Pekka Himanen: Hakkerietiikka ja informaatioajan henki

Kirjoitin vuonna 2001 arvion Pekka Himasen teoksesta Hakkerietiikka ja informaatioajan henki (WSOY, 2001; ISBN 951-0-25417-7). Jälkikäteen ajatellen en teoksesta tuolloin saanut kovin paljon irti, vaikka olin sen sivuja taittanut roppakaupalla hiirenkorvalle.

Seuraavassa on tuolloisen kirja-arvioni teksti, alunperin arvio ilmestyi Tietoyhteys-lehdessä:

Pekka Himasen teoksen esipuheen on kirjoittanut Linus Torvalds ja jälkisanat Manuel Castells. Teos on saatavissa suomen lisäksi englanniksi (The Hacker Ethic; Random House 2001).

Teoksen keskeinen teesi on protestantismin ansiosta luostareista yhteiskuntaan siirtynyt käsitys kuuliaisesta työnteosta elämän sisältönä. Elämästä tuli ikuista perjantaita. Tämän protestanttisen etiikan vastapainona on hakkerietiikka, jossa keskeisenä arvona ei ole työn teko vaan intohimo. Tämä ilmenee luovuutena niin työssä kuin vapaa-aikanakin. Hakkerille elämä ei ole ikuista perjantaita eikä sunnuntaita, vaan oman tahdon mukaisesti näiden välimaastoa.

Kaikilta osin Himasen näkökulma ei tule näin suppeassa teoksessa perusteltua vedenpitävästi. Lukijan ratkottavaksi jää lukuisia kysymyksiä.

Erityisen kärkevästi Himanen kyseenalaistaa menestykseen pyrkivän ajattelutavan. Ihmiset optimoivat elämänsä jokaisen hetken Tavoitteensa (yleensä raha) saavuttamiseksi. Perhe-elämäkin ulkoistetaan menestyksen saavuttamiseksi. Näin ihmisestä tulee perheensä toimitusjohtaja tai talouspäällikkö. Yksinkertaiset tavoitteet edellyttävät yksinkertaista ihmistä - menestyksen saavuttaminen syö kaiken ajan.

Hakkeri sen sijaan suhtautuu tekemiseen leikillisesti mutta intohimoisesti. Hakkeri ei noudata luostarimaisesti kyselemättä ohjeita ja käskyjä. Sosiaaliset suhteet korostuvat. Vapaa-aikaa käytetään runsaasti, kun siltä tuntuu.

Ovatko hakkerit sitten eliittien eliittiä, jolla on vara valita elämäntapansa? Onko muilla kuin tietotekniikan huippuosaajilla mahdollisuuksia oman elämänsä ehtojen määrittelyyn?

Ehkä hakkerietiikka kuvastaa yleisemminkin nuorten ihmisten uusia arvoja. Palkalla ei ole suurta merkitystä, mutta työssä tulee olla sisältöä ja mahdollisuuksia kehittää itseään. Joku meistä haluaa auttaa ihmisiä löytämään tyylinsä kampaamossa, joku toinen sisustaa yksilöllisiä koteja ja kolmas kirjoittaa avoimia ohjelmakoodeja yhteiseen käyttöön.

Hakkerietiikka on yksi tapa vapautua ansaitsemisen ja uran rautahäkistä. Ehkä menestyksen kahleista voi irrottautua tunnustamalla, että rahalliset arvot eivät ole niitä tärkeimpiä. Eettinen oman elämän tarkastelu voi tarjota mahdollisuuden intohimoiseen oman kohtalonsa toteuttamiseen. 'Tee muille, mitä haluat itsellesi tehtävän.'

Himasen teos tarjoilee myös uhkakuvia jättiläisyritysten hallitsemasta tietoteknisestä maailmasta. Avoimessa hakkerietiikan luomassa yhteiskunnassa tällaiset mammutit kuitenkin jyrätään tien sivuun.

Mikään tieteelliset kriteerit täyttävä teos ei tässä ole kyseessä vaan kirja on popularisoitu esitys joistakin niin sanottuun tietoyhteiskuntakehitykseen liittyvistä ilmiöistä.

Tartuin teokseen taas pitkästä aikaa, julkisuudessa käydyn Himasen tutkimushankkeeseen liittyvän keskustelun innoittamana, ja kirjasta löytyi paljon sellaista joka tuntuisi ennustavan myöhempiä tapahtumia, sitä millä tavalla Himanen on sittemmin toiminut. Mutta tämä jos mikä on mitä suurimmassa määrin jälkiviisautta.

Silti, seuraavassa muutama poiminta.

