Cormac McCarthy: The sunset limited - a novel in dramatic form

Cormac McCarthyn draaman muotoon kirjoitetun romaanin aihe on kuolema: The sunset limited - a novel in dramatic form (Picador, 2010; ISBN 978-0-330-51807-9).



Romaania on esitetty näytelmänä, ja siitä on vuonna 2011 valmistunut elokuva jonka pääosia esittävät Samuel L. Jackson ja Tommy Lee Jones. Tapahtumat sijoittuvat yhteen huoneeseen, jossa kaksi miestä, "Musta" ja "Valkoinen", keskustelevat. Musta on ottanut Valkoisen vangikseen, ja käy ilmi että Valkoinen oli yrittänyt itsemurhaa hyppäämällä junan eteen, mutta Musta oli hänet pelastanut.

McCarthyn teksti on eleetöntä, tiivistä, pelkistettyä. Mistä elämässä on kyse, ja mistä kuolemassa?

Teosta ei pidä sekottaa James Lee Burken rikosromaaniin Sunset limited, joka on suomennettu nimellä Varjojen maa.

A novel in dramatic form - set to become a film starring Tommy Lee Jones and Samuel L. Jackson. A startling encounter on a New York subway platform leads two strangers to a run-down tenement where a life-or-death decision must be made. Deft, spare, and full of artful tension, The Sunset Limited is a beautifully crafted, consistently thought-provoking, and deeply intimate work by one of the most insightful writers of our time.

Cormac McCarthy: Tie

Odotin paljon tältä Cormac McCarthyn romaanilta, ja sain kyllä mitä odotinkin, mutta toisaalta kävi myös niin, että en jaksanut tätä romaania lukea loppuun asti, minulle riitti jo satakunta sivua: Tie (WSOY, 2009; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-952-239-063-9).



Teos on epäilemättä mestarillinen, ja palkittukin se on: Pulitzer-palkinto vuonna 2007 ja Tähtivaeltaja-palkinto vuonna 2008. Mutta satuin olemaan sellaisessa mielentilassa, että en kestänyt tätä apokalyptistä selviytymistarinaa enää yhtään, kun oli varmaan että kulman takaa tulee taas uusi vastoinkäänne, taas on odotettavissa että asiat kääntyvät pahempaan suuntaan.

Helmetissä romaani oli saanut neljä tähteä, ja arviointeja oli peräti 11, mikä kertoo romaanin kiinnostavuudesta. McCarthy ei turhia selittele tässä kertomuksessa, jossa on kyse kulkemisesta etelään pitkin teitä joiden varrella vaanivat monenlaiset vaarat.

Kyse on elämästä - jos tätä loputonta kävelmistä voi elämäksi kutsua - jonkinlaisen katastrofin jälkeisessä maailmassa. Taivaalta sataa tuhkaa, ilma on kylmennyt ja kasvit ja eläimet ovat lähestulkoon kadonneet. Ja viimeiset jäljellä olevat ihmiset taistelevat eloonjäämisestään hyvinkin kyseenalaisilla tavoilla. Ihminen on ihmiselle susi, sanotaan, ja tässä romaanissa tämä on totta hyvin konkreettisella tavalla.

Tuhon jälkeinen maailma ei selittelyjä sinänsä kaipaa, mutta tämä lakonisuus on aivan huippuunsa viritettyä. Jos toivoa ei enää ole, mikä pitää hengissä, mikä saa miehen kulkemaan poikansa kanssa kohti etelää?

Cormac McCarthy: Menetetty maa

Cormac McCarthy osaa epäilemättä kirjoittaa, ja vaikka tässä romaanissa oli se ongelma että olin katsonut kirjasta tehdyn elokuvan, piti McCarthyn kerronta silti tiukasti otteessaan: Menetetty maa (WSOY, 2008; suom. Raimo Salminen; ISBN 978-952-459-876-7).



En kylläkään enää muistanut, ketkä esittivät elokuvan päärooleja, mikä oli hyvä sillä pystyin näin ollen paremmin itse hahmottelemaan sitä millaisia romaanin henkilöhahmot ovat. Suuria yllätyksiä elokuvaan verrattuna romaanissa ei ole, mutta se missä romaani toimii elokuvaa paremmin on amerikkalaisen elämänmuodon kriisiytymisen pohdinta.

Elokuvan pahis, tappaja joka ajaa takaa huumekauppiaiden rahat varastanutta miestä, on kirjassa abstraktimpi toimija kuin mitä elokuvasta muistelen, oikeastaan kyse on vertauskuvauksellisesta koston voimasta jonka kynsistä ei voi paeta.

