Nicholas Royle: An English guide to birdwatching

Nicholas Roylen romaani on melkoisen kummallinen, niin rakenteeltaan kuin tematiikaltaankin, sillä lintujen tarkkailun ohessa pohditaan kirjallisuuden olemusta yhtä lailla kuin kirjailijoiden huonoutta: An English guide to birdwatching (Myriad, 2017; ISBN 978-1-908434-94-4).



Kirjan kummallisuuksiin kuuluu kertomus kahdesta samannimisestä kirjailijasta, joista toinen kirjoittaa romaaneja, toinen kirjallisuuskritiikkiä, ja kummankin kirjailijan nimi on Nicholas Royle. Ja hassua kyllä, tämän nimisiä kirjailijoita todellakin on kaksi, ja toinen heistä on kirjoittanut tämän romaanin, eikä kumpaakaan kirjailijoista kuvata mitenkään mairittelevasti romaanin sivuilla.

Silas and Ethel Woodlock have retired from the business of undertaking to spend their twilight years by the sea but things are not as easy as they'd hoped, and it's all to do with herring gulls. Stephen Osmer and Lily Lynch are a glamorous young couple on the London literary scene. While Lily pursues an ambitious public art project about 'cinematic intentions', we encounter Osmer's brilliance as an arts journalist, writing a dangerously provocative essay about social justice and the banking crisis, as well as a diatribe about two people called Nicholas Royle, one a novelist, the other a literary critic.

Did Royle, the literary critic, steal and publish a manuscript written by Silas Woodlock on the subject of 'Gulls'? With whom is Lily Lynch having a passionate affair? A midsummer party at a farmhouse by the sea provides the fateful climax.

Anita Loos: A girl like I

Anita Loos kertoo pitkän elämänsä alkupuolesta melkoisen omaperäisellä tavalla, ikään kuin tuttavalleen jutustellen, mennen hyvin yksityisiin asioihin samalla kun lukijaa mietityttää missä määrin kaikki kerrotut asiat tapahtuivat juuri niin kuin Loos niistä kertoo: A girl like I (The Viking Press, 1966).



Kirjailijan elämästä löytyy pitkänpuoleinen artikkeli Wikipediasta, ja sitä oli pakko lueskella jotta tämän kirjan kertomuksia sai jotenkuten sovitettua raameihin. En kirjaa lukenut alusta loppuun, vaan sieltä täältä otteita, mutta yllättävän pitkäänkin saatoin tarinaan mukaan tempautua, niin taitava kirjoittaja tässä on kyseessä.

Kirjasta käy ilmi melkoisen laaja yleissivistys, vaikka kouluja ei tullut käytyäkään, ja Wikipedia puolestaan kertoi missä määrin Loosin kirjoittamiin juttuihin voi luottaa, sillä hänellä oli tapana värittää asioita, muun muassa väittää olevansa paljon nuorempi kuin todellisuudessa olikaan.

The author wickedly remembers and delectably recounts the scandals, gossip and glorious intimacies of the golden age of Hollywood.

Naiset voittivat Nebula-palkintoja

Naiskirjailijat olivat vahvoilla tieteiskirjallisuuden Nebula-palkinnoissa, ja hyville teoksille palkinnot menivätkin. Tässä linkkejä kahden voittajateoksen herättämiin pohdintoihin:

• Uprooted, Naomi Novik (paras romaani)
  
• Binti, Nnedi Okorafor (paras pienoisromaani)
  

Laitoin Uprooted-romaanin varaukseen Helmetin e-kirjoissa, ja pääsin varausjonon kärkeen. Pitää lukea teos uudelleen, sen verran hyvä se oli.

John Banville: The sea

John Banvillen romaani on viiltävän kaunis, ja kirjoitettu jotensakin ihmeellisellä tavalla, niin että sivun jos toisenkin voisi kopioida romaanista ja kehystää seinälle ihmeteltäväksi, että näinkin voi maailmasta ajatella ja näin syvästi maailmaa ymmärtää: The sea (Picador, 2006; ISBN 978-0-330-48329-2).



Teos kertoo nuoruudesta ja vanhuudesta, kuolemasta ja muistoista, miehen elämästä, surutyöstä, sellaisella tavalla että kipeää tekee. Helppoa ei ole tätä lukea, sillä romaania lukiessaan tuntee vanhuuden painon, elämän raskauden, maailman joka lainehtii kuin meri.