Himanen rinnastaa kirjassaan hakkerin tekemisen Raamatun luomiskertomukseen:

Kun pimeys muuttuu luovan idean saamisen hetkellä valoksi, Jumala huudahtaa: ”Yes! Se on siinä!” Hän ei ole kuka tahansa: hän on Hän. Seuraa pieni ylpeyden hetki: ”No, multahan näitä syntyy.”

Näin Himanen kirjoittaa tieteellisen työn ja tutkimuksen avoimuudesta sekä itsensä korjaavuudesta:

Pohjimmiltaan auktoriteetiksi nouseminen on avoin kenelle tahansa ja perustuu ansioihin, mutta koskaan ei voi saavuttaa asemaa, jossa vertaiset eivät tarkastelisi hänenkin luomuksiaan aivan kuin kenen tahansa muun luomuksia.

Ja seuraavasti hän pohtii virastokulttuuria:

Virastojen tapa pitää loputtomasti kokouksia, perustaa toimikuntia ja kirjoittaa strategiapapereita ennen kuin mitään tapahtuu on hakkereille vähintään yhtä vieras kuin yritysmäinen vaatimus markkinatutkimuksen tekemisestä ennen kuin voi alkaa vain luoda.

Ja seuraava tuntui erityisen mielenkiintoiselta kohdalta ajatellen Himasen myöhempää kykyä työllistää itsensä oman firmansa kautta konsulttina, tässä käsitellään "kapitalistisia hakkereita":

[…] Hakkerit eivät ole naiiveja. He eivät ole sokeita sille tosiasialle, että kapitalistisessa yhteiskunnassa ihmisen on vaikea olla täysin vapaa, ellei hänellä ole itsellään riittävästi kapitaalia. Kapitalistihan saa vallan toisen elämään juuri rahan kautta. Juuri palkkasuhteessa ihminen menettää usein edellä kuvatun oman elämän ajallisen rytmityksen eikä vallan ja avoimuuden ihannekaan ole hänen päätettävissään. Mutta joka on itse kapitalisti, voi päättää itse elämästään.

Tuntuu, että tämä teos on säilyttänyt kiinnostavuutensa, tai voisi jopa sanoa niin että teoksen sisällölle on avautumassa aivan uusia tulkintoja myöhempien tapahtumien valossa. Mutta sitä en tiedä, olisiko näitä tulkintoja syytä tehdä.

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo: Himasen etiikka

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo kirjoittivat artikkelin, joka tuntuu käynnistäneen uudelleen poliittisen keskustelun Suomessa: Himasen etiikka (Hitaan journalismin yhdistys ry, 2013; ISBN 978-952-6686-01-1).



Long Play -lehden toinen artikkeli on tuottanut huomattavan määrän kirjoituksia niin lehdistössä kuin netissäkin. Vihdoin artikkelin luettavaksi hankittuani arvelin, että kovin paljon uutta tekstistä ei enää löytyisi. Mutta kyllä löytyi. Eityisesti viehätti kirjoittajien tapa kirjoittaa aiheestaan, selkeästi, asiallisesti, antaen lukijalle tilaa pohtia ja ymmärtää kaikessa rauhassa ilman turhia huutomerkkejä tai alleviivauksia.

Journalistit hyödyntävät taitavasti Himasen ja hänen lähipiirinsä hiljaisuutta, sitä että oikeastaan mistään ei saa kommentteja asiasta. Toki on niin, että mahdolliset kommentit olisi ehkä voitu tulkita tarkoituksellisen negatiivisella tavalla, mutta se että juuri kukaan rahoitusta saaneen hankkeen tutkijoista ei suostu kertomaan tekemisistään herättää kysymyksiä. Mihin myönnetty raha oikeastaan on käytetty ja tullaan käyttämään?

Mutta sitten on tietenkin muistettava, että Himasen saama 700 000 euron rahoitus on Suomen valtion mittakaavassa suhteellisen pieni rahasumma. Täten on pohdittava missä määrin olennainen on kysymys Himasen saaman rahoituksen taustoista ja rahoituksen käytöstä, puhumattakaan rahoituksella saatujen tulosten relevanssista yleisesti käytössä olevilla mittareilla mitattuna. Varmasti on löydettävissä isompia ja olennaisempia asioita tuumailtavaksi.

Toisaalta sitä ei voi kieltää etteikö Himasen hankkeesta käyty keskustelu olisi ollut harvinaisen osallistavaa suomalaisen poliittisen keskustelun tavanomaiseen iltapäivälehtitasoon verrattuna. Hankkeeseen ja sen rahoitukseen on voinut ottaa kantaa yhtä lailla maallikko kuin ammattitutkija, niin poliittinen aktivisti kuin nukkuva äänestäjä.

