Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä

Lars Keplerin Joona Linna -dekkari etenee rivakkana sarjamurhaajan metsästyksenä, jossa yllätys seuraa toistaan: Kaniininmetsästäjä (Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2017; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-31-8336-3).



Romaani on teossarjan kuudes teos, ja vaikka periaatteessa sen voisi lukea tietämättä aiemmista kirjoista, aika paljon tarinassa on viittauksia aiempaan. Tyyli on kovaotteinen, paikoin turhankin verinen, mutta toisaalta romaanissa on kohtalaisen hyvin menty hahmojen pään sisälle, ja dialogi toimii.

Kansainväliset myyntilistat valloittaneen Vainoojan lopussa rikoskomisario Joona Linna tuomittiin neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Kun kaksi vuotta rangaistuksesta on kulunut, hänet viedään salaiseen tapaamiseen. Vain Joona ja Saga Bauer voivat pysäyttää Kaniininmetsästäjäksi kutsutun sarjamurhaajan. Jahti on alkanut, mutta kuka metsästää ketä?

Leif G. W. Persson: Matkan pää

Leif G. W. Perssonin rikosromaani ei ehkä ole kaikkein paras hänen kirjoittamistaan, mutta siitä huolimatta laatutyötä, omassa lajissaan kärjen tuntumassa: Matkan pää (Otava, 2011; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-22509-6).



Sairaskohtauksen saanut päähenkilö on kuoleman kielissä, mutta siitä huolimatta ajatus pelaa, omalla tavallaan, ja kohdalle osunut vanha rikostapaus saa mielenkiinnon heräämään. Persson koukuttaa lukemaan, tästä ei irti voinut päästää ennen kuin kirja - ja kohtalo - oli lopussa.

Eläkkeelle jäänyt keskusrikospoliisin päällikkö Lars Martin Johansson matkustaa kesäisenä päivänä maalta Tukholmaan hoitamaan asioitaan ja piipahtaa paluumatkalla Ruotsin parhaalla grillikioskilla. Kolme vuorokautta myöhemmin hän herää teho-osastolta. Entinen Johansson tuntuu olevan enää muisto vain. Kunnes hän kuulee lääkäriltään 25 vuotta sitten tapahtuneesta koulutytön murhasta, joka on edelleen selvittämättä. Tapaus on jo vanhentunut, mutta Johansson haluaa nähdä oikeuden toteutuvan. Hän myös aavistaa, että tämä saattaa olla hänen viimeinen juttunsa.

Lars Kepler: Vainooja

Lars Keplerin rikosromaanissa tunnelmoidaan jälleen kerran sarjamurhaajaa jäljittämällä, ja saman kaltaisen juonenkuvion rakenne alkoi tuntua ilmiselvältä koska kirjasarjan edellinen osa oli tullut luettua juuri ennen tätä: Vainooja (Tammi, 2015; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-31-8141-3).



Monenmoista kommellusta tarinassa piisaa, ja muutamassa kohden täytyi nostaa hattua kirjailijoiden kekseliäisyydelle, kunnes mentiin jo yliampuvuuden puolelle.

Seuraava sarjan teos on varauksessa, mutta varausjonon pituudesta johtuen kestänee melkoisesti ennen kuin sen saan käsiini. Ja hyvä niin, nyt uhkasi yliannostus.

Viidennen Joona Linna -dekkarin tutkimuksissa on mukana Hypnotisoijan päähenkilö, Erik Maria Bark. Poliisille lähetetään linkki Youtube-videoon, jolla esiintyy salaa kuvattu nainen. Seuraavana päivänä nainen on kuollut. Tapausta ryhtyvät tutkimaan rikoskomisario Margot Silverman ja hypnotisoija Erik Maria Bark. Jäljet johtavat Rocky Kyrklundiin, joka istuu vankilassa murhasta. Rocky itse ei muista mitään, vain hänet hypnotisoinut Erik tietää, mitä todella tapahtui. Sitten saapuu seuraava video. Joona Linnan apua kaivataan kipeästi, mutta Joonahan on kuollut. Vai onko?