Romaani voitti Man Booker -palkinnon vuonna 2005.

In this luminous new novel about love, loss, and the unpredictable power of memory, John Banville introduces us to Max Morden, a middle-aged Irishman who has gone back to the seaside town where he spent his summer holidays as a child to cope with the recent loss of his wife. It is also a return to the place where he met the Graces, the well-heeled family with whom he experienced the strange suddenness of both love and death for the first time. What Max comes to understand about the past, and about its indelible effects on him, is at the center of this elegiac, gorgeously written novel — among the finest we have had from this masterful writer.

Tom McCarthy: Satin Island

Tom McCarthyn romaani on teos, joka välttelee luokittelua; sekä kerronnan tapa että sisältö on häilyväistä, mutta samalla kertaa myös oudon tuttua, ikään kuin tämän aikakautemme sisäistä monologia: Satin Island (Jonathan Cape, 2015; ISBN 978-0-224-09019-3).



Romaanin päähenkilön nimi on U, ja hän ansaitsee elantonsa vaikutusvaltaisen konsulttifirman palkkalistoilla, tehtävänään manipuloida ympäröivää maailmaa, ja tähän hänen antropologin koulutuksensa antaakin runsain mitoin valmiuksia.

Mistä kirjassa loppujen lopuksi on kyse, se jää hämäräksi, vaikkakin kirjassa on sivukaupalla tavattoman iskevää ja oivaltavan tuntuista tekstiä.

MAN BOOKER PRIZE SHORTLIST 2015. Features U - a talented and uneasy figure currently pimping his skills to an elite consultancy in contemporary London. His job title is corporate anthropologist: his employers expect him to help decode and manipulate the world around them.

Koukussa nopeaan lukemiseen

Henkka Hyppönen kirjoitti Helsingin Sanomissa otsikolla "En halua pikalukijaksi, haluan ymmärtää". Hyppösen mukaan nykyisin ihaillaan liikaa nopeutta, lukemisessakin: "Mutta jos ostamme nopeus yli kaiken -tarinan, hyväksymme samalla ajatuksen, että leveys on tärkeämpää kuin syvyys. Lukunopeuden kasvattaminen inhimillisissä rajoissa edellyttää sanavaraston kasvattamista, ja se taas edellyttää hitaampaa lukunopeutta."

Täytyy myöntää että tunsin syyllisyyden piston, sillä olen pahasti lipsunut kaunokirjallisuuden huipulta - viihdekirjallisuuteen, sarjakuviin ja nopeasti vanhenevaan tietokirjallisuuteen.

Vielä lukiossa vietin paljon aikaa Dostojevskin parissa, ja tämä varmaankin oli syynä siihen, että kirjallisuutta käsitellyt ylioppilasaineeni julkaistiin Valioaineissa ja Suomen Kuvalehdessä. Mutta lukion jälkeen tapahtui romahdus, sillä repsahdin klassisesta kaunokirjallisuudesta fantasian ja tieteiskirjallisuuden pariin.

En ole tästä toipunut, päinvastoin, sillä nyt olen koukussa viihdekirjallisuuteen, voisi jopa sanoa että mitä selkokielisempää tekstiä sitä parempi, ja jos suomeksi ei ole päivän kirja-annosta saatavissa, käy englanti ja ruotsikin, ja välillä tulee nautittua kaksikin kirjaa päivässä.

Lääkärin diagnoosissa sanotaan "Alkoholia niukasti, ei muita päihteitä", mutta myönnettävä se on, en ole pystynyt hillitsemään itseäni viihdekirjallisuuden suhteen. Dekkarit, romantiikka, kauhu, chick lit, man lit, melkein kaikki käy, jopa siinä määrin että television katselu on jäänyt pariin tuntiin vuodessa, kun viihdekirjat pitävät otteessaan. Onko tältä tieltä enää paluuta?

Katie Fforde: Love Letters

Katie Fforde kertoo kirjallisuudesta, kirjakaupoista, kirjallisuustapahtumista ja tietenkin myös kirjailijoista viihderomaanissa, jossa on hiukan syvällisempääkin sisältöä: Love Letters (Arrow Books, 2010; ISBN 9780099525059).



