Karin Fossum: Mordet på Harriet Krohn

Karin Fossum kirjoittaa dekkareita jotka eivät oikeastaan dekkareita olekaan, sillä teoksissa rikos on pikemminkin sivuseikka, olennaisempaa on se millaisen jäljen rikos jättää ihmisiin, niin rikoksen tekijään, rikoksen uhrin läheisiin kuin poliiseihinkin. Enemmänkin kyse on psykologisesta romaanista kuin rikoskirjallisuudesta: Mordet på Harriet Krohn (Forum, 2006; käännös ruotsiksi Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-37-13022-6).



Teos kertoo elämässään epäonnistuneesta miehestä, joka tekee ryöstömurhan, ja samalla teos kertoo isästä joka pyrkii saamaan yhteyden tyttäreensä, ja siitä miten elämä kolhii, ja miten ihminen voi olla samalla sekä kauhea että ihmeellinen, pyrkiä hyvään ja tehdä pahaa.

Tälläkin kertaa rikosta selvittävä poliisi Konrad Sejer on sivuroolissa, ja murhaaja tarinan keskiössä, eikä tarina ole helppo luettavaksi vaikka teksti onkin selkeää ja sujuvaa.

Karin Fossum: Den som älskar något annat

En oikein tiedä, miksi olen näitä Karin Fossumin dekkareita lukenut nimenomaan ruotsiksi käännettyinä, mutta niin vain on käynyt, että harvakseltaan olen jatkanut Konrad Sejerin tutkimusten parissa. Norjankielinen alkuperäisteos on nimeltään Den som elsker noe annet, ja ruotsiksi käännettynä teos on Den som älskar något annat (Forum, 2008; käännös ruotsiksi Ulf Örnkloo ja Helena Örnkloo; ISBN 978-91-37-13229-7).



Kirjaan tarttuessani arvelin että Fossumien dekkarien kiinnostavuuden syynä olisi helppolukuisuus, mutta ei se ihan niinkään ole, sillä vaikka teksti on sujuvaa, ei tämä nyt mitään selkokieltä kuitenkaan ole, paikka paikoin teksti oli suorastaan haastavaa. Mutta pysyypähän luetun ruotsinkielisen tekstin ymmärtämisen taito jollain tavalla kunnossa.



Kirja on sopivan lyhyt, 223 sivua, ja poliisit selvittelevät lasten katoamista, lastenmurhaa, ja tähän liittyviä tapahtumia ja ihmissuhteita. Kuten muissakin Sejer-dekkareissa on tässä viipyilevä ja pohdiskeleva tunnelma, eivätkä tapahtumat ole samalla tavalla yliampuvia kuin monilla muilla dekkaristeilla nykyään, ihmisen kokoiseksi draamaksi tätä voisi kuvailla.

Ennen pitkää on syytä palata Fossumin kirjojen pariin, kunhan ennätän hiukan hengähtää.

Mustat sekunnit

Karin Fossum kirjoittaa kumman kiehtovia dekkareita, tai en minä tiedä onko tämä kirja dekkari ollenkaan, kun rikoksen selvittely on pikemminkin sivuroolissa, olennaisempaa on pohtia ihmisten vaikeutta ymmärtää elämää tässä maailmassa. Romaanin suomenkielinen nimi on Mustat sekunnit, mutta luin sen ruotsinkielisenä käännöksenä: Svarta sekunder (MånPocket, 2003; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-7001-044-7).

Varsin lyhytkin tämä kirja on, hiukan päälle 200 sivua, mutta tässä sivumäärässä pohditaan elämää monelta kantilta, sitä miten pieni vahinko, esimerkiksi hetken herpaantuminen tarkkaavaisuudessa, voi viedä elämän raiteiltaan. Ja miten läheisen menettäminen ja siihen liittyvä surutyö muuttaa ihmistä.

