Kymmenen kirjettä ylioppilaalle

Enpä olisi uskonut, että sekalainen kokoelma julkisuudesta tunnettujen henkilöiden kirjoituksia voisi olla näin kiinnostava ja valaiseva: 10 kirjettä ylioppilaalle (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-38386-5).

Tekstien kirjoittajat ovat Anne Moilanen, Arno Kotro, Maija-Riitta Ollila, Paavo Westerberg, Kari Enqvist, Jaakko Heinimäki, Maria Veitola, Kirsi Piha, Antti Nylén ja Riikka Pulkkinen. Teoksen on toimittanut Arno Kotro.

Kirja on sitäpaitsi aika pieni, sivumäärältään (141 s.) ja kooltaan, mutta tähän on saatu mahtumaan hurja määrä erilaisia näkemyksiä elämästä ja maailmasta. Ehkä lähestymistapa, se että on pyydetty kirjoittamaan omista kokemuksista kumpuava kirje ylioppilaalle, on ollut onnistumisen salaisuus.

Näin kirjoittaa Anne Moilanen: "Olen kotoisin maalta, pieneltä paikkakunnalta Kainuun korvesta, jossa vaatimattomuus on hyve. Lapsuudessani itsestään ei saanut tehdä turhaa numeroa, oikeastaan esillä ei olisi saanut olla millään tavalla. Etenkään tyttöjen ja nuorten naisten ei ollut sopivaa erottua massasta."

Kirjan tekstejä voi sanoa kirjeiksi, tarinoiksi, esseiksi, ja monet niistä kyllä myös ponnistavat esseen vaativan lajin tasolle, yhdistämällä yksityistä ja yleistä, konkreettista ja abstraktia, suoraviivaista ja mutkittelevaa ajatuskulkua. Ei kahta samanlaista tekstiä tässä kokoelmassa.

Monet puhuvat yksityisistä asioista, mutta niin että niillä on yleistä merkitystä, esimerkkinä Arno Kotro: "Kyse ei ole pelkästä juomisen lopettamisesta vaan rajummasta maailmasuhteen murroksesta. Ei älyllisestä oivalluksesta vaan napanöyhtäisen minäilyn ja hedonismin vankilasta hiljalleen vapauttavasta henkisestä havahtumisesta. Nöyrtymisestä, riippuvuuksien ja nyrjähtäneen elämänasenteen todellisen luonteen tunnustamisesta. On vaikea löytää sanoja."

Pelon voittamisesta kirjoittaa Maija-Riitta Ollila: "Erityisen pelokas on harvinaisen vapaa tekemään mitä ikinä lystää: kaikki pelottaa joka tapauksessa yhtä paljon. Voikin saman tien pelätä komeasti ja kunnolla. Jos hikoilee pelosta, kolme desilitraa per kainalo on minimi."

Ja entä kysymys siitä, mitä seuraa siitä että valitsen niin tai näin, miten elämälleni käy, sitä pohtii Paavo Westerberg:

Kaikki on valintoja. Nikkilän mielisairaalassa oli aikoinaan hoidettavana nainen, joka oli tehnyt elämästään taulun. Tauluun hän oli merkinnyt kaikki ne kohdat tai hetket, jolloin hän oli mielestään tehnyt elämässään virheen.

Kaikki tekomme ovat lähtökohtaisesti mahdollisia virheitä. Pyrkimyksemme tehdä kaikki oikein sumentaa käsityksemme siitä, kuinka sattumanvaraisista asioista elämässä lopulta on kyse.

Millaista on olla nuori, mitä tulisi ottaa huomioon ammatinvalinnassa, onko oikein rakastaa, mitä tarkoittaa hyvä elämä - kirjassa tartutaan tärkeisiin kysymyksiin, ja myös onnistutaan sanomaan näistä asioista jotakin. Mutta loppujen lopuksi lukijan täytyy löytää itsestään niin omat kysymykset kuin vastauksetkin.

Suhteellisuusteoriaa runoilijoille

Kari Enqvistin Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (WSOY, 2005) kirjassa ei ole yhtään matemaattista kaavaa, ellei sellaisiksi lasketa kuvituksessa esiintyviä symboleita. Toisin sanoen: fysiikan teorioita pelkästään tekstin voimin. Voiko tämä toimia?

Hyvin - ja hauskasti - Enqvist urakastaan selviää, vaikka vaikeaa ajoittain on, ja Enqvisti joutuu viittaamaan epäsuorasti matematiikkaan, esimerkiksi tyyliin "tämän voi kuka tahansa laskea taskulaskimella josta löytyy neliöjuurinäppäin".

Joka tapauksessa: mainio ja nopealukuinen johdatus suhteellisuusteorian maailmaan - sekä suppean että yleisen - ja siihen epäintuitiivisuuteen mitä suuret nopeudet ja painovoima saavat maailmassa aikaan. Tästä tulee uteliaaksi, haluaa tietää enemmän - mikä lienee kirjoittajan tarkoituskin.

Parasta tiedekirjallisuutta, kerrassaan.

Vaikea, ihmeellinen, askarruttava kirja - J. M. Coetzeen "Elizabeth Costello"

Kirjoitin alla olevan ennen kuin olin Coetzeen kirjan lukenut. Palaan aiheeseen tuonnempana ja kerron millaisen vaikutuksen kirja teki lukijaansa. Mutta tässä siis ajatuksia kirjasta ennen siihen perehtymistä.

Tässäpä kirja! Maininta teoksesta löytyi Kari Enqvistin kirjasta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, ja jäi askarruttamaan. Nettihaku sanoilla "costello coetzee" tuotti melkoisen potin, harvoinpa olen nähnyt näin syvämietteisiä kirja-arvioita yksittäisestä kirjasta.

Niin, se kirja on J. M. Coetzeen Elizabeth Costello (Otava, 2005). Etelä-Afrikkalainen vuonna 1940 syntynyt Coetzee palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 2003. Coetzee luki yliopistossa englantia ja matematiikkaa ja työskenteli tietokoneohjelmoijana. Tinkimättömiä kirjoja on syntynyt niin Nobelin kuin useiden muiden kirjallisuuspalkintojen arvoisesti.

Mutta siihen kirjaan. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että luin Helsingin Sanomien kirja-arvion Elizabeth Costellosta, ainakin nettihaulla löytynyt arvio tuntui tutulta. Irma Stenbäck on sitä mieltä, että tämä olisi se kirja jos autiolle saarelle voisi viedä vain yhden teoksen, edes Dostojevskin Karamazovin veljekset ei pärjää vertailussa: "kristallinkirkas kerronta ja tajuttoman nerokas ihmiskuvaus".

Coetzee pohtii kirjassaan - jota on ilmeisen vaikea kutsua romaaniksi vaikka parempaa sanaakaan ei ole - isoja ja vakavia kysymyksiä, muun muassa eläinten oikeuksia. "Coetzee on vakava kirjailija", sanotaan.

Mutta Coetzee viljelee myös ironiaa, mikä saa lukijan helposti kompastumaan omiin ennakkoluuloihinsa. Mitä kirjailija tarkoittaa, onko Costello kirjailija itse kevyesti naamioituna vai onko kirjailijan ja teoksen päähenkilön suhde monimutkaisempi?

Lainataanpa Hesaria: "Elizabeth on maailmankuulu kirjailija, ehdoton kasvissyöjä ja eläinten oikeustaistelija. Holokaustin hirveydet ja teuraseläinten kiduttamiset, miljoonien ihmisten ja eläinten kuolemat. Elizabethin järki ei tällaisia lukuja käsitä - entä te, kuulijat lihapatojenne ääressä. [...] Harmaahapsinen kirjailijatar kirjoittaa paremmin kuin puhuu, mutta aina hänen sanomansa kohahduttaa länsimaista yleisöä, tekopyhiä rationalisteja. [...] Rapistuva ruumis ja säkenöivä äly, loistava yhdistelmä, tuumaa Elizabeth, paitsi että kulttuurimme palvelee vain miehistä ajattelua."

Koska en ole kirjaa lukenut, on vaikea ottaa kantaa. Mutta sitä ihmeellisemmältä teos tuntuu mitä enemmän siitä kirjoitettuja arvioita lukee.

Helppo teos tämä ei ilmeisestikään ole. Kriittisissä arvioissa pohditaan, onko Coetzee menettänyt uskonsa romaaniin kirjallisuuden muotona, tai ylipäänsä siihen että asioihin voisi jotenkin vaikuttaa. Mutta yhtä lailla monet löytävät teoksesta sanoman - kuten Kari Enqvist - joka tekee mahdottomasta mahdollisen: antaa elämälle merkityksen.

Merkkiteos - jota on melkeinpä vaikea lähteä lukemaan. Voiko teos lunastaa siihen ladatut lupaukset?

Miksi uskonto leviää?

Pascal Boyerin teos Ja ihminen loi jumalat. Miten uskonto selitetään on mainio katsaus uskontojen syntyyn, tai oikeastaan pikemminkin siihen miten ja miksi uskonnot pysyvät hengissä kaikkialla ja kautta aikain. Teos yhdistää monta eri tutkimussuuntaa saman kysymyksen tarkastelemiseksi, niin antropologiaa, evoluutiobiologiaa kuin kulttuuritutkimusta.

Tässä välissä on syytä kiittää Kari Enqvistin teosta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kirjavinkistä, ilman sitä en olisi Boyerin teokseen tutustunut.

Boyer kirjoittaa ihailtavan selkeästi, voisi sanoa jopa helppolukuisesti, jättämättä kuitenkaan vaikeitakaan asioita käsittelemättä. Lukijaa puhuttelevaan, vaivattomaan tyyliin, Boyer pystyy sekä kuvaamaan tämänhetkisen tietämyksen aiheesta että kumoamaan monet yleiset käsitykset uskontojen alkuperästä ja merkityksestä.

Kirjassa esitellään kymmeniä kiehtovia uskomuksia, uskontoja ja uskomusjärjestelmiä, amerikkalaisista ufouskovaisista sademetsien ja savannien perinneuskontoihin. Boyer kuvaa kiehtovalla tavalla sisältäpäin näiden kulttuurien käsityksiä sortumatta turhanaikaiseen päivittelyyn tyyliin "Mitä hulluuksia jotkut voivat uskoakaan!"

Hyvin mielenkiintoinen oli Boyerin esitys siitä, miten monet aivoissa tapahtuvat tiedostamattomat prosessit kytkeytyvät uskomusten syntyyn ja leviämiseen. Ajatellaan vaikka moraalisia kysymyksiä - pienistä lapsista alkaen ihmisillä on kykyjä erottaa hyviä ja pahoja ratkaisuja toisistaan, mutta jos kysytään perusteluja, niitä on vaikea esittää ellei ole perehtynyt tämäntyyppiseen teoreettiseen tarkasteluun. Yleisesti ottaen ihmiset esittävät kysyttäessä kaikenlaisia syitä, jotka ovat vailla sen kummempaa syvällisempää merkitystä.

Tosiasiassa ihmiset toiminta tapahtuu intuitiivisella tasolla, syvällä jossakin jonne on mahdotonta päästä tietoisesti tarkkailemaan päätelmien syntyä. Mutta kun tällaiset intuitiiviset ratkaisut esitetään muodossa "mitä esi-isät teostani ajattelevat" tai "kuinka Jumala arvioi toimintaani", ihminen kykenee - Boyerin sanoin - "käsittelemään mielessään vaivattomasti jotakin itsessään varsin epämääräistä".

Boyer jatkaa: "Valtaosa moraalisista intuitioistamme on selkeitä, mutta niiden alkuperä jää meiltä piiloon, koska se kätkeytyy mielen tiedostamattomiin prosesseihin." Tässä yhteydessä ihmisyhteisöt ovat ottaneet käyttöönsä ulkopuolisen tarkkailijan näkökulman, sellaisen toimijan - olkoon se esi-isä tai jumala - joka pääsee käsiksi ihmisyhteisön sosiaalisiin suhteisiin liittyvään strategiseen kokonaisinformaatioon.

Toinen hyvin kiinnostava Boyerin analysoima asia on uskonnollisen fundamentalismin synty. Kyseessä on moderni ilmiö, reaktio tiettyihin nykymaailman ilmiöihin. Boyer kirjoittaa: "Modernin maailman väilttämät viesti ei ole yksinomaan se, että [...] ihmiset voivat elää uskomatta tai uskoa toisella tavoin tai vapauttaa itsensä uskonnollisen moraalin kahleista tai että naiset voivat tehdä päätöksiä ilman miesten lupaa. Moderni maailma viestittää lisäksi, että kaiken tämän voi tehdä maksamatta siitä kovaa hintaa."

Boyerin mukaan tämä - meille itsestään selvä viesti - uhkaa liittoutuma-ajattelulle perustuvia sosiaalisen vuorovaikutuksen muotoja. Nykyisessä maailmassa luopuruus [uskonnollisesta puhdasoppisuudesta] ei maksa mitään, joten se on erittäin todennäköistä. Niinpä fundamentalismi pyrkii nostamaan luopuruuden hintaa - tai ainakin luomaan julkisuudessa käsityksen, että luopuruudesta on maksettava kova hinta. Tämän vuoksi fundamentalistien toimiin liittyy tarve saada yksittäisille toimenpiteille näkyvyyttä oman ryhmän sisällä.

Boyer ei aseta tiedettä ja uskontoa keskinäiseen vastakkainasetteluun. Boyerin mukaan uskonto ja uskomukset ovat ihmisille tavattoman luonnollisia toimintoja, jotka perustuvat ihmisen aivoihin ilmaantuneeseen kykyyn yliluonnollisten käsitteiden esittämiseen. Uskomukset ja uskonnot syntyvät ihmisen aivojen tiettyjen ominaisuuksien ansiosta - voisi myös sanoa, että ne "loisivat" ihmisaivoissa.

Tiede puolestaan on ihmiselle hyvin "epäluonnollista", uusi keksintö joka ei periaatteessa istu hyvin ihmisaivojen tiedostamattomien (intuitiivisten) prosessien kulkuun. Tiede on osoittautunut parhaaksi tavaksi muodostavaa luotettavaa tietoa maailmasta.

Mutta kun ottaa huomioon uskonnon keskeisen osan ihmisen kulttuurihistoriassa, eivät uskonnot tai uskomukset myöskään ole loppumaan päin.

Kari Enqvist kirjoittaa kuin enkeli; Dan Brown kirjoittaa kuin tohelo

Luin lähes yhteen menoon Kari Enqvistin teoksen Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, jonka vihdoin sain kirjastosta - olin varannut sen toista kuukautta sitten. Tämä on ensimmäinen Enqvistin teos jonka jaksoin lukea loppuun asti, ja hyvä oli. Olisiko Enqvist tullut aiempaa humaanimmaksi, en tiedä, mutta aiemmin pahasti häirinnyt arroganssi oli siirtynyt takavasemmalle, tosin välillä esiin pilkistäen, ja ihminen oli tullut esiin. Enqvist osaa tiivistämisen ja selkeän esittämisen taidon, ja tässä kirjassa hän onnistuu kiteyttämään vaikeita asioita ymmärrettävästi. Atomipommi, kuoleminen ja uskontojen olemassaolo lomittuvat mielenkiintoisesti keskenään.

Enqvistin jälkeen otin käteeni Dan Brownin bestsellerin Kadonnut symboli, joka sekin oli pitkään varattuna kirjastossa kunnes sen sain lainatuksi. Siinä missä Enqvist tähtää ja yltää korkealla, Brown menee riman alta tai pikemminkin pudottaa riman aina kun silmä välttää.

Olen lukenut jonkin hänen aiemmista kirjoistaan, enkä näköjään kerrasta oppinut. Tuo aiempi teos käsitteli tietotekniikkaa niin asiantuntemattomasti että huh-huh.

Tässäkin kirjassa ne asiat joista jotakin tiedän ovat niin alkeellisesti ymmärrettyjä että uskottavuus menee hetkessä. (Esimerkkinä "eristetty" tutkimuslaboratorio jonne ei minkään ulkopuolisten häiriöiden pitäisi tunkeutua, ja siellä sitten soitetaan iPhonella ja selataan nettiä.)

Oletan että yhtä asiantuntematonta on kirjoittaminen kaikkien niiden asioiden suhteen joista en mitään ymmärrä. Eli hokkus-pokkusta koko kirja, enkä usko että Brown edes välittää siitä että teksti on huuhaata, tärkeintä että konsepti myy. Tässä kirjassa teemana on vapaamuurareiden salaisuudet, aiemmissa Vatikaani ja niin edelleen. Resepti näyttäisi olevan: keksi "mystinen" teema ja rahasta sillä.

Parempaa luettavaa kuin Dan Brown on pilvin pimein. Kvanttimekaniikka-teemaa maailmankaikkeuden selityksenä pohdiskelee mainiosti Ian McDonald vuonna 2008 ilmestyneessä romaanissa Brasyl. Jos taas puhutaan salaliittoteorioista ja kätketyistä merkityksistä, Steven Hallin Haiteksti pureutuu aivoja riivaaviin meemeihin intensiteetillä joka on omaa luokkaansa. Ja unohtaa ei sovi viime vuosisadan alkupuolella ilmestynyttä G. K. Chestertonin romaania The Man Who Was Thursday: A Nightmare.

Näissä on hyvää se, että ne suoraan myöntävät tai antavat lukijan ymmärtää, että tarina on sepitettä. (No, Chesterton joutui tämän erikseen rautalangasta vääntämään niille jotka eivät asiaa oivaltaneet.) Mutta Dan Brown väittää fiktiotaan faktaksi, joka on kerta kaikkiaan velttoa meininkiä.

Ehkä tässä on taas syytä palata asiatekstin ja kaunokirjallisuuden teemaan. Nuorena näin asiat mustavalkoisina, eli että asiateksti/tietokirjallisuus ja kaunokirjallisuus eivät toisiaan kohtaa.

Mutta jossain vaiheessa rupesin lukemaan tietokirjallisuutta suuressa määrin, jopa niin että kirjoitin reilusti yli sata kirja-arviota hyvistä kirjoista. (Tätä kirjoitettaessa osa arvioista on netissä nähtävissä, suomeksi ja englanniksi.) Ja samalla vähensin huomattavasti kaunokirjallisuuden osuutta.

Tietokirjallisuuden lukemisen myötä kiinnostuin myös asiatekstin kirjoittamisesta, ja luin kymmeniä oppaita, joista puoli tusinaa ostin omaan kirjahyllyyn. Näistä kaikista edelleenkin parhaalta tuntuu William Zinsserin On Writing Well, ja hänen toinen kirjansa, Writing to Learn, ei ole huono sekään.

Sitä mukaan kuin ymmärsin, miten vaikeaa on kirjoittaa hyvää asiatekstiä, sitä pienemmältä raja faktan ja fiktion välillä tuntui. Tämä näkyy monissa esseisteissä, jotka yhdistävät henkilökohtaisen kokemuksen ja ymmärryksen maailmasta luovalla tavalla, josta on vaikea enää erottaa missä fakta päättyy ja fiktio alkaa. Kyse on todellisuuden hahmottamisesta kirjoitetun sanan avulla.

Mutta se että kirjoittaja - kuten Dan Brown - ei reilusti myönnä kirjoittavansa sepitettä, sitä en voi hyväksyä. Ja sitten on vielä sekin, että hän kirjoittaa niin luokattoman huonosti.

Otsikoin tekstin aluksi "Dan Brown kirjoittaa kuin peruskoululainen", mutta se olisi ollut tavaton solvaus Suomen erinomaista koululaitosta kohtaan, joten korjasin otsikon osuvammaksi.