Fforde oli tekstissään paikka paikoin yllättävänkin kulmikas ja hiomaton, ikään kuin hänellä ei olisi suoraan kertomisen taitoa vaan asiat tulevat esiteltyä vähän sinne päin, sellaisilla yksityiskohdilla maustettuina jotka eivät tarinaan aina kunnolla tunnu istuvan.

Toisaalta kirjoitustyyliin tottui vähitellen, ja tarinassa oli oma viehätyksensä, kuvauksessa syrjään vetäytyneestä kirjailijanerosta ja kirjakaupan naisesta, joka saa tehtäväkseen houkutella kirjailijan tulemaan vetonaulaksi uuteen kirjallisuustapahtumaan.

Kaksi aikuiseksi kasvanutta ihmistä tunnustelevat tarinassa ihmissuhteen mahdollisuutta, ja kun romantiikasta on kyse, kyllä sellainen mahdollisuus tietenkin on olemassa.

Jyrki Vainonen: Askelia - kirjoituksia kävelemisestä

Jyrki Vainonen tarjoilee kokoelman esseitä joissa limittyy kirjallisuus ja luonto, käveleminen ja kirjoittaminen: Askelia - kirjoituksia kävelemisestä (Basam Books, 2014; ISBN 978-952-260-269-5).



Olin varsin innoissani kirjasta, sillä kävely on mielipuuhaani, eikä Vainonen hirveästi pettänyt kirjoituksillaan, mukavasti ne polveilivat eri suuntiin, siten kun hyvä kävelyrupeamakin, niin että ajatuksilla on tilaa avartua ja kirkastua.

Mutta toisaalta sitten osa kirjoituksista tuntui pikemminkin Vainosen teosten mainoksilta, jo kirjoitetun uudelleen lämmittelyltä, kuin asioiden oivaltamiselta juuri tässä, esseetä kirjoittaessa tai lukiessa.

Mutta sitten taas on se käveleminen, josta en voi tarpeeksi saada.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Vähän ihmetyttää, miksi Joël Dickerin romaanista on tullut niin suosittu. Tätä kirjoittaessa romaanista on Helmetissä varauksia 404, kappaleita 216. Toisaalta sitten on sanottava, että sivumäärästä (809 sivua) huolimatta romaani tuli luettua nopeasti, ja kieltämättä Dicker on luonut melkoisen tarinan jossa riittää ihmettelemistä: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014; ISBN 978-951-31-7305-0).



Kirja on saanut palkintojakin: Grand Prix du Roman de l'Académie Française, 2012, ja Prix Goncourt des lycéens 2012. Mutta mitkä sitten ovat teoksen ansiot?

Kirja on päällisin puolin rikoskirjallisuutta, jossa oikeusjutun kulisseissa pohditaan monenlaisia teemoja, muun muassa kirjailijan työtä ja akateemisen kirjallisuuskulttuurin olemusta. Kirjan kertoja on kirjailija Marcus Goldman, joka päättää lähteä puolustamaan opettajansa Harry Quebertin mainetta. Lainaan tähän teoksen esittelyä:

Kun Harry Quebertin puutarhasta löytyy ruumis, menestyskirjailija Marcus haluaa puhdistaa oppi-isänsä maineen. Mutta totuus pakenee kuin tuuli pikkukaupungin rannalta, ja kaikkialla väikkyy nuorena kadonneen Nolan haamu. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on rikosromaani ja romaani rikoksesta. Se kertoo kirjoittamisesta, ystävyydestä, Amerikasta ja hullusta rakkaudesta. Sen polveileva juoni imee lukijan mukaansa verkkoon, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Se on silkkaa lukemisen riemua.

Kirjassa kerrotaan siitä, mitä kirjailijaksi tuleminen edellyttää, ja myös siitä, millaista on tulla laajasti tunnetuksi menestyskirjailijaksi, varsinkin tilanteessa jossa seuraavan teoksen kirjoittamiseen kohdistuu suuria odotuksia ja paineita.

Kirjan kolmas henkilö on Nola Kellergan, tyttö joka aikoinaan katosi kävelyllä metsän läpi, ja vuosia myöhemmin löytyy haudattuna Quebertin puutarhasta. Onko Quebert syyllinen murhaan, kuten vahvasti näyttää? Vai onko tapahtunut jotain vieläkin pahempaa?