Leif GW Persson: Edunsaajat

Leif GW Perssonin rikosromaani on mustanpuhuva kuvaus 1970-luvun Tukholmasta, jossa rikollisuus rehottaa ja poliisi yrittää selvittää prostituoidun murhaa: Edunsaajat (Otava, 2013; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-27678-4).



Romaani on rakennettu mielenkiintoisella tavalla, ikään kuin dokumentaariksi poliisien työstä, jälkikäteen tehdyksi raportiksi siitä miten rikosta selviteltiin ja miten poliisi joutui kerta kerran jälkeen umpikujaan eikä ulospääsyä tuntunut löytyvän, kunnes sattuma tai jossain tapauksessa sinnikkyys lopulta avasi tietä eteenpäin.

Romaani on tinkimättömän ankara, suorastaan lohduton, mutta jonkinlaista valon kipinää tekstissä paikka paikoin silti on, vaikka pimeys tuntuukin läpäisemättömältä ja poliisien työ mahdottomalta.

14. syyskuuta 1978 puolalaissyntyinen prostituoitu murhataan raaasti Roslagsgatan 40:ssä. Tapausta ryhtyy tutkimaan ahdistunut 32-vuotias rikosylikonstaapeli Jan Lewin. Sekä uhrin entinen poikaystävä että vuokranantaja näyttävät kadonneen jäljettömiin. Samaan aikaan komisario Gösta Melander painii kaupungissa rehottavaa prostituutiota koskevan tutkinnan kimpussa. Löytyykö ratkaisu ilotytön murhaan tutkimuksissa esiin nousseesta bordellikuninkaasta?

Henning Mankell: Haudattu

Henning Mankellin pienoisromaani kertoo Wallanderin uran loppupuolen tapahtumasta, jossa hän etsii itselleen taloa, ja törmää puutarhasta löytyvään ruumiiseen: Haudattu (Otava, 2014; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-27990-7).



Romaani on pienimuotoinen, mietiskelevä, hiljalleen asioita pohtiva ja paljastava. Wallander yrittää selvittää 50 vuotta aiemmin tapahtunutta murhaa, mutta johtolangat ovat vähissä. Teoria toisensa jälkeen osoittautuu vääräksi tai umpikujaksi, mutta pieni pala kerrallaan menneisyydestä paljastuu asioita jotka johtavat tutkinnassa eteenpäin.

Kirjan lopussa on Wallander-kirjoja koskeva Mankellin essee "Kuinka se alkoi, kuinka se päättyi ja mitä siinä välillä tapahtui". Sivuja romaanissa on vain reilut 150.

Henning Mankell: Likainen enkeli

Henning Mankell kertoo kolonialismista, köyhyydestä, vallankäytöstä sekä ihmisen käyttäytymisestä tilanteessa jossa ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja: Likainen enkeli (Otava, 2012; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-26638-9).




Mankellin teos on löyhästi tositapahtumiin perustuva romaani salaperäisestä ruotsalaisnaisesta, joka piti ilotaloa 1900-luvun alun Afrikassa. Juuri mitään tästä naisesta tai hänen taustoistaan ei tiedetä, joten tarina on pitkälti sepitteellinen, vaikkakin varsin uskottava, Mankellin kertojanlahjoista johtuen.

Helmikuu 1905. Anna Maria Lundmark seisoo reelingin laidalla Lovisa-laivan kannella samalla kun hänen aviomiehensä, perämies Lars Lundmarkin ruumis uppoaa mereen. Anna muistaa isänsä viimeiset sanat: "Köyhä enkeli, se sinä olet." Vuotta myöhemmin Anna omistaa Mosambikin portugalilaissiirtokunnan pääkaupungin suurimman bordellin. Sorretusta naisesta on tullut kaupungin voimahahmo, köyhästä enkelistä likainen enkeli. Kuka oli tämä nainen, joka päätyi Ruotsista Afrikkaan ja loi itselleen poikkeuksellisen valta-aseman? Ja mitä hänelle tapahtui?

