Gogol - Kafkan innoittaja?

Jatkoin Nikolai Gogolin lukemista. Aiemmin luin valittujen teosten toisen osan, joka sisältää Reviisorin ja Kuolleet sielut. Nyt tartuin ensimmäiseen osaan, joka olisi kyllä pitänyt lukea ensin.

Täytyy myöntää, että käsitykseni Gogolista muuttui. Novellit Jouluyö ja Maahisten valtiatar ovat nimellisesti realistista kerronta, mutta kun tarinoissa vilisee paholaisia ja noitia ja kaikenlaisia mielikuvituksellisia tapahtumia, tuntuu kuin Gogol olisi kirjoittanut kansantaruista ponnistavaa mytologiaa. Harry Potter olisi näissä jutuissa kotonaan.

Kokonaan toinen juttu oli sitten Taras Bulba, kuvaus menneen ajan kasakkakulttuurista. Tässä hahmot ovat suurimmaksi osaksi elämää isompia, ja Gogol rakentaa jälleen myyttiä, nyt tosin ilman fantasiaelementtejä. Taras Bulba on kasakkapäällikkö, joka poikineen lähtee sotimaan, ja eihän siinä hyvin käy kellekään. Bulba surmaa toisen pojistaan ja joutuu seuraamaan kun toinen kidutetaan kuoliaaksi.

Novellit Vanhanajan tilanomistajat, Vaunut ja Päällysviitta muistuttavat sitä Gogolia joka on tuttu Kuolleista sieluista. Gogolin kirjoittama tarina on aluksi huvittava, mutta lopuksi lukijaa itkettää. (Tämä taitaa päteä useimpiin Gogolin tarinoihin).

Mutta paras lopuksi. Novellit Nenä ja Mielipuolen päiväkirja olivat melkoisia yllätyksiä. Ihan näissä Kafka tuli mieleen, varsinkin Nenästä. Hyvin modernia kerrontaa, tosin Gogolin omalaatuisen tyylin puitteissa.

Mikä vähän mietittyy on se, kuinka hyvä teksti olisi sitten alkukielellä: suomennos on toki hyvä, mutta ilmeisesti Gogol oli sen tyyppinen kirjailija jonka lukeminen muuten kuin venäjäksi latistaa tekstin lähes tunnistamattomaksi.

Kertomus näkevistä

Jokin aika sitten luin Nobel-kirjailija José Saramagon romaanin Kertomus sokeudesta. Teoksen teemoja jatkaa komeasti romaani Kertomus näkevistä (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 2007).

Teos on mielikuvituksekas poliittinen satiiri, jolle on aivan heti löydä suoraa vertauskohtaa, vaikka Gogolin Kuolleet sielut ja Dostojevskin Idiootti tulivat jossain määrin mieleen.

Tarina on herkullinen: vaaleissa äänestysprosentti on lähes 100, mutta äänistä 83 prosenttia on tyhjiä. Syntyy poliittinen kriisi vailla vertaa (ja täynnä tragediaa). Saramagon keskeinen kysymys on: mitä tapahtuu, kun ihmiset oppivat tulemaan toimeen ilman poliitikkoja ja poliittista koneistoa?

Portugalilainen kirjailija José Saramago eli lähes 90-vuotiaaksi, mutta hänen luomisvoimansa ei hellittänyt. En olisi uskonut, että vaalilautakunnan toiminnasta saisi kirjoitettua sivukaupalla viihdyttävää ja kiehtovaa proosaa, mutta siinä Saramago onnistuu, heti teoksen ensi riveiltä alkaen.

Tosin voi olla, että kestää aikansa ymmärtää kirjoittajan sanoma, jos ei ole hänen tyyliinsä kirjoittaa aiemmin tutustunut. Näin tästä todetaan Wikipediassa: "Saramagon kieli ja lauserakenne ovat vuolaita ja jäljittelevät ihmisen ajatuksia: yksi virke voi olla koko sivun mittainen. Keskusteluissa vuorosanat on eroteltu toisistaan ainoastaan pilkulla ja isolla alkukirjaimella, joten toisinaan on vaikeaa saada selville, kenen sanoma mikäkin vuorosana on."

Voi myös jokin hetki vierähtää ennen kuin pessimismiä valaisevasta myötäelävästä huumorista pääsee selville. Ja kuten aina satiirin ja ironian ollessa käytössä, lukija helposti kompastuu omiin ennakkoluuloihinsa.

Vaikka Kertomus näkevistä on jatkoa romaanille Kertomus sokeudesta, tämä ei käy ilmi ennen kuin puolivälissä romaania, kun yhtäkkiä aletaan puhua aiemmista tapahtumista.

Teoksen loppupuolella tarinan langanpäät vedetään yhteen, minkä Saramago tekee uskomattomalla taituruudella, puhuttelemalla lukijaa ja pohtimalla miten kertomus tulisi saattaa loppuun, mitkä tekijät siihen vaikuttavat ja mikä olisi todennäköisin tapa jolla asiat kehittyisivät eteenpäin, ja mitä lukija tästä todennäköisesti ajattelee.

Venäläiseen sieluun pureutumisesta

Dostojevskia luettuani innostuin lukemaan lisää venäläistä kirjallisuutta. Gogolin Valitut teokset, osa II sisältää Reviisori-näytelmän sekä romaanin Kuolleet sielut. Dostojevski viittasi useisiin otteisiin Gogolin teoksiin Idiootissa, positiivisessa sävyssä.

Hyvin Gogolin teokset ovat kestäneet aikaa. Aikoinaan Gogol sai ankaraa kritiikkiä siitä, että hän paljasti venäläisyyden takaperoisia piirteitä, muun muassa maaorjuuden ja luokkayhteiskunnan mädännäisyyttä. Tästä hänellä on Kuolleet sielut -romaanissa melkoisen pitkiä vastineita, joissa hän kysyy onko parempi sulkea silmänsä vääryyksiltä ja antaa niiden jatkua vai kertoa suoraan miten huonosti asiat ovat, jolloin niihin voidaan puuttua.

Gogolin jälkeen siirryin Veikko Huovisen romaaniin Joe-setä, joka tarjoaa ilkikurisen luonnekuvan Stalinista ja Venäjästä/Neuvostoliitosta Stalinin elinaikana. Huovisen huumori on ymmärtävää, mutta ei hän kuvia kumartele vaan tuo esille neuvostojärjestelmän kauheudet, terrorin ja vankileirit. Mutta jotenkin hyvä mieli teoksesta mieleen jää - ehkä siitä syystä että meillä Suomessa ei tämmöiseen sentään sorruttu, eikä toivottavasti sorrutakaan.