Kirja leikittelee kirjallisuuden tyylilajeilla, mukaan lukien epäluotettavan kertojan dilemma: keneen oikein voi luottaa tässä kertomuksessa, jossa tapahtumat keikahtavat päälaelleen kerta toisensa jälkeen.

Sitä ei voi kieltää, etteikö Dicker olisi onnistunut luomaan romaanin, joka tarraa lukijaan, mutta tyhjäkäyntiäkin tässä romaanissa on, puolet siitä tuntuu vähemmän olennaiselta, rönsyiltä jotka olisi voinut karsia romaanin siitä kärsimättä.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin tarjoilee kirjojen ja kirjakauppojen ystäville melkoisen tarinan, suorastaan ylitsevuotavan ihastuttavan kertomuksen miehestä joka on menettämäisillään kaiken mitä elämässä arvostaa, kunnes löytölapsi muuttaa hänen elämänsä: Tuulisen saaren kirjakauppias (Gummerus, 2014; suom. Tero Valkonen; ISBN 978-951-20-9270-3).



Lainaanpa tähän kirjan esittelytekstiä:

A. J. Fikry on melkein nelikymmenvuotias, eikä elämässä ole käynyt niin kuin piti. Hänen vaimonsa on kuollut kolarissa, yhdessä perustetulla kirjakaupalla menee huonommin kuin koskaan, ja hänen aarteensa, harvinainen Edgar Allan Poen ensimmäisen teoksen hyväkuntoinen laitos, on varastettu. Kirjatkaan eivät enää tuota iloa. Sitten kaupan takahuoneesta löytyy outo, elävä paketti. Odottamaton tapaus muuttaa Fikryn elämän, antaa hänelle mahdollisuuden aloittaa kaikki alusta. Muutoksen myötä ihmiset palaavat Fikryn elämään. Ystävät, sukulaiset ja liiketuttavat, kyläläiset, lukijat ja kirjailijat. Kirjat ja tarinat avautuvat taas Fikrylle, ja niiden avulla hän alkaa kirjoittaa tyttärelleen kirjettä, jossa hän hahmottelee elämän tarkoitusta. Tuulisen saaren kirjakauppias on unohtumaton kertomus muutoksista ja uusista mahdollisuuksista, siitä, miksi luetaan ja miksi rakastetaan.

Kirja on lyhyehkö, 239 sivua, eikä ihan tunnu kasvavan romaanin mittaan, ja on joka tapauksessa enemmän viihdekirjallisuutta kuin syvällisempää kaunokirjallisuutta, mutta siitä ei pääse mihinkään että tarina kosketti.

Kirja kertoo adoptiosta, lapsen kasvattamisesta, parisuhteesta, kirjojen kustantamisesta ja myynnistä, ja ennen kaikkea elämästä jossa mihinkään ei voi varmasti luottaa. Kirjakauppiaan ja tyttären suhde on erikoislaatuinen, ja samaten voi sanoa tästä pienen saaren yhteisöstä jossa kirjakauppias on ikään kuin paikkakunnan keskipiste, jonka kautta suruja ja iloja tuodaan näkyviin.

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Minna Maijala tarttuu isoihin kansallisiin teemoihin, mukaan lukien naisen aseman kehittyminen, kuvatessaan etunimikaimansa elämää, niin kirjallista tuotantoa kuin yksityiselämääkin: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth (Otava, 2014; ISBN 978-951-1-23656-6).



Maijala ei arkaile kyseenalaistaa aiempia tulkintoja Canthin elämästä, erityisesti hänen asemaansa ja kohteluaan naiskirjailijana. Itseäni eniten kiinnosti kuvaus Canthin yhteiskunnallisesta roolista, siitä miten hän oli paikkakuntansa keskeisiä vaikuttajia ja miten vaikeuksista huolimatta hän jaksoi punnertaa eteenpäin.

Kirjasta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta koska niin on tehtykin, paremmilla edellytyksillä kuin itselläni on, riittänee todeta että teos edustaa lajityyppinsä huippua Suomessa, komea työnäyte tekijältään.

Valopolun suosituimmat kirjoittajat (ja valokuvaajat ja kääntäjät)

Melko lailla on muuttunut eniten merkintöjä saaneiden kirjailijoiden/tekijöiden lista edellisestä kerrasta kun asiaa selvittelin. Sarjakuvien lukeminen on jättänyt jälkensä, ja dekkaristit pärjäävät listalla kelpo lailla myös.