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Erik Axl Sund tarjoilee jännäritrilogian päätösosan, jossa lukija jo kokolailla tietää mitä on luvassa, mutta samalla odottaa yllätyksiä: Varjojen huone (Otava, 2015; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-28547-2).



Trilogian ensimmäinen osa oli nimeltään Varistyttö ja toinen Unissakulkija. Päähenkilöinä ovat poliisi Jeanette Kihlberg ja psykologi Sofia Zetterlund, joiden välinen suhde on teoksessa keskeisessä roolissa. Samalla yritetään selvitellä vuosikymmenten takaisia tapahtumia ja niiden aiheuttamia kammottavia sotkuja.

Kirja kertoo traumatisoituneista ihmisistä sekä siitä, millaista pahuutta ihmiset voivat tuottaa. Ja samalla kirjassa on aika ajoin toivon kipinöitä, viittauksia siihen että jonkinlainen mahdollisuus parempaan on olemassa, kaikesta kurjasta huolimatta.

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Erik Axl Sundin jännäritrilogian toinen osa on nimeltään Unissakulkija (Otava, 2014; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-28216-7).



Trilogian ensimmäinen osa on nimeltään Varistyttö ja kolmas Varjojen huone. Luin tämän toisen osan lähes heti ensimmäisen osan jälkeen, mutta kolmatta osaa joudun odottamaan melkoisesti, niin pitkä varausjono Helmetissä on.

Kirja kertoo psyykkisesti sairaista ihmisistä, joiden lapsuus on ollut kurja, suorastaan käsittämätön, ja tästä kurjuudesta versoo monenlaista kauheutta aikuiseen elämään. Keskeiset päähenkilöt ovat poliisi Jeanette Kihlberg ja terapeutti Sofia Zetterlund, jotka kukin omalla tahollaan lähestyvät kammottavien väkivallantekojen ydintä.

Trilogian toinen osa jatkoi ensimmäisen osan tinkimättömällä linjalla. Aivan yhtä koukuttava ei tämä lukukokemus ollut, mutta tiukasti tarina vei mukaansa niin että välillä ihmetytti, sillä mikään kaunis kertomus tämä ei ole, rujoudessaan suorastaan luotaantyöntävä.

Mutta jokin tässä tarraa lukijaan, kai se on kertomisen tapa jossa on jotain erityistä, ikään kuin ihminen olisi otettu tutkimuksen kohteeksi ilman mitään siloittelua, juuri niin kauheana ja ihmeellisenä kuin ihminen vain voi olla.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Tämä nimimerkki Erik Axl Sundin kirjoittama ruotsalainen jännäri shokeeraa, jo kansikuvallaan, joka perustuu idylliseen Carl Larssonin vesivärimaalaukseen vuodelta 1897, mutta pienin muutoksin kuvasta on saatu aikaan kammottava ja luotaantyöntävä: Varistyttö (Otava, 2014; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-27183-3).



Jännäri on trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa on nimeltään Unissakulkija ja kolmas Varjojen huone.

Tällä hetkellä jonotan Helmetissä trilogian kolmatta osa, varaus 325 kaikkiaan 448:sta. Melkoisen suosion on tämä jännäritrilogia saanut hyytävästä tarinastaan huolimatta.

Ja mistä tässä sitten on kyse? Ehkä voisi kuvailla asiaa siten, että kyse on siitä pahuudesta mitä ihmiset voivat toisilleen tehdä, varsinkin lapsille, ja siinä määrin rankka on tämä kertomus, ilman lohdun pilkahdustakaan, että kylmät väreet iskivät selkäpiihin useaan otteeseen kirjaa lukiessa.

