kirjan kuvatoimitus on Juha Laaksosen käsialaa, ja täytyy kyllä kiitellä: tässä ei pröystäillä, jokainen kuva puolustaa paikkaansa, eikä kertaakaan tule mieleen että tässä voisi olla jokin parempi valinta kuvana.

Kirja on niin laaja, ja artikkelit niin perusteellisia, että päätin vain silmäillä kirjaa, ei yksinkertaisesti ole aikaa käydä tätä läpi.

Mutta sitten unohduin lukemaan artikkelia, ja luin sen kokonaan - kirjoittajana oli Ilkka Niiniluoto ja aiheena luonto onnen lähteenä. Ja heti perään tuli Markku Oksasen artikkeli "Onko luonnon itseisarvo perusta suojelulle?" Sitten luin ekosysteemipalveluista, ja siitä mikä uhkaa lajeja, siitä miten käy tropiikin metsien, ja niin edelleen.

Niin: jäin koukkuun. Oli luettava.

Melkoinen teos tämä on, ensiluokkainen kuvitus, asiantuntevia kirjoituksia, onnistunut taitto. Niin, pitäisikö vielä mainita että eipä tärkeämpää aihetta kirjalle juuri voisi olla?