Vuoren huipulle

Arne Dahlin tuotantoa kehutaan kovasti, ja mikäs siinä, mutta hänen dekkarinsa ovat jättäneet kylmän olon, ainakin tähän asti: Vuoren huipulle (Otava, 2005; suom. Kari Koski; ISBN 951-1-19865-3).

Tälläkin kertaa tuntuu siltä, että Dahlin jännäri uhkaa käydä ylikierroksilla, sillä aineksia on vaikka millä mitalla: huliganismia, itäeurooppalaisia rikollisia, poliittisia ääriliikkeitä ja vieläpä epäily että poliisien joukossa on joku joka vetää välistä.

Kirja kertoo poliisin niin sanotun "A-ryhmän" uudelleen muodostamisesta, aiemmin tapahtuneen katastrofin jälkeen. Mutta kun vankilassa tapahtuu räjähdys ja teollisuusalueelta löytyy rikollisjoukkioiden välienselvittelyn jäljiltä puoli tusinaa ammuttua ihmistä, tarvitaan A-ryhmää jälleen kerran.

Dahl on taitava juonen punoja, eikä hän välttämättä ole kovin huono ihmistenkään kuvaajana, mutta jotain kylmän tarkoituksellista tässä tarinassa tuntuu taas olevan. Ehkä tämä kirja on kuitenkin tähänastisista lukemistani siinä mielessä parempi, että välillä Dahl malttaa hidastaa kerrontansa tahtia, rauhoittuu sen sijaan että koko ajan ryntäisi eteenpäin.

Toinen juttu sitten on kirjan pituus, 382 sivua, jossa on satakunta sivua liikaa, sellaisia rönsyjä ja yksinpuheluja, jotka oikeastaan eivät tarinaan liity eivätkä lukijaa erityisemmin kiinnosta.

Ja sekin on vielä sanottava, että teknisissä yksityiskohdissa (rikollisten käyttämää tekniikkaa kuvatessaan) Dahl tuntuu olevan muutamassa kohdin aika lailla tyhjän päällä; ehkä juoni on vaatinut tietyntyyppistä tekniikkaa, mutta aina se ei ole ihan uskottavasti kuvattua.

Pudotuspeli

Arne Dahlin jännäri Pudotuspeli (Otava, 2004; suom. Kari Koski; ISBN 951-1-18018-5) palaa Verikyyneleen aloittamaan tarinaan, mutta hyppää askeleen taaksepäin ja kertoo, miten poliisin niin sanottu "A-ryhmä" sai alkunsa.

Päähenkilönä on edelleen Paul Hjelm, joka joutuu kirjan alussa keskelle vaikeaa panttivankitilannetta. Hjelm joutuu ikään kuin potkituksi pois tehtävästään, rikospoliisin erikoisryhmään.

Dahl viittasi tämän kirjan tapahtumiin aiemmin ilmestyneessä Verikyynel-romaanissa, mikä on melkoisen taitavaa ja harkittua kirjoittamista. Mitenhän iso osa A-ryhmää käsittelevästä romaanisarjasta on Dahlilla ollut jo hahmoteltuna sarjan ensimmäisiä osia kirjoittaessaan?

Tässäkin kirjassa Dahlilla on liikkeellä kaikenlaisia kuvioita: venäläinen mafia, ruotsalaisen talouselämän johtoon kohdistuva murhasarja, A-ryhmän työtä vaikeuttava Säpo, ja niin edelleen.

Taitavasti Dahl tarinansa kertoo. Mutta huumorista ja elämänmakuisuudesta huolimatta tästäkin kirjasta jää jotenkin kylmä vaikutelma. Ehkä se on ollut Dahlin tarkoituskin.

Mutta kyllä tuntuu siltä, että en Dahlin dekkarisarjan lukemista jatka tämän pidemmälle.

Verikyynel

En tiennyt tätä kirjaa lukiessani, kuka Arne Dahl on, ja sen tietäminen olisi voinut vaikuttaa lukukokemukseen: Verikyynel (Otava, 2004; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-19772-0). Pidin kirjaa melko tavanomaisena dekkarina, tosin taitavasti kirjoitettuna. Vasta aivan kirjan lopussa tajusin, että tässähän käsitellään hyvin monimutkaisia teemoja. Ihan niin suoraviivainen tämä kirja ei ollut kuin kuvittelin.

Kirjaa voi pitää esikoisteoksena. Ainakin se oli Dahlin ensimmäinen niin sanotusta poliisin "A-ryhmästä" kertova.

Kerronta on niin taitavaa ja siinä viitataan ikään kuin aiemmin kerrottuihin tapahtumiin, että ajattelin kyseessä olevan jo aiemmin dekkareita kirjoittaneen kirjailijan uusi teossarja. Ja tavallaan niin onkin, sillä Arne Dahl on salanimi.

