Lauri Viita - Legenda jo eläessään

Aila Meriluoto kirjoitti unohtumattoman kirjan kirjailijasta josta sopii sanoa "iso mies tuli pieneen kylään". Teos Lauri Viita - Legenda jo eläessään (WSOY, 1988) oli kustantajan tilaustyö Meriluodolta, ja millainen se onkaan! "Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti."

Panu Rajala lainaa paljon Meriluodon tekstiä tuoreessa kirjailijakuvassaan Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta (WSOY, 2010). Jotkin asiat jotka Meriluoto antaa ymmärtää rivien välissä tai sivuuttaa liian kipeinä saavat selityksensä Rajalan kirjassa.

Mutta kirjana on Meriluodon teos aivan toista luokkaa kuin Rajalan teos. Tämä on kaunokirjallinen merkkiteos vaikka onkin tosipohjainen. Runoilija osaa sanoa tiukasti ja suoraan, oivaltaen, jotenkin elämää suurempana itsekin.

Viita ymmärsi oman neroutensa, mutta ei kuitenkaan oikein osannut suhtautua siihen, eikä varsinkaan akateemiseen sivistyneistöön: "Se huomio, että hän, työmies, reilusti ylitti nämä ihanne-olennot, professoreita myöten, sekä herätti hänen halveksuntansa että korotti suunnattomasti hänen itsetuntoaan."

Meriluoto jäi Viidan jalkoihin, sopeutui jopa elämään etäisessä saaressa pienen lapsen äitinä ilman mitään mukavuuksia: "Lauri osti Tokosesta sylen koivuhalkoja ja kylältä osuuskaupasta minulle paksut kumirukkaset sekä hakkasi jäähän avannon, jossa sopi huuhdella lapsenpyykkiä." Tässä yhteydessä tuli sytykkeinä poltettua Meriluodon 11 tyttöaikaista päiväkirjaa, ikään kuin kuvastaen halua "päästä koko omasta minuudestani".

Viita muuttui koko ajan aggressiivisemmaksi, mutta lasten kanssa hän tuli toimeen: "Laurin tunne-elämä oli rikkoutunut jo varhaisessa vaiheessa, jostakin syystä se melkein kokonaan keskittyi aggressioksi. Vain pienet lapset, omat tai muitten, siinä ei ollut sanottavaa eroa, vapauttivat hänestä varauksetonta lämpöä, kärsivällisyyttä ja huumorintajua. Lapset — tai muuten avuttomat. [...] En tiedä onko häijyä ajatella, että tämä ihmisluokka ei koskaan sivunnut Laurin rajua kilpailuviettiä — tosiasia se kumminkin lienee."

Lauri puhui puhumistaan, jopa siinä määrin että hänen julkaistut kirjalliset tuotoksensa tuntuvat vain sivujuonteelta hänen äänekkäälle elämälleen, mutta mielisairauden myötä puheesta katosi todellinen syvällisyys: "Opin itse tiedottomasti varsin tehokkaan tekniikan: lakkasin kuuntelemasta. Oli mahdottomuus kestää tuota kovaa, hedelmättömästi jauhavaa ääntä vuorokausikaupalla koko ajan mukana eläen. [...] Laurilla säilyi loppun asti kyky 'ottaa' ihmisiä, ehdottomasti dominoida seurassa. Vain vanhat ystävät, joilla oli vertailutaustaa, tajusivat tragedian syvyyden."

Lyhyt mutta suuri kirja isosta miehestä.

Lasinkirkas, hullunrohkea

Tässä se on, vaikkakin vain katkelmittain: runoilija ja elämä. Panu Rajalan Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta (WSOY, 2010) ei ole kattava elämänkerta, vaan pikemminkin katkelmallinen kokoelma tapahtumia Aila Meriluodon (s. 1924) elämästä.

Kirjassa on kehystarina, jossa Panu Rajala keskustelee Meriluodon kanssa, teoksen alussa Takatakan piilopirtissä Pieksämäellä ja lopussa Arkadiankadulla. Tämä hiukan häiritsi itseäni, mutta onneksi edes Panu Rajala ei pysty kaappaamaan valokeilaa itselleen: Meriluoto pistää elämänkerturin tehokkaasti ruotuun.

Luin Meriluotoa jonkin verran lukioiaikoinani, eikä pelkästään siksi että hänet mainittiin Lauri Viidan yhteydessä, mutta muutamasta mieleen jääneestä runosta huolimatta - esikoiskokoelma Lasimaalaus oli kyseessä - en häntä sen ihmeemmin tuolloin noteerannut.

Mutta nyt vihdoin ymmärsin, että paitsi Meriluoto teki merkittävän uran ei pelkästään runoilijana vaan myös kääntäjänä, ja eräs suosikkini, Harry Martinsonin Aniara, on Meriluodon suurenmoinen suomennos. Ilman Martinsonin apua suomennos ei olisi onnistunut, ja Martinson muisti kääntäjäänsä Nobel-palkinnon saatuaan, todeten sen olevan yksi harvoista ensiluokkaisista käännöksistä toisille kielille.

Sitäkään en tiennyt, että Meriluoto käänsi Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjoja suomeksi, merkittävä kulttuuriteko tämäkin. Muitakin lastenkirjoja Meriluoto käänsi, muun muassa Kasper, Jesper ja Joonatan sekä Kolme iloista rosvoa.

Parhaana kirjanaan Meriluoto pitää elämänkertaa Lauri Viita, legenda jo eläessään, jonka hän kirjoitti WSOY:n pyynnöstä. Skitsofreniaan sairastunut Viita oli Meriluodon aviomies ja neljän lapsen isä, ja monessa mielessä ratkaiseva hahmo: "Lauri Viita ei ollut kirjailija, hän oli luonnonmullistus."

Elämä Viidan kanssa ei ollut helppoa, varsinkin mielen järkkyessä, eikä ollut varmaan kumpi sortuu, Viita vai Meriluoto. Mutta Meriluoto jaksoi, neljän lapsen kanssa, vaikka kirjallinen anti jäikin vähäiseksi näinä vuosina, lähinnä lastenkirjaan Pommorommo, josta Meriluoto toteaa: "Tää oli mun rakkaudentunnustukseni Laurille."

Viita poltatti uunissa niin Meriluodon päiväkirjat - yhtä lukuunottamatta - kuin lasten syntymätodistukset. Mielialahäiriöt veivät hänet lopulta mielisairaalaan, mutta kerta kerran jälkeen hän palasi piinaamaan Meriluodon perhettä, kunnes hän muutti Ruotsiin.

Myöhemmästä tuotannosta Rajala nostaa esiin vuonna 1980 ilmestyneen runokokoelman Talvikaupunki, joka nosti Meriluodon kriitikoiden ylistämäksi runoilijaksi pitkän tauon jälkeen.

Meriluoto on käyttänyt omaelämänkerrallisia aineksia niin runoissaan kuin proosassaan, eikä ole erityisesti vältellyt julkisuutta, joten hänestä tiedetään suhteellisen paljon, jopa siinä määrin että raja teosten ja niiden kirjoittajan välillä voi hämärtyä. Mutta Rajalan elämänkerta - jos tätä voi sellaiseksi sanoa kaikessa katkelmallisuudessaan - tarjoaa silti uudelta tuntuvia välähdyksiä kirjailijaan, joka edelleen on virkeä ja nokkela ja elämässä kiinni. "Terveisiä elämästä, tältä kohtaa."