Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Fred Vargas kirjoittaa taitavasti, ja jälleen kerran hän punoo salapolisitarinan joka tuntuu aivan omanlaiseltaan, vailla vertailukohtaa: Hyisiä aikoja (Gummerus, 2016; suom. Marja Luoma; ISBN 978-951-24-0178-9).



Kovin monta näitä Adamsberg-dekkareita ei voi kerralla lukea, sen verran hämmentäviä ne ovat, ja jossain määrin toistavat saman kaltaista kaavaa, mutta toisaalta kerta kerran jälkeen olen tullut yllätetyksi, tarina on vienyt mukanaan niin että muu maailma katoaa kauas pois. Jotain samankaltaista on Nesserin Van Veeteren -dekkareissa, mutta nekään eivät aivan samanlaiseen tunnelmaan yllä, ikään kuin maailma nyrjähtäisi pois sijoiltaan ja osoittautuisi vallan oudoksi paikaksi elää ja olla.

Fred Vargasin rakastettu Adamsberg-sarja kertoo pariisilaisesta murharyhmästä, jossa työskentelee joukko persoonallisia poliiseja. Murharyhmän sielu on karismaattinen komisario Adamsberg, jonka ajattelu on silkkaa tajunnanvirtaa. Hänen oikea kätensä on valkoviinille perso, kävelevä tietosanakirja Danglard ja vasen kätensä amatsonimainen Retancourt, joka tyrmää tarvittaessa isonkin miehen. Kaikki suojelevat toistensa pikku erikoisuuksia ja ratkaisevat Adamsbergin aina oikeaan osuvia harhailuja myötäillen murhan kuin murhan. Ja matkan varrella lukija nauttii.

Hyisiä aikoja vie lukijan 10 vuoden takaisiin, selittämättömiin tapahtumiin Islannissa ja Robespierre-fanaatikkojen salaseuraan Pariisissa. Kyseessä on itsemurhiksi lavastettujen murhatapausten sarja, jonka Adamsbergin tiimi saa tutkittavakseen. Pohjolan jäätiköiden hurjuus ja Ranskan vallankumouksen kauaskantoiset seuraukset hämärtävät murhavyyhtiä, jonka ratkaisun voi selvittää vain Adamsberg, joka ajattelee aivan toisin kuin kukaan muu.

Jalattomat, elottomat

Mietiskelin tätä dekkaria lukiessani, olisiko se parhaimpia mitä olen koskaan lukenut, mutta ei ehkä sittenkään, omalaatuinen tämä kyllä on: Jalattomat, elottomat (Gummerus, 2010; Marja Luoma; ISBN 978-951-20-8114-1).

Kirja on melko pitkä dekkariksi, 527 sivua, ja tähän mahtuu kaikenlaisia sivupolkuja, ja muutenkin voi pitää suoranaisena ihmeenä sitä että tämä tarina ylipäänsä pysyy koossa.

Tuli mieleen semmoinenkin ajatus, että Vargas leikittelee melko rajusti lukijoidensa kanssa tutkien miten pitkälle dekkari-genren uskottavuutta voi venyttää ennen kuin lukija tuntee itseänsä huijattavan.

Nimittäin niin kaaottinen on tämä tarina, ja niin kaaottista on tarinan päähenkilön ja poliisikunnan toiminta, että vastaavaan en juurikaan muista törmänneeni.

Kirjan päähenkilö on Jean-Baptiste Adamsberg, varsin erikoislaatuinen komisario tässä "synkeänhilpeässä murhatarinassa" kuten kirjaa kuvataan kustantajan sivulla: "Jalattomat, elottomat on viides suomennettu Adamsberg-dekkari. Jean-Baptiste Adamsberg on Pariisin omaperäisin komisario, joka etenee tutkimuksissaan sumean logiikkansa, vaistojensa ja hämärien assosiaatioidensa varassa."

Kirja on eräänlainen vampyyritarina, ja samalla sarjamurhaajatarina, ja tarinassa liikutaan hautausmailla, kaupungeissa ja kylissä eri puolilla Eurooppaa: Lontoo, Pariisi, Kiseljevo (Serbia), ...

Vargas tekee Adamsbergista tarinan kummallisen kaaottisen kiintopisteen, ja lukija nauttii ja ihmettelee (ja välillä tuskittelee) niitä käänteitä mitä poliisin selvitystyössä tulee vastaan.

Tarina käynnistyy Lontoosta Highgaten haustausmaalta, jonka portin eteen on tuotu kasa kenkiä, kuolleiden ihmisten jalat edelleen sisällä kengissä. Ja sitten Pariisissa tapahtuu raaka murha, jonka taustalla tuntuu kummittelevan ikivanha serbialainen vampyyritarina.

No, kyllä tämä kirja loppujen lopuksi kasassa pysyi, ajoittaisista takelteluista huolimatta, ja Vargasin kerrontaa on nautinto lukea, vaikka välillä tuntuu että lukija yritetään tahallaan pudottaa kärryiltä asioiden kaaottisuuteen:

Adamsberg nosti kättään osoittaakseen, että oli saanut viestin puhelinvastaajaansa, kuunteli keskittyneesti ja työnsi puhelimen sitten takaisin taskuunsa.
- Torstaiaamuna kiskoin maailmaan kaksi kissanpentua, koska ne olivat juuttuneet emonsa vatsaan, hän kertoi.
- Minulle kerrottiin juuri, että emo voi hyvin.
- Jaaha, Retancourt sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. - Se on varmaan sitten hyvä uutinen.
- Tappaja on ehkä halunnut toimia samalla tavalla kuin isoäitisi, ehkä hänen mielestään yhteydet oli katkaistava ja kappaleet irrotettava toisistaan. Se on ikään kuin keräilemisen vastakohta, hän lisäsi ajatellessaan Lontoossa näkemiään jalkoja. - Tappaja murskasi kokonaisuuden, hajotti kaiken yhteyden. Ja minä kyllä haluaisin tietää, miksi Mordent käyttäytyy niin häijysti minua kohtaan.