Mutta jokin silti tässä koukutti, ehkä kyse on siitä että vaikeasta aiheesta ei kerrota itsetarkoituksellisen mässäilevästi, vaan pikemminkin niin että lukija pystyy näkemään tässä kaikessa kauheudessa myös kääntöpuolen, sen mitä suurenmoista näiden ihmisten elämässä olisi voinut tapahtua, jos lapsuuden hirveydet olisivat jääneet kokematta.

Että toivoa on, mustaakin mustemmasta tarinasta huolimatta. Tai niin on lukijan pakko ajatella, muu on mahdotonta.

Leif G. W. Persson: Pinokkion nenä

Leif G. W. Persson kirjoittaa mustalla ja kierolla huumorilla väritettyjä dekkareita. Komisario Evert Bäckström saattaa olla vastenmielisin poliisihahmo mitä kukaan on keksinyt, lähestulkoon kaikkien kollegoiden ja varsinkin alaisten inhoama henkilö jolle oma etu on kaikki kaikessa. Mutta niin vain tämä tarina toimii vaikka keskipisteessä on melkoinen limanuljasta: Pinokkion nenä (Otava, 2014; ISBN 978-951-1-27778-1).



Bäckström on poliisilaitoksen legenda, joka lukuisista töppäilyistään huolimatta aina on onnistunut putoamaan jaloilleen jonkin kummallisen selviämisvaiston ansiosta.

Tällä kertaa Bäckström saa selvitettäväkseen huippujuristin kuolemantapauksen, ja parasta jutussa on se että melkein joka käänteessä Bäckström saa kerättyä laukkuunsa ja taskuihinsa jotain ekstraa jota käyttää elämänlaatunsa parantamiseen.

Eikä yhtään haittaa se, että lehdistö kiinnostuu tapauksesta. Sattuneesta syystä poliisitutkinnan yksityiskohdat vuotavat julkisuuteen, ja Bäckströmin taskut sen kun pullistuvat puhumattakaan hyvistä lounaista lehtimiestuttavien kustantamina.

Bäckström on rahalle, naisille ja viinalle perso pullukka poliisi, jonka stereotyyppiset käsitykset niin naisista kuin maahanmuuttajista ovat suorastaan riemastuttavia. Persson onnistuu kaiken lisäksi vedättämään lukijaa muutamassa kohdin oikein hykerryttävästi, niin että kun tapaus lopulta ratkeaa, voi vain toivoa että tätä riemastuttavaa kerrontaa on jatkossa tarjolla lisää.

Leif G. W. Persson: Possujuhla

Olen lukenut Leif G. W. Perssonin jännitysromaaneista pari-kolme, ja näistä romaani Kesän kaipuusta hyiseen viimaan jätti pysyvän muistijäljen. Nyt lainasin kirjastosta Perssonin esikoisteoksen, joka monella tavalla muistutti lukemiani romaaneja, hyvässä ja pahassa: Possujuhla (Otava, 2011; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-25748-6).



Perssonin tyyliin kuuluu aika ajoin harhautua kovin kauas varsinaisesta tarinasta, pohdiskelemaan niitä näitä asioita joilla ei tunnu olevan erityisen paljon tekemistä itse tarinan kanssa, ja näin on tässäkin romaanissa, paikka paikoin tuntuu että tässä pikemminkin pohdiskellaan esseetyylisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä kuin kirjoitetaan romaania.

Mutta toinen juttu on sitten se, että tarina rullaa parhaimmillaan eteenpäin mutkattoman makuisasti. Kyse on eräänlaisesta veijariromaanista, jossa on jännitystä huumoria unohtamatta. Tässä tarinassa huumori kumpuaa ennen kaikkea ihmisten epätäydellisyydestä ja vajavaisesta kyvystä ymmärtää todellisuutta.