Lainaan tässä Otavan kirjailijaesittelyä: "Arne Dahl, oikealta nimeltään Jan Arnald (s. 1963), kuuluu Ruotsin rikoskirjailijoiden kirkkaimpaan kärkeen. [...] Jan Arnald on kirjallisuuden tutkija, kriitikko ja toimittaja. Omalla nimellään Arnald on kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta. [...] Nimeä vaihtamalla hän saattoi antaa tekstin puhua puolestaan. Arnaldin sukunimestä syntyi Arne Dahl, ja vasta viidennen dekkarin jälkeen kirjailijan todellinen henkilöllisyys paljastui suurelle yleisölle."

Ja vielä pieni lainaus: "A-ryhmä-trillereissä Dahl toivoo rikkovansa perinteisen populaari- ja korkeakulttuurin välisen raja-aidan. A-ryhmä-trillerit ovat samalla kertaa hauskoja, syvällisiä ja jännittäviä, eikä olekaan ihme, että ne ovat saavuttaneet myös suomalaisten suosion."

No, kyllä tässä Verikyynel-trillerissä hauskuuttakin on, mutta melkoisen hyytävä tarina se on. Teos alkaa sillä että ruotsalainen kirjallisuuskriitikko kidutetaan kuoliaaksi lentokentällä.

Ennen kuin tiesin kuka Dahl on, ajattelin että tässä dekkaristi nostaa keskisormea kirjallisille snobeille. Nyt kun tiedän Dahlin kriitikkotaustan tulkinta on pakostakin monimutkaisempi.

Dahl punoo trillereiden kliseitä kuten FBI:n agentteja ja sarjamurhaajia melko terävään yhteiskuntakritiikkiin, jossa pohditaan erityisesti USA:sta tuotuja vaikutteita ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Hänen poliisihahmonsa ovat monimutkaisia, ehkä tarkoituksellisesti tyypitettyjä, mutta aika hienosti kokonaisuus pysyy kasassa.

Ammattikirjoittajan työtä. Mutta kaikesta tästä huolimatta melko kylmän vaikutelman teos lukijaansa jättää, jopa hyytävän.

Olisiko niin, että kirja tuo ruotsalaiseen dekkarikirjallisuuteen juuri niitä amerikkalaisia vaikutuksia joita se päällisin puolin kritisoi? Tai onko tulkintani taas yksinkertaistava?

Jälkijäristys

Arne Dahl oli itselleni uusi tuttavuus, vaikka hänen dekkarejaan on käännetty suomeksi jo yhdeksän, tämä mukaan lukien. Taitavasti Dahl tämän tarinansa kertoo dekkarissa Jälkijäristys (Otava, 2011; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-24836-1). Ehkä liiankin taitavasti, sen verran paljon on aineksia mukana että uskottavuus ajoittain kärsii.

Kirjan takakannessa sanotaan, että Jälkijäristys on Dahlin tähän mennessä paras romaani. Ja takaliepeen tekstissä taas kehutaan: "Ruotsin paras rikoskirjailija tällä hetkellä."

No, jos kerran Dahliin tutustuu, kai tämä kirja sitten hyvä aloitus on. Mutta ehkä ei sittenkään. Nimittäin Dahl pyörittää melkoista henkilögalleriaa, ja ainakin itselleni oli ajoittain vaikea pysyä kärryillä kaikkien mukana olevien poliisien hahmoista. Jos Dahlin aiempia dekkareita olisi lukenut, kirja olisi luultavasti ollut helpompi lähestyä.

Dahl tyypittelee hahmojaan, epäuskottavuuteen saakka. Mukana on poliisi, joka muuttuu raivopäiseksi päästessään auton rattiin; valtavan kokoinen korsto poliisiksi joka paljastuu aikamoiseksi älyköksi; musiikkia kuunteleva poliisi jolta löytyy tilanteeseen kuin tilanteeseen tiivistys musiikkikappaleesta. No, ainakin hahmot ovat toisistaan poikkeavia, vaikka vähän teennäiseltä tämä tyypittely ajoittain vaikuttaa.

Tarina on monimutkainen: räjähdys Tukholman metrojunassa. Onko asialla islamistien terroristisolu, vai onko kyse ihan jostain muusta?

Dahl sekoittaa soppaan terroristeja, asekauppaa, huumeita, militantteja feministejä ja vaikka mitä, niin että lukijaa paikoin pyörryttää. Tutkimuksessa on käytössä huipputekniset menetelmät, ja semmoinen pisti silmään että tietotekniikka toimii lähes aina, mikä ei todennäköisesti kuvaa todellisuutta sellaisena kuin se poliisin ammatissa yleensä on.

Mutta eihän tämän kirjan tarkoitus olekaan olla realistinen kuvaus. Jännäri tämä on, ajoittain huumorilla höystetty (pari kertaa nauroin ääneen), ja lukijalle tarjoillaan käänteitä käänteen jälkeen.

Sitä en tiedä, onko Dahl Ruotsin paras rikoskirjailija, mutta hyvä hän on, vaikkakin tavaraa on kaikki hyllyt täynnä. Hyvä dekkari, ja erinomainen suomennos.