Keskustelu konsulttien käytöstä valtionhallinnossa yleisemmin on saanut Long Playn artikkelin myötä uutta ulottuvuutta. Samalla on päästy pohtimaan riippumattoman tutkimuksen (ja ehkä myös riippumattoman virkamieskunnan) merkitystä yhteiskunnan olemassaolon turvaajana. Ei hassumpaa.

Ja sanottakoon vielä, että muutama vuosi sitten olin seminaarissa kuuntelemassa Himasen luentoa. Samat tarinat hän silloinkin esitti, aivan kuin Long Playn artikkelissa kerrotaan.

Himanen kaivoi povitaskustaan kirjeen, taitteli sen auki ja luki ääni väristen von Wrightin juuri ennen kuolemaansa lähettämän viestin. Tämä teki vaikutuksen ainakin minuun. Oli ilmiselvää, että Himanen suhtautui asiaansa tunteella.

Myöhemmin olen pohtinut, että epäselväksi jäi mikä tuo tunteita herättänyt asia loppujen lopuksi oli. Mikä on tämä ”meille kaikille” tarkoitettu viesti fraasien takana? Ehkä kyseessä on yksinkertaisesti vain Himasen viesti ihmisille, siis kyse on Himasen toimimisesta viestin kertojana, toisin sanoen kyse on Himasena olemisesta.

Tuolla luennolla Himanen kertoi myös siitä, miten oli ollut koulussa opettamassa lapsia ja mitä hän sieltä oli oppinut, lähestulkoon samalla tavalla kuin kerrotaan Long Playn artikkelissa. Tosin artikkeli antaa ymmärtää, että on epäselvää, mistä kouluista on kyse ja mitä tarkkaan ottaen Himanen näissä kouluissa on käynyt tekemässä. Tämä jäi aikoinaan askarruttamaan, eikä vastausta tarjonnut Long Playkään, mutta kysymys kyllä löytyi.

Lääkäri-Himasen reseptit

Aloitin jo aiemmin pohdiskelun Himasen teoksesta "Kukoistuksen käsikirjoitus" (WSOY, 2010). Vaikka teoksen lähtökohta on mielestäni kyseenalainen ja jopa vaarallinen, sisältää se lukuisia mielenkiintoisia näkökulmia joita on syytä pohdiskella.

Himasen teoksen keskiössä on henkilökohtainen brändinrakennus, joka tarvitsee kukoistaakseen kulissiyhteiskuntaa. Asioiden sisältö ei ratkaise vaan se miltä asiat saadaan näyttämään. Kulisseista tulee tekemisen sydän. Kansalainen ei ole muuta kuin massiivisen yhteiskuntaspektaakkelin statisti, jonka rooli on käsikirjoitettu valmiiksi.

* * *

Himanen käyttää lääkärivertausta pohtiessaan ilmastonmuutoksen ja hyvinvointikriisin vaikutusta yhteiskuntaan, ja tuo esille hätätilan käsitteen. Esimerkiksi syövän hoitaminen ei ole "tärkeä asia" vaan hätätila, johon tarvitaan välitöntä toimintaa. Himasen mukaan "juuri tässä hengessä meidän on suhtauduttava edellä mainittuihin kehityksiin".

Mutta kuka on ilmastonmuutoksen tai hyvinvointikriisin lääkäri? Onko se pääministeri tai valtionvarainministeri? Vai jokin erikseen nimettävä diktaattori joka laittaa asiat kuntoon?

En vähättele ongelmien vakavuutta, mutta se että ongelmat hoituisivat hätätilan julistamisen kautta kuulostaa pelottavalta. Olisiko nykyinen teknistaloudellinen eliitti se joka laittaa asiat kuntoon? (Siis samat toimijat jotka ovat ongelmat saaneet aikaan...)

* * *

Himanen osaa sanomisen taidon, mutta iskulauseet on kirjoitettu markkinatalouden näkökulmasta. Ja useimmiten tekemisen taso (se mitä tarttis tehdä) jää hämäräksi: "Koska kaikkien on lopulta sopeuduttava ilmastonmuutokseen, edelläkävijä saa etulyöntiaseman. Suomen kannattaa olla ensimmäinen ja muistaa, että kivikausi ei päättynyt kiven loppumiseen vaan radikaaliin luovuuteen."

En millään voi nähdä, että laajoja yhteiskunnallisia ongelmia pystytään ratkomaan muuten kuin tutkittuun tietoon perustyvalla ymmärryksellä - jossa yliopistojen rooli on keskeinen - sekä vahvalla demokraattisella järjestelmällä joka uskaltaa kohdata vakaviakin ongelmia ilman että seuraavat vaalit on ainoa merkitsevä deadline. Tai että pörssikurssi ratkaisee mitä tullaan tekemään.