Ja vanha sheriffi joka joutuu selvittelemään väkivallantekoja on romaanissa omalla tavallaan humaani ajattelija, joka elämänsä suurista pettymyksistä huolimatta on löytänyt eräänlaisen onnen, mutta samalla pohdiskelee sitä miten Amerikka on tuhoutumassa sisäiseen rappioon.

Helmet-järjestelmässä romaani oli saanut kolme tähteä (neljä arviointia), mitä pidän alakanttiin annettuna, arvostaisin tätä romaania kyllä neljällä tähdellä ellei enemmälläkin.

Tosin romaanille Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta tämä teos kyllä häviää, mutta niin häviää merkittävä osa kaikista romaaneista, sen verran tiukasti McCarthy pääteoksessaan kirjoittaa. Eipä siltä, kyllä tämäkin romaani on omalla sarallaan kelpo työnäyte romaanitaiteessa.

Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta

Cormac McCarthy on moneen kertaan palkittu ja kiitelty amerikkalainen nykykirjailija, ja tämä on hänen pääteoksensa: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta (WSOY, 2012 ; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-951-0-38568-5).

Länkkäri tässä on kyseessä, voisi ajatella, sillä 1850-luvun Amerikkaan sijoittuvaa lännentarinaa tässä muokataan uuteen uskoon. McCarthy kertoo nimettömäksi jäävän "pojan" tarinaa kiertolaisena eri puolilla länttä, jossa taistellaan niin intiaanien, amerikkalaisten kuin meksikolaistenkin kanssa, kaupunkien paikallisia asukkaita unohtamatta.

Kirjan takakannessa on lainaus tekstistä, jota voi hyvin pitää romaanin mottona: "Kun lampaat eksyvät vuorille, ne huutavat. Joskus tulee emo. Joskus susi."

McCarthyn teksti on konkreettista, toteavaa, usein lakonista, mutta aika ajoin se ryöppyää suurenmoisen runsaana ja rikkaana, kantaen koko tätä maailmaa kaikuina, kuvien kaleidoskooppina:

He pyydystivät hevosensa ja kääntyivät takaisin. Mikään ei siinä korkeassa erämaassa liikkunut paitsi tuuli. He eivät puhuneet. He olivat toisen ajan miehiä vaikka heillä oli kristityt nimet ja he olivat asuneet koko ikänsä erämaassa niin kuin heidän isänsä ennen heitä. Sodan he olivat oppineet sotimalla, miespolvet oli ajettu idän rannoilta mantereen yli, Gnadenhuttenin tuhkasta preerioille ja jokisuiston yli lännen verimaille. Vaikka maailmassa paljonkin oli salattua niin sen maailman rajat eivät sitä olleet, sillä se oli vailla äärtä ja määrää, ja siinä eli vieläkin kauheampia olentoja ja erivärisiä ihmisiä ja otuksia joita kukaan ei ole nähnyt ja silti mikään siitä ei ollut sen vieraampaa kuin oli oma sydän vieras heidän sisällään erämaineen ja petoineen.

Löysin teoksesta kirja-arvion, jossa selkeästi kuvataan kirjan keskeinen teema, taka-alalle vetäytyvän "pojan" ja valtaa itselleen kahmivan "tuomarin" välinen jännite. Tarinassa on paljon samaa kuin Joseph Conradin romaanissa Pimeyden sydän, mutta tämä tarina on vieläkin synkempi kuva yhteiskunnasta ja ihmisestä. Mutta toisaalta, jotakin lohdullistakin tässä on, kaikesta tavattomasta kärsimyksestä ja lohduttomuudesta huolimatta.

Mitä ihmisten pitäisi lapsilleen tehdä, siitä tässä teoksessa on kyse, ja myös siitä mitä lohtua on löydettävissä maailmasta missä varmaa on vain surkea loppu.

Kirjan takakannen lievetekstissä viitataan Harold Bloomin kirja-arvioon, jonka mukaan tuomari Holden on "koko amerikkalaisen kirjallisuuden kauhistuttavin hahmo".

Ehkä näin onkin, mutta kyse ei ole kauhuromaanin kauhistuttavuudesta, vaan jonkinlaisesta arkipäivän banaalista kauhistuttavuudesta yhdistettynä eräänlaiseen renensassineroon, joka haluaa dominoida kaikkia ympärillään olevia, määrätä siitä millainen maailma on ja miten sitä tulkitaan.