Ikimetsän sydän

Fred Vargasin dekkari on hyvä, mutta ihan loppuun asti tarina ei jaksanut kantaa: Ikimetsän sydän (Gummerus, 2010; suom. Marja Luoma; ISBN 978-951-20-8210-0). Kirjan päähenkilö on poliisi, Jean-Baptiste Adamsberg, joka on saanut pojan ja vähän vielä oudostelee isän roolia.

Adamsberg on erikoinen poliisi, jonka epäorganisoitunut toimintatapa saa monet raivoihinsa, mutta jälleen kerran Adamsberg löytää ratkaisun kummalliseen sattumusten sarjaan, johon liittyy muun muassa salametsästäjiä, hautojen häpäisyä ja ikuisen elämän eliksiirejä.

Tarinaan on sekoitettu ehkä turhankin paljon aineksia, mutta Varjas kyllä osaa kirjoittaa, ja pieni herpaantuminen kirjan lopussa sallittakoon. Mainio dekkari, ei mitään tusinatavaraa.

Sinisten ympyröiden mies

Fred Vargasin dekkarin päähenkilö on Jean Baptiste Adamsberg, omalaatuinen poliisi, jonka ajatuksenkulkua ei kukaan muu tunnu ymmärtävän. Mutta jotenkin hän vain hapuilee epämääräisten sivupolkujen kautta totuuteen. Mainio dekkari: Sinisten ympyröiden mies (Gummerus, 2007; suom. Marja Luoma; ISBN 978-951-20-7288-0).

No, ihan täydellinen dekkari tämä ei ole, tarinan lopullinen käänne kun jättää paljon avoimia kysymyksiä. Mutta toisaalta siitähän tässä dekkarissa on kyse, ihmisyyden niistä ominaisuuksista joita on vaikea sanoiksi pukea ja joihin on vaikea tarttua kiinni.

Intuitionsa avulla rikoksia ratkaiseva Adamsberg on omalla tavallaan myös intuitionsa vanki, ihminen joka jatkuvasti etsii ja on samalla kadottamaisillaan itsensä. Mielenkiintoisia ovat tämän dekkarin useat muutkin hahmot, erityisesti merentutkija joka kulkee katuja ja seurailee ihmisiä saadakseen heistä selvää.

Ei hassumpi, tämä Adamsberg, täytyy lukea näitä lisää, sen verran hyvin Vargas tarinansa punoo, ja kuten hyvässä dekkarissa aina, tärkeämpää on muu kuin itse tarina, se on vain keino puhua jostain josta muuten olisi vaikea kiinni tarttua.

Kolme dekkaria: Kylmät jäähyväiset, Numeropeli ja Luostarin varjot

Tuli luettua enemmänkin dekkareita peräjälkeen, vanhaa ja uutta, hyvää ja huonoa.


Kylmät jäähyväiset / Dashiell Hammett ; suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

Aloitetaan vanhasta ja hyvästä. Luulin lukeneeni Dashiell Hammettia joskus aikoinaan, mutta taitaapa olla että hänen kirjansa ovat tuttuja vain elokuvista - Maltan haukka ja niin edelleen. Mutta Hammett osaa kirjoittaa, terävästi. Ja vaikka monet ovat myöhemmin - näin jälkiviisaasti on todettava - Hammettia matkineet, on hän edelleenkin omaperäinen, alkuperäinen.

Tässä novellikokoelmassa on myös esipuhe, joka ehdottomasti kannattaa lukea: se kertoo millainen Hammett ihmisenä oli, tai ainakin on kertovinaan, läheisen ihmisen sanoin. Melkoinen elämäntarina, näiden kirjojen kirjoittajallekin.


Luostarin varjot / C. J. Sansom ; suomentanut Katariina Kaila

Mennään sitten uuteen ja hyvään: historiallinen dekkari 1500-luvun englannista, Cromwellin ajalta. Kovasti kehuttu, ja olihan tähän sitten tartuttava. Eikä turhia olleet kehut.

Lukija saa kirjan myötä aimo annoksen kuvausta 1500-luvun elämänmenosta, joka oli melkoista, luokkayhteiskunnan murrosvaihetta kun elettiin, mustan surman jälkeen alkanutta varallisuuden uusjakoa uusille rikkaille, kuninkaan (ja Cromwellin) luottomiehille. Katolisen kirkon omaisuutta oltiin uusjakamassa muun muassa luostarien lakkauttamisen avulla.

Eikä luokkaansa saanut unohtaa, koskaan - siitä kumpuaa kirjan keskeinen tarina, luostarissa tapahtunut veriteko jota päähenkilö lähtee Cromwellin käskystä selvittämään.

Ei ihan helppo juttu, mutta hyvä kirja. Ja suomennos on erinomainen, vaikka kymmenkunta kirjoitusvirhettä tekstistä löysinkin, tyyppiä "vihre".


Numeropeli / John Verdon ; suomentanut Marja Luoma

Ja lopuksi: uusi ja huono kirja. Tätäkin John Verdonin dekkaria on kehuttu, mutta oikeastaan ainoa sen positiivinen seikka on että lukija saa kokea olevansa älykäs, sillä tarinan käänteet paljastuvat tekstistä kohtuu aikaisin. Eikä keskeinen tarinan rakennuskivi kovin kovaa tekoa ole - kun sitä vähän pohtii, huomaa että homma ei toimi ollenkaan.

Nopealukuinen, ei kovin vedenpitävä dekkari tämä. Pikaluettavaa.