• Bill Willingham (27)
  
• P. G. Wodehouse (13)
  
• Mark Buckingham (12)
  
• Neil Gaiman (12)
  
• Lee Child (11)
  
• Jorma-Veikko Sappinen (10)
  
• Matthew Sturges (10)
  
• Terry Pratchett (10)
  
• Ansel Adams (9)
  
• Håkan Nesser (9)
  
• Len Deighton (9)
  
• Aila Meriluoto (8)
  
• Dean Koontz (8)
  
• Donald E. Westlake (8)
  
• Henriikka Tavi (8)
  
• José Saramago (8)
  
• Alexander McCall Smith (7)
  
• Maarit Verronen (7)
  
• Stephen King (7)
  
• Alan Moore (6)
  
• Andrea Camilleri (6)
  
• Dashiell Hammett (6)
  
• F. M. Dostojevski (6)
  
• Jarkko Sipilä (6)
  
• John D. MacDonald (6)
  
• Kalevi Nyytäjä (6)
  
• Kevin O'Neill (6)
  
• Kristiina Rikman (6)
  
• Matti Yrjänä Joensuu (6)
  
• Michael Freeman (6)
  
• Mike Carey (6)
  
• Peter Gross (6)
  
• Robert van Gulik (6)
  
• Saara Villa (6)
  
• Thomas Bernhard (6)
  
• Tomi Kontio (6)
  
• Tony Hillerman (6)
  
• Aino Havukainen (5)
  
• Antti Tuuri (5)
  
• Charles Bukowski (5)
  
• Fred Vargas (5)
  
• Gabriel Rodriguez (5)
  
• J. M. Coetzee (5)
  
• J. Pekka Mäkelä (5)
  
• Joe Hill (5)
  
• Jyri Raivio (5)
  
• Kari Enqvist (5)
  
• Kari Salminen (5)
  
• Katleena Kortesuo (5)
  
• Kimmo Pietiläinen (5)
  
• Kjell Westö (5)
  
• Lauri Viita (5)
  
• Markku Kuisma (5)
  
• Markus Varesvuo (5)
  
• Mauri Leivo (5)
  
• Pentti Sammallahti (5)
  
• Rainer Maria Rilke (5)
  
• Sami Toivonen (5)
  
• Tuomas Kyrö (5)
  
• Ville Pirinen (5)
  

Parhaat kirjat vuonna 2013

Julkaisin Valopolussa vuonna 2013 kuukausittain kolmisenkymmentä kirja-arviota. Seuraavassa on lista kirjoista jotka kussakin kuussa tekivät suurimman vaikutuksen suhteessa ennakko-odotuksiin:

• joulukuu: Lawrence Norfolk: John Saturnall's feast
  
• marraskuu: J. G. Granö: Altai - vaellusvuosina nähtyä ja elettyä
  
• lokakuu: Cormac McCarthy: Menetetty maa
  
• syyskuu: Käsivarren suurtunturit
  
• elokuu: Colm Tóibín: Brooklyn (ja varasijalla Richard Ford: Canada)
  
• heinäkuu: Kurt Vonnegut: Hui hai - eli Jäähyväiset yksinäisyydelle
  
• kesäkuu: Nate Powell: Swallow me whole
  
• toukokuu: P. G. Wodehouse: Fred-setä järjestää (ja varasijalla Tom Piccirilli: The last kind words)
  
• huhtikuu: Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (ja varasijalla Cheryl Strayed: Wild - from lost to found on the Pacific Crest Trail)
  
• maaliskuu: Anni Nykänen: Mummo
  
• helmikuu: Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta (ja varasijalla Lauri ja Jaakko Ahonen: Pikku Närhi)
  
• tammikuu: Pentti Sammallahti: Here far away - photographs from the years 1964-2011
  

Koska joinakin kuukausina oli taso sen verran kova, laitoin yllä esille myös muutaman varasijalle kivunneen teoksen. Ne olisivat pärjänneet muina kuukauksina kärkisijalle. Niin, ja se pitää vielä huomata, että jätin listasta pois lukemani Thomas Bernhardin teokset, koska kaikki ne olisivat olleet ykkössijalla, mikä olisi ollut epäreilua muita kohtaan.

