Peter James: Kirottu talo

Peter James tarjoaa kummitustalotarinan, jossa riivauksia riittää, ja arvoituksen selvittäminen tuottaa yhä uusia kysymyksiä: Kirottu talo (Minerva Kustannus Oy, 2017; suom. Sirpa Parviainen; ISBN 978-952-312-438-7).



James kirjoittaa varsin sujuvasti, mutta jostain syystä tarina rupesi takkuamaan muutaman kymmenen sivun jälkeen. Lopullinen niitti lukemiselle tuli kun lunttasin teoksen loppuratkaisun, sen jälkeen en jaksanut enää sinnitellä teoksen parissa.

Kirjoittajan tyyli muistutti jossain määrin Stephen Kingin teoksia, mutta samalla tavalla ei kirjoittaja pystynyt lukijasta kiinni tarraamaan.

Bestseller-dekkaristi Peter James on kirjoittanut modernin kummitustarinan, jonka luettuaan ei halua sammuttaa yölamppua. Kirjailijan oman entisen kotitalon oudoista tapahtumista innoituksensa saanut teos saa yliluonnolliset ilmiöt tuntumaan lähes epämukavan todellisilta.

Brightonilainen Ollie Harcourt toteuttaa elämänikäisen unelmansa ja ostaa vanhan kartanon. Ollien vaimo Caro ja 12-vuotias Jade-tytär eivät ole yhtä varauksettoman onnellisia maaseudulle muutosta, etenkin kun valtava talo on pahasti rapistunut ja hintavan remontin tarpeessa. Heti muuton jälkeen alkavat oudot ilmiöt. Ensin vain Jaden ystävätär näkee videopuhelun aikana ruudultaan Jaden takana seisovan vanhan naisen, vaikka tyttö vakuuttaa olevansa huoneessaan yksin. Pian naishahmo ilmestyy muillekin, ja yhä oudompia asioita alkaa tapahtua. Eräänä päivänä puutarhassa kävelevä Caro säikähtää nähdessään kahdet tuijottavat kasvot yläkerran ikkunassa. Kun perhe alkaa tutkia asiaa tarkemmin, huonetta jonka ikkunaan hahmot ilmaantuivat, ei näyttäisi olevan olemassakaan. Viimeistään nyt on selvää, etteivät Harcourtit asu taloaan yksin. Ja että heitä ei sinne haluta.

Peter James: Kuoleman kello käy

Ehdin kokonaan unohtaa, mistä Peter Jamesin dekkarissa on kyse, mutta kun vähän muistelin (ja hain esiin kirjan tiedot), tajusin että tämähän oli laadukas jännäri: Kuoleman kello käy (Minerva, 2014; suom. Maikki Soro; ISBN 978-952-312-014-3).



Teoksen esittelytekstissä kerrotaan romaanista näin:

Syrjäisessä brightonilaisessa kartanossa tapahtuu törkeä ryöstö, jonka seurauksena rikoksen pahoinpidelty uhri, 98-vuotias Aileen McWhirter kuolee, ja miljoonien arvosta antiikkia ja taidetta katoaa tietymättömiin. Ryöstetyn omaisuuden joukossa on yksi mittaamattoman arvokas esine, jonka vuoksi Aileenin perhe on valmis ottamaan lain omiin käsiinsä ja tekemään mitä hyvänsä sen saamiseksi takaisin. Kadonneen perhekalleuden takana on tarina, joka ulottuu aina vuoteen 1922 ja New Yorkin mafiasotiin.

Kirja kertoo tapahtumista usealla eri tasolla, limittäen 1920-luvun tapahtumia nykyajan laittomaan antiikkiesineiden kauppaan. Roistojen kesken käydään kovaotteista välienselvittelyä, jossa poliisi on sivustakatsoja.

Tämä romaani on yhdeksäs kirjasarjassa, joissa rikoksia tutkii ylikomisario Roy Grace. En ole kirjoja lukenut järjestyksessä, mutta tämän romaanin osalta ainakaan ei tästä ollut haittaa, sen verran itsenäinen tarina tässä on kyseessä.

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

Tämä taitaa olla kolmas Peter Jamesin kirjoittama dekkari johon olen tarttunut, ja taas koin jonkinlaisen pettymyksen, vaikka tällä kertaa jaksoinkin lukea romaanin loppuun asti: Kuoleman kanssa ei kujeilla (Minerva, 2011; suom. Leena Mäntylä; ISBN 978-952-492-502-0).



Tarinan lähtökohta oli sinänsä mielenkiintoinen, polttaripila joka menee karmealla tavalla pieleen: neljä ihmistä saa surmansa ja sulhanen katoaa.

Tapahtumia tutkii rikostarkastaja Roy Grace, joka tälläkään kertaa ei hahmona oikein vakuuta, itse asiassa oli oikeastaan päinvastoin, sillä Gracen hahmo on puiseva ja suorastaan luontaantyöntävä. Enkä innostunut siitäkään että spiritismiä ja muuta vastaavaa oli otettu avuksi rikoksen ratkaisemiseen. Skeptikko heittäisi tällä dekkarilla vesilintua.

Kirjan juoni on kohtalaisen onnistunut, mikä sai teosta lukemaan eteenpäin kovin paljon tekstissä hyppimättä. Ikävä kyllä alussa lukijan koukuttava mysteeri ei kanna ihan loppuun asti, vaikka yllättäviä käänteitä riittää yksi toisensa jälkeen.

Kuolema katsoo kohti

Kuolema katsoo kohti on Peter Jamesin dekkari, jonka luin alkuperäisversiona Looking good dead (Macmillan, 2006; ISBN 1-4050-4842-5). Muistaakseni olen yhden aiemman Roy Grace -dekkarin lukenut, olisiko se ollut Not Dead Enough (suomeksi Kuolema ei riitä), eikä siitä nyt mitenkään mieleenpainuvaa kuvaa jäänyt.

Tämä dekkari puolestaan jumitti siinä määrin, että lunttasin lopusta loppuratkaisun, ja sitten silmäilin dekkaria sieltä täältä saadakseni käsityksen miten asiat johtivat lopputulokseen. En tiedä, mikä tässä mättää, mutta jotenkin en vain päässyt samalle aaltopituudelle tarinan kanssa.

Sinänsä lähtökohta on mielenkiintoinen: mies löytää junan penkille jätetyn nimettömän DVD-levyn, laittaa sen koneeseensa ja törmää väkivaltaiseen materiaaliin, videoituun rikokseen. Seuraavaksi rikolliset uhkailevat miestä ja tämän perhettä ja kieltävät menemästä poliisin puheille.

Tästä lähtee liikkeelle kohtuullinen karuselli tapahtumia, mutta ongelmana on se ettei James oikein pysty vakuuttamaan ihmishahmoillaan, jotka kaikki tuntuvat jotenkin muovisilta, tekemällä tehdyiltä.