Kirjan keskeisenä poliisihahmona on Konrad Sejer, mutta jotenkin tuntuu siltä että hän ei esiinny tässä kirjassa niinkään poliisina kuin jonkinlaisena kuuntelijana, tai jopa terapeuttina, hahmona jonka kanssa keskustellessaan ihmiset voivat yrittää ymmärtää itseään.

Psykologiseksi jännityskertomukseksikin tätä kirjaa on sanottu, ja onhan se ehkä sellainenkin, mutta itse sanoisin kirjaa yksinkertaisesti romaaniksi, hyvin kirjoitetuksi romaaniksi.

Teksti on luontevaa, toteavaa, mutta samalla sillä tavalla tyylikästä, että sitä lukee ilokseen: "Idas lärare följde med längst bakifrån klassrummet. Alla ville gärna bidra med något, alla hade ett minne av Ida, eller en upplevelse. Alla ville vara den som kände henne bäst. Ständigt tittade de bort mot den tomma bänken. De förstår det egentligen inte, tänkte Sejer. Det har bara gått några dagar. De inser inte att bänken kommer att stå tom ändå till våren. Och blir den upptagen igen, är det bara för att de andra flyttar fram."

Rakas Poona

Karin Fossumin dekkari Rakas Poona on koskettava tarina miehestä, joka matkustaa Intiaan löytääkseen itselleen vaimon, mutta tämä murhataan hänen saavuttuaan Norjaan. Luin kirjan ruotsinkielisenä käännöksenä: Älskade Poona (Månpocket, 2003; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-7643-868-6). Alkuperäisen kirjan nimi on Elskede Poona.

Gunder Jomann ei pääse lentokentälle vastaan vaimoaan Poonaa, vaan lähettää tuntemansa taksikuskin kentälle kyytiä tarjoamaan. Mutta Poona on hävinnyt jäljettömiin, kunnes hän seuraavana päivänä löytyy kuolleena niityltä vain kilometrin päästä Jomannin kotoa.

Fossum pyörittää tarinaansa taitavasti, ehkä osin liiankin tarkoitushakuisesti, mutta teksti on elävää ja uskottavaa: "Han tog fram glasögonen, satte dem på näsan och försökte hålla händerna stilla. Så började hän läsa. Då ljusnade det ute. Ett moln gled långsamt bort och uppenbarade en skinande oktobersol. Det glittrade i gräset. I fågelbadet låg en tunn hinna av is. En hackspett landade vid fönstret. Den satte klorna i talgbollen och började hacka fett och frön med våldsam iver."

Fossum pystyy hyvin kuvaamaan norjalaisen pikkukylän ihmissuhteita ja sitä, mitä seuraa siitä että poliisi yrittää löytää syyllistä henkirikokseen. Rikosta tutkiva poliisi Konrad Sejer on ymmällään, mutta pieni pala kerrallaan alkaa tapahtumista syntyä jonkinlainen kuva. Mutta täysin erehtymätön ei Sejerkään taida olla...

Mielestäni Rakas Poona ei ollut ihan yhtä hyvä kuin aiemmin lukemani Fossumin dekkarit Ken sutta pelkää ja Piru valoa kantaa, mutta laadukas kirja tämäkin oli, ja saattaa olla että Fossumia tulee luettua lisää jatkossa. No, laitoin sarjan seuraavan romaanin Svarta sekunder jo varaukseen kirjastosta.

Piru valoa kantaa

Karin Fossumin dekkareihin alkuun päästyäni tartuin kirjaan När djävulen håller ljuset (Månpocket, 2001; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-7643-757-4). Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Piru valoa kantaa, mutta luin sen ruotsiksi; alkuperäisteos on nimeltään Djevelen holder lyset.

Dekkari kertoo kummallisen tarinan rikoksesta, tai rikoksista, tai rikoksentekijästä, tai rikoksentekijöistä, ja poliisit ovat tässä tarinassa taka-alalla, tai oikeastaan poliisi Konrad Sejer, joka tulee mukaan kuvioihin hyvin myöhään.