Listalla on teoksia laidasta laitaan satiirista tragediaan, valokuvakirjasta romaaniin ja tietokirjasta fantasiaan. Kolme sarjakuvateosta mahtui myös mukaan. Makuni kirjallisuuden suhteen on monipuolistumaan päin, mikäli se ylipäänsä on mahdollista. Lähes kaikki kelpaa, kunhan tekijä on työnsä osannut.

Jäin viime vuonna hiukan siitä tahdista millä kirjoittelin tänne Valopolkuun vuonna 2012, jolloin postauksia kertyi peräti 519. Nyt postauksia oli 417, joista puolisen tusinaa oli muuta kuin kirja-arvioita.

Kirjoja tuli luettua yli 400, tosin ihan kaikista kirjoista en postauksia kirjoittanut, vaikka siihen pyrinkin, jotta jälkeenpäin tietäisin mitkä kirjat on tullut luettua tai ainakin jollain tasolla noteerattua.

Luulen että tahti tästä vielä hiljenee, ihan yhtä lailla ei kirjojen lukeminen innosta kuin vuosi tai pari sitten, joululomallakin jäi saldo laihaksi, kahteen-kolmeen kirjaan. Tosin varastossa on jo luonnosteltuja kirja-arvioita siinä määrin että pariin kuukauteen ei postauksista tule pulaa.

Kirjamessuilla

Vietin tänään lasten kanssa 3 1/2 tuntia kirjamessuilla. Se väsytti enemmän kuin yhtä pitkä kävely metsässä tai suolla.

Mike Carey ja Peter Gross: The unwritten 6 - Tommy Taylor and the war of words

Näin pitkälle olen jo päässyt tässä sarjassa, Mike Careyn ja Peter Grossin sarjakuvateokseen The unwritten 6 - Tommy Taylor and the war of words (DC Comics, 2012; ISBN 978-1-4012-3560-4). Olen pitänyt teosten lukemisessa pitkiäkin välejä, ja tämäkin teos oli lähes kuukauden tauolla ennen kuin luin sen loppuun asti.



Pakko on sanoa, että ei ole hassumpi tämä tarina, jossa Tommy selvittelee mistä oikein onkaan kyse näissä tapahtumissa, joissa maailmaa hallitsee outo salaliitto ja Tommyä sekä hänen liittolaisiaan vainotaan säälimättömästi.

Sivuja sarjakuvakirjassa on 240, joten ihan nopea luettava tämä ei ollut, mutta aika mukavasti tarinaan tulee uutta pontta ja ulottuvuutta kun käy ilmi että kaiken taustalla on jotain muuta kuin miltä tähän asti on näyttänyt. Täytynee jatkaa lukemista, tauon jälkeen.

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas kirjoittavat kirjablogeista, jollaiseksi Valopolkukin kai pitäisi lukea, mutta jotenkin kummallisella tavalla tuntuu kuin tässä kirjoitettaisiin ilmiöstä joka ei kosketa minua tippaakaan: Rivien välissä - kirjablogikirja (Avain, 2013; ISBN 978-951-692-970-8).



Teos on jossain määrin luettelomainen ja pyrkii määrittelemään, mistä kirjablogeissa on kyse, tosin sortumatta täydelliseen dogmaattisuuteen.

Toisaalta taas mietityttää, voiko sellaista asiaa kuin kirjablogi edes määritellä, tai onko sitä olemassa, sillä jokainen lukemani ns. kirjablogi - puhumattakaan blogeista joissa kirjoistakin kerrotaan mutta jotka eivät itseään kirjablogiksi kutsuisi - on kovin erilainen.

Mutta sitten on tämä ilmiö, kirjablogeiksi itseään kutsuvien nettisivustojen touhu, ja kaiketi tällainen asia sitten on olemassa jos kerran useampi kymmenen bloginpitäjää sellaisen olemassaoloon uskoo.

Verkkokirjoittamisesta tämä kirja kertoo varsin selkeästi, mutta luettelomaisuus pistää kyllä silmään. Kirjasta tulee myös mieleen aikoinaan jostakin lukemani paikallislehden toimittajan ohje: "Laita sinne ihmisten nimiä, ne kiinnostavat, kaikki nimet pitää saada esille, se myy lehteä."