* * *

Lääkäri-vertauskuvan lisäksi Himanen kaavailee globalisoitunutta maailmantaloutta: 'Kuvittele maailma, jossa yhden miljardin sijaan kuusi miljardia ihmistä voi toteuttaa luovaa potentiaaliaan innovointiin. Kuvittele maailma, jossa yhden miljardin sijaan kuusi miljardia ihmistä ovat "markkinat".'

Kuulostaa hienolta. Mutta taustalla vaanii totalitaarinen näkökulma maapalloon.

Kaikki maailman ihmiset valjastetaan innovoinnin oravanpyörään - innovoi tai kuole. Ja kaikkien tulee kuluttaa jotta yhteiskunta kukoistaa - kuluta tai kuole. Himasen taloudellisen kasvun oravanpyörästä ei ole ulospääsyä kenelläkään - paitsi eliitillä joka tätä kukoistuksen koneistoa hallinnoi.

* * *

Lainaan lopuksi vielä Himasta: "Kokevatko parhaat enää Suomea paikkana, jossa on kiinnostavaa antaa parhaansa? Ja koetaanko näin myös Suomen ulkopuolella?"

Ja vielä: "Meidän on palautettava talous sille kuuluvaan asemaan. Talouden tehtävä on palvella meitä. [...] Myös valtio pitää sijoittaa oikein sille kuuluvaan asiaan. Valtion tehtävä on palvella meitä."

Kyllä Himanen osaa. Kun hän vielä laajentaisi kollektiivisen me-sanan tarkoittamaan todella kaikkia, ei vain oikein ajattelevaa eliittiä.

Kukoistavan Himasen käsikirjoitus

Tässä jatkoa viime viikolla aloittamaani pohdiskeluun filosofi Himasen teoksesta "Kukoistuksen käsikirjoitus" (WSOY, 2010).

* * *

Timo Harakka osuu naulan kantaan Talouselämän 19.3.2010 kolumnissa otsikolla "Viimeinen taistolainen". Harakan mielestä Himasen ajatuksissa kukkii totalitarismin siemen. Kansa jaetaan oikein ajattelevaan eliittiin sekä rahvaaseen, joka tulee saada käännettyä pois väärästä tietoisuudesta.

Himanen hahmottelee kirjassaan kukoistuksen diktatuuria, jossa talouden ja kulttuurin eliitti on valittu pelastamaan maailma. Naivilta kuulostavien ajatusten takana on pelottava tulevaisuuden kuva. Harakka toteaa nasevasti: "Kukoistat tai itket ja kukoistat!"

* * *

Pelkään että Himanen ei ole ajatustensa kanssa yksin. Vallanpitäjiä ajatukset kiehtovat, koska ne tarjoavat argumentteja otteen kiristämiseen vallankahvasta. Himasen lääkkeet eivät auta vahvistamaan demokratiaa eivätkä varsinkaan suitsemaan suuryhtiöiden yhä kasvavaa valtaa päätöksenteossa.

Monet muutkin kuin Harakka ovat tarttuneet Himasen kirjaan. Esimerkiksi J. Sakari Hankamäki on nostanut kriittisesti esille teokseen liittyviä teemoja. Tosin hän kritisoi Himasen teosta lähinnä vain oman tuotantonsa näkökulmasta.

Siinä Hankamäki on oikeassa, että suuryhtiöiden kasvava vallankäyttö vaatii vahvaa yhteiskuntaa joka on valmis puolustamaan jäsentensä etua. Himaselta tämä näkökulma unohtuu tyystin. Ehkä syynä on se, että hänen henkilökohtainen brändinrakennuksensa tarvitsee mesenaatteja joita ei sovi loukata.

* * *

Ymmärrys on nyky-Suomessa ulkoistettu suuryhtiöiden konsulteille. Himasen hahmottamassa maailmassa halutaan viedä loputkin kansalaisten vallasta. Heidät nähdään väärinajattelijoiksi joilta puuttuu oikea kukoistuksen asenne.

Ja samalla Himaselle syntyy paikka valokeilassa eräänlaisena ylimpänä propagandistin. Tyyliin "Olin Saksassa liittokansleri Angela Merkelin emännöimässä tilaisuudessa puhumassa 50 maan ministereille ja teollisuuden edustajille." Huippukontaktiensa hoitamisen ohessa Himanen auttaa rahvasta oikean ajattelun tielle.

Himasen maailmassa yhteiskunta jaetaan kahteen kastiin, meihin ja heihin: kukoistavaan eliittiin ja väärinajattelevan rahvaaseen. Esimerkiksi Hankamäki kuulunee Himasen hahmottamassa maailmassa väärinajattelijoihin.

Himasen lääkkeet ovat rajut. Tällaista reseptiä en soisi Suomen ottavan käyttöön.