1222

Tämän Anne Holtin dekkarin nimi on norjaksi 1222, suomeksi se on ilmestynyt nimellä 1222, ja ruotsiksi käännettynä teos on 1222 över havet (Pocketförlaget, 2009; översättning Maj Sjöwall; ISBN 978-91-86067-19-9). Luin teoksen ruotsiksi ja sain nauttia Sjöwallin erinomaisesta kielestä.

Tartuin dekkariin, koska sitä edeltävä kirja Totuuden tuolla puolen päättyi tilanteeseen jossa Hanne Wilhelmseniä ammuttiin lähietäisyydeltä.

Tässä kirjassa on kulunut useita vuosia ampumisesta, eikä Wilhelmsen ole enää poliisi. Luoti teki pahaa jälkeä osuessaan selkärankaan, ja niinpä Wilhelmsen menetti alaruumiinsa hallinnan ja joutuu istumaan pyörätuolissa.

Kirjan asetelma on herkullinen: vuorten yli kulkeva juna joutuu raiteiltaan, ja junan matkustajat pelastetaan läheiseen vuoristohotelliin. Samalla iskee myrsky joka estää matkustajien pelastamisen ja sulkee ihmiset neljän seinän sisälle päiväkausiksi.

Tästä asetelmasta Holt kutoo mainion perinteisen dekkarin, jossa pyörätuolissa istuva vastahakoinen "amatöörietsivä" joutuu selvittelemään hotellissa tapahtuvia murhia. Ensin ammutaan julkkispappi, ja tämän jälkeen tapahtuu toinen murha. Kuka tai ketkä ovat syyllisiä? Rikosta selvitellessään Wilhelmsen ikään kuin kasvaa takaisin ihmiseksi ja oppii toimimaan muiden kanssa.

Tuokin olisi riittänyt juoneksi, ja oikeastaan on harmi että Holt kutoo tarinaan vielä muitakin aineiksia, ne vievät huomiota mainiosti kuvatusta salapoliisitarinasta.

Oikein hyvä dekkari, ja vaikka kirjassa on paikoin jopa matkailumainoksen makua, kyllä siitä tykkäsin.

Totuuden tuolla puolen

Olen lukenut aiemmin Anne Holtin dekkarin Det som aldri skjer ruotsiksi käännettynä, mutta yhtään Hanne Wilhelmsenistä kertovaa dekkaria en ollut lukenut, ennen tätä: Bortom sanningen (Piratförlaget, 2003; översatt av Maj Sjöwall; ISBN 91-642-0085-X). Romaani on ilmestynyt suomeksi nimellä Totuuden tuolla puolen ja alkuperäisteos on Sannheten bortenfor.

Kirjan tapahtumat on sijoitettu Osloon. Koska tämä oli ensimmäinen lukemani Wilhelmsen-dekkari, olin alussa hukassa päähenkilön suhteen, erityisesti hänen omalaatuisen perheensä ymmärtämisessä. Mutta hiljalleen alkoi tämäkin ihmissuhteiden vyyhti selvitä, ja tässä kirjassa Wilhelmsenin perhetaustalla oli merkitystä myös juonen kannalta.

Dekkari käynnistyy juuri ennen joulua, kun hienostokorttelista löydetään neljä ihmistä surmattuna. Poliisi päättelee nopeasti, että syyllinen löytyy perhepiiristä, mutta Wilhelmsen on eri mieltä ja rupeaa kaivelemaan asioita. Mitä jos syyllinen löytyykin ihan toiselta suunnalta?

Sjöwallin ruotsinnos oli mainio, ja vaikka en ruotsin hienouksia, varsinkaan murteellista puhetta, oikein ymmärräkään, teksti veti mukaansa. Luen ruotsinkielistä tekstiä hiukan hitaammin kuin englanninkielistä, ja oli mukava nautiskella hyvästä kielestä.

En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin ruotsin kieli istuu erinomaisesti dekkareihin, jopa niin että joitakin dekkarisarjoja ei oikein haluaisi suomennettuina lukeakaan. Stieg Larsson oli tämmöinen tapaus, kuten myös Leif GW Persson. Ehkä Holtin dekkarit pitäisi lukea norjankielisinä, mutta kyllä nämä ruotsinnokset kelpaavat ihan yhtä hyvin.

Ja vaikka kirjassa on koko ajan vinkkejä siitä, millainen dekkarin loppuratkaisu tulee olemaan, ei se haitannut lukuiloa. Mutta Holt turvautuu dekkarin lopussa melkoiseen cliffhangeriin. No, ehkä sitä täytyy sarjan seuraava kirja lukea, siis jos sellainen on ilmestynyt.

... Piti tuo seuraavan osan arvoitus selvittää. Näköjään yksi osa vielä on sarjassa ilmestynyt, nimeltään 1222, siinä Wilhelmsen palaa vielä kerran kuvioihin.

Mies joka hävisi savuna ilmaan

Maj Sjöwall ja Per Wahlöö kirjoittivat kymmenen Beck-dekkaria, joista ainoastaan tässä vietetään paljon aikaa ulkomailla: Mies joka hävisi savuna ilmaan (Karisto, 2005, 4. p.; suom. Kari Jalonen).

Kirjan esipuhessa kerrotaan aviopari Sjöwallin ja Wahlöön tavoitteista, kun he lähtivät dekkarisarjaa kirjoittamaan: ne halusivat kuvata Ruotsissa tapahtuvia yhteiskunnallisia muutoksia, ja samalla tuoda esille miten rikoksen tekijä on myös omalta osaltaan uhri.

Teos Mies joka hävisi savuna ilmaan ilmestyi vuonna 1966 ja on järjestyksessä Beck-sarjan toinen.

Beck on juuri päässyt lomalle perheensä luokse, kun hänet hälytetään kiireelliseen tehtävään: ruotsalainen toimittaja on kadonnut "rautaesiripun takana" Budapestissa, ja vaarassa on syntyä kansainvälinen selkkaus.

Sjöwall ja Wahlöö osaavat kirjoittamisen taidon, ja myös paikallisväriä löytyy yllin kyllin. Muutamassa kohdin tuntuu siltä, että kirjailija-aviopari ryhtyy leikittelemään keskenään, heillä on selvästi hauskaa, ja lukijaa huvittaa, vaikka tarinankerrontaan tuleekin sivupolkuja.

Dekkarina tarina toimii hyvin, ja mielenkiintoisen ongelman kirjoittajat Beckille punovatkin, eikä tästä tarinasta puutu poliittisia ulottuvuuksiakaan. Tosin mysteerin ydin on jälleen kerran yksilötasolla, siinä nyrjähdyksessä mitä ihmisen mielessä tapahtuu, eikä alkoholin merkitystä sovi aliarvioida.

Beck-dekkareista tämä ei ehkä aivan paras ole, johtuen kertomuksen osasten lievästä hajoamisesta "maailmalle", mutta hyvä tarina, ja kerronnasta näkee että kirjoittajat tykkäsivät siitä mitä olivat tekemässä.

Ja sekin oli hauskaa ajankuvaa, että Beck matkallaan onnistuu vaihtamaan lentokoneesta toiseen vaikka vaihtoväliä on vain viisi minuuttia - näinä päivinä tämä kuulostaa utopialta.