Pidin kovasti sarjan edellisestä kirjasta Ken sutta pelkää, jonka luin myös ruotsiksi, ja pistin saman tien varauksen seuraavasta osasta myös, Älskade Poona, jota on kovasti kehuttu ja palkittukin.

Fossumin dekkari on psykologinen jännityskertomus, jossa oikeastaan heti kirjan alussa jo kerrotaan, että rikos on tapahtunut ja kuka sen teki. Mutta hiljalleen Fossum kerii tarinaan auki siihen tapaan, että lukija alkaa ymmärtää tätä tavattoman traagista kertomusta, jossa on vaikea tietää missä syyllisyys alkaa ja mihin syyttömyys päättyy.

Aivan verrattoman taitavaa tarinankerrontaa, eikä ruotsinkielisessä käännöksessä ole moittimista, sen verran mukavasti sitä lueskeli. Otetaan tähän yksi näyte tunnelmasta: "Det är lätt att älska det som är vackert. De troende talar om Guds fullkomliga skapelse med en fjollig glans i ögonen. Men en rad människor är ovanlingt fula. Sådana som jag. [...] Men till och med jag hittade någon, eller kanske Henry hittade mig. Jag blev så overraskad då han friade, så förskräckligt rörd över hur mycket mod han måste ha samlat, at jag sa ja ögönblickligen."

Synkkä, kaunis kertomus, elämästä joka ajautuu raiteille joilta ei tunnu olevan paluuta, ja mitä on tuo valo tunnelin päässä?

Ken sutta pelkää

Tämä Karin Fossumin dekkari on suomennettu nimellä Ken sutta pelkää, mutta luin sen ruotsinkielisenä versiona: Den som fruktar vargen (Forum, 1999; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-37-11498-0). Alkuperäisteoksen nimi on Den som frykter ulven.

Dekkarin päähenkilö on poliisi, Konrad Sejer, mutta kestää melko kauan ennen kuin poliisit tulevat tarinaan mukaan. Ja kesti aika lailla ennen kuin pääsin juonesta jyvälle, sen verran erikoisella tavalla Fossum romaanin käynnistää, mielisairaan henkilön näkökulmasta kerrottuna.

Olin jopa jättää kirjan kesken. Mutta se olisi ollut sääli, sillä varsin hyvin tämä dekkari pysyy koossa.

Teosta voi pitää psykologisena jännityskertomuksena, ja psykologialla - tai ehkä pikemminkin psykiatrialla - on teoksen juonessa keskeinen rooli. Samalla Fossum kertoo siitä, miten elämässä voi sattua vaikka mitä, myös sellaisia asioita jotka saavat ihmisen luhistumaan. Ja kuinka kaukana itse kukin onkaan luhistumisesta, jos oikein huonosti kävisi?

Ja toisaalta, missä määrin olisi edes syytä olla kiinnostunut "tavallisista" ihmisistä: "[V]anliga människor [...] - jag menar de som lyckas, de välutrustade, målmedvetna människorna som följer alla regler, some utan svårighet når sina mål, som har perfekta sociala antenner, som navigerar med största självklarhet och som kommer dit de vill, får som de vill - finns det nåt some helst intressant med dem?"

Kirjassa etsitään rikollisia, mutta samalla Sejer etsii itseään, ja Sejerin keskustelut mielisairaalasta karanneen potilaan lääkärin kanssa ovat kirjan kiinnostavinta ja kiehtovinta antia. Poliisi ja psykiatri katsovat maailmaa kumpikin omasta näkökulmastaan, mutta voivatko nämä näkemykset koskaan kohdata toisiaan?

Sen verran hyvä oli tämä Fossumin dekkari, että täytyy kyllä lainata toinen kirja samasta sarjasta; lienevätkö muut yhtä hyviä?