Kirja kertoo postiryöstöstä 1970-luvun lopulla sekä vuosia aiemmin tapahtuneista asioista Mallorcan lomamatkalla, lomakohteessa järjestetyistä possujuhlista.

Yhtä ja toista poliisi onnistuu selvittämään, kaikenlaisista haasteista huolimatta, joista pienin ei ole se että poliisijohto yrittää laittaa lopun rikostutkinnalle kun se etenee liian syvälle tapahtuneeseen.

Persson esittää lukijalle kysymyksen siitä, missä määrin poliisi todella tutkii rikoksia ja missä määrin se tosiasisassa palvelee vallanpitäjien etua - ja omien johtajiensa etua erityisesti.

Vuoren huipulle

Arne Dahlin tuotantoa kehutaan kovasti, ja mikäs siinä, mutta hänen dekkarinsa ovat jättäneet kylmän olon, ainakin tähän asti: Vuoren huipulle (Otava, 2005; suom. Kari Koski; ISBN 951-1-19865-3).

Tälläkin kertaa tuntuu siltä, että Dahlin jännäri uhkaa käydä ylikierroksilla, sillä aineksia on vaikka millä mitalla: huliganismia, itäeurooppalaisia rikollisia, poliittisia ääriliikkeitä ja vieläpä epäily että poliisien joukossa on joku joka vetää välistä.

Kirja kertoo poliisin niin sanotun "A-ryhmän" uudelleen muodostamisesta, aiemmin tapahtuneen katastrofin jälkeen. Mutta kun vankilassa tapahtuu räjähdys ja teollisuusalueelta löytyy rikollisjoukkioiden välienselvittelyn jäljiltä puoli tusinaa ammuttua ihmistä, tarvitaan A-ryhmää jälleen kerran.

Dahl on taitava juonen punoja, eikä hän välttämättä ole kovin huono ihmistenkään kuvaajana, mutta jotain kylmän tarkoituksellista tässä tarinassa tuntuu taas olevan. Ehkä tämä kirja on kuitenkin tähänastisista lukemistani siinä mielessä parempi, että välillä Dahl malttaa hidastaa kerrontansa tahtia, rauhoittuu sen sijaan että koko ajan ryntäisi eteenpäin.

Toinen juttu sitten on kirjan pituus, 382 sivua, jossa on satakunta sivua liikaa, sellaisia rönsyjä ja yksinpuheluja, jotka oikeastaan eivät tarinaan liity eivätkä lukijaa erityisemmin kiinnosta.

Ja sekin on vielä sanottava, että teknisissä yksityiskohdissa (rikollisten käyttämää tekniikkaa kuvatessaan) Dahl tuntuu olevan muutamassa kohdin aika lailla tyhjän päällä; ehkä juoni on vaatinut tietyntyyppistä tekniikkaa, mutta aina se ei ole ihan uskottavasti kuvattua.

Pudotuspeli

Arne Dahlin jännäri Pudotuspeli (Otava, 2004; suom. Kari Koski; ISBN 951-1-18018-5) palaa Verikyyneleen aloittamaan tarinaan, mutta hyppää askeleen taaksepäin ja kertoo, miten poliisin niin sanottu "A-ryhmä" sai alkunsa.

Päähenkilönä on edelleen Paul Hjelm, joka joutuu kirjan alussa keskelle vaikeaa panttivankitilannetta. Hjelm joutuu ikään kuin potkituksi pois tehtävästään, rikospoliisin erikoisryhmään.

Dahl viittasi tämän kirjan tapahtumiin aiemmin ilmestyneessä Verikyynel-romaanissa, mikä on melkoisen taitavaa ja harkittua kirjoittamista. Mitenhän iso osa A-ryhmää käsittelevästä romaanisarjasta on Dahlilla ollut jo hahmoteltuna sarjan ensimmäisiä osia kirjoittaessaan?

Tässäkin kirjassa Dahlilla on liikkeellä kaikenlaisia