Ehkä "kirjablogeissa" ilmiönä on kyse eräänlaisesta virtuaalisesta kylästä, sen rakentamisen yrittämisestä globaaliin tietoverkkoon. Mutta se onko koko ajatuksessa järkeä on kysymys joka katoaa bittiavaruuteen kun sitä yrittää pohdiskella.

Luettuja romaaneja sadan suosikin listalta

Helsingin Sanomat listasi sata suomalaista suosikkiromaania, ja pakkohan se oli katsoa mitkä listalla olevista romaaneista on tullut luettua.

Muutamasta romaanista en ollut ihan varma ja niinpä jätin ne pois listalta. Osa teoksista on tullut mainituksi täällä blogissa. Samalla tuli mieleen, kuinka lyhyen aikaa tätä blogia olen pitänyt suhteessa niihin vuosiin joina olen kirjoja lukenut. Pelkän teoksen nimen ja tekijän perusteella en enää välttämättä pysty sanomaan, onko jokin tietty kirja tullut luettua vai ei, teokset kun menevät muistissä päällekkäin ja limittäin.

Toisaalta kun näinkin monesta teoksesta löytyi maininta täältä Valopolku-blogista kuvastaa se myös HS:n listan painottumista uudempiin teoksiin. Mitenkään tasapuoliseksi arvioksi teosten hyvyydestä listaa ei voi sanoa.

1. Sofi Oksanen: Puhdistus 
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran 
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa 
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie 
7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 
9. Antti Hyry: Uuni
10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi
16. Jari Tervo: Myyrä 
17. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
18. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri 
22. Mikko Rimminen: Nenäpäivä
24. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
27. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
32. Miika Nousiainen: Metsäjätti
33. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 
35. Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin 
42. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä 
45. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa 
46. Juha Itkonen: Kohti 
52. Eve Hietamies: Yösyöttö
57. Arto Salminen: Kalavale
59. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo 
64. Riikka Pulkkinen: Vieras
65. Turkka Hautala: Salo
67. Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras 
68. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (Ur höstens arkiv) 
79. Juha Seppälä: Paholaisen haarukka 
81. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike  
91. Johanna Sinisalo: Enkelten verta 
95. Juha Seppälä: Mr. Smith 

Mike Carey ja Peter Gross: The unwritten 5 - On to Genesis

Mike Carey ja Peter Gross jatkavat Tommy Taylorin tarinaa tässä sarjakuvakirjassa, josta pidin enemmän kuin parista edellisestä, vaikka välillä jätinkin lukemisen kesken: The unwritten 5 - On to Genesis (DC Comics, 2012; ISBN 978-1-4012-3359-4).



Kirjasarjan ensimmäinen ja osin toinen osa tekivät vaikutuksen, mutta kolmas ja neljäs osa eivät enää samalla tavalla vakuuttaneet. Tämä viides osa tuntui hyvinkin kiinnostavalta. Sivuja kirjassa on 144 ja alunperin se on ilmestynyt lehtimuodossa nimellä The unwritten 25-30.

Tässä osassa Tommy Taylor pääsee oman taustansa (ja luojansa) jäljille, ja arvoituksen palasia alkaa hiljalleen löytyä, erityisesti liittyen siihen miten sarjakuvat alkoivat määrittää sitä mistä ihmiset olivat kiinnostuneita. Samalla pääsemme kurkistamaan ikään kuin eteenpäin, niihin tarinan elementteihin joilla voi olla merkittävä osa sarjan tulevissa jaksoissa.

Fantasiasarjakuva joka pohdiskelee fiktiivisten henkilöiden kautta identiteettiä ja olemassaoloa ei tietenkään ole mikään ainutlaatuinen keksintö, mutta hyvin Carey ja Gross ovat uudistaneet sarjakuvakerronnan mahdollisuuksia pureutua ihmisenä olemiseen. Mikä määrittää meidät, sen millaiseksi itsemme koemme, ja mikä rooli tarinoilla on olemassaolossamme?

Valopolun suosituimmat kirjoittajat (ja valokuvaajat ja kääntäjät)

Katsoin tähänastisten kirja-arvioiden tiedoista eniten mainintoja saaneet tekijät, alla lista. Neil Gaiman on vahvassa nousussa verrattuna edelliseen suosituimpien listaan, siellä häntä ei ollut mainittu ollenkaan. Ja Wodehouse on tuplaantunut mainintojen määrässä.

Dekkarien kirjoittajat ovat hyvin edustettuna listalla, samaten pari kääntäjää on hyvin näkyvillä. Ja Ansel Adams taas on listalla sekä kirjojen tekijänä että hänen valokuviaan esittelevien teosten ansiosta.

Joskus sanotaan että "olet mitä luet". En lähtisi tekemään tästä listasta mitään erityisiä johtopäätöksiä, mutta kieltämättä kohtalaisen erityyppisiä teoksia listalla on. Ja toisaalta Thomas Bernhard, suuri suosikkini, ei ole listalla lainkaan, hänen teoksistaan kun on ilmestynyt Valopolussa vasta neljä kirja-arviota.

• Neil Gaiman (10)
  
• P. G. Wodehouse (10)
  
• Lee Child (9)
  
• Aila Meriluoto (8)
  
• Ansel Adams (8)
  
• Donald E. Westlake (8)
  
• Henriikka Tavi (8)
  
• José Saramago (8)
  
• Håkan Nesser (7)
  
• Jorma-Veikko Sappinen (7)
  
• Alexander McCall Smith (6)
  
• Dashiell Hammett (6)
  
• F. M. Dostojevski (6)
  
• Jarkko Sipilä (6)
  
• John D. MacDonald (6)
  
• Kalevi Nyytäjä (6)
  
• Maarit Verronen (6)
  
• Michael Freeman (6)
  
• Robert van Gulik (6)
  
• Terry Pratchett (6)
  
• Tomi Kontio (6)
  
• Tony Hillerman (6)
  
• Andrea Camilleri (5)
  
• Antti Tuuri (5)
  
• Dean Koontz (5)
  
• J. M. Coetzee (5)
  
• Jyri Raivio (5)
  
• Kari Enqvist (5)
  
• Katleena Kortesuo (5)
  
• Kimmo Pietiläinen (5)
  
• Kjell Westö (5)
  
• Kristiina Rikman (5)
  
• Lauri Viita (5)
  
• Markus Varesvuo (5)
  
• Matti Yrjänä Joensuu (5)
  
• Rainer Maria Rilke (5)
  
• Saara Villa (5)
  
• Tuomas Kyrö (5)
  

Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin - kirjeitä vuosilta 1900-1926

Rainer Maria Rilke kirjoitti paljon kirjeitä tuttavilleen ja mesenaateilleen, ja Liisa Enwald on toimittanut ja saksan kielestä suomentanut tämän kokoelman: Hiljainen taiteen sisin - kirjeitä vuosilta 1900-1926 (Tai-teos, 1997; ISBN 951-96727-6-1). Helmet-järjestelmässä teos oli saanut viisi tähteä (kaksi arviointia).



Kirjassa on 167 sivua, eli mitenkään massiivinen kokoelma se ei ole, mutta aikamoisen vaikutuksen nämä kirjeet tekevät, kertoen sekä Rilkestä että hänen kirjeenvaihtokumppaneistaan. Rilke pohdiskelee taiteen merkitystä ja oman työnsä tavoitteita ja sitä muutosta jonka hän on tuotantonsa kehittyessä saanut havaita.

Näin Rilke kirjoittaa Jakob Baron Uexküllille, virolaissyntyiselle ympäristöntutkimuksen professorille:

Ehkä on luonteeni puutteiden tai kehitykseeni kuuluvien laiminlyöntien syytä tuo ilmaisuni kova asiallisuus ja tunteiden viileys; myönnän että voisi päästä myös helpommalla, mutta minun on mentävä omaa tietäni eteenpäin välittämättä sen vaikeudesta. Ja uskokaa tai älkää, ystäväni, jo Stunden-Buch oli täynnään sitä lujuutta, jota olen sittemmin vienyt yhä pitemmälle (yksipuolisesti, jos tahdotte). Taidehan ei ole pieni valikoiva otos maailmasta, vaan maailman muuntamista, loputonta muuntamista kohti hyvää. Sen ihailun, jolla se ryntää Esineisiin (kaikkiin, poikkeuksetta), täytyy olla niin raju, niin voimakas, niin säteilevä, ettei kohteelle kerta kaikkiaan jää aikaa ujostella rumuuttaan.

No, täytyy se myöntää: on edelleen luettava Rilkeä, hänen runouttaan, ei siitä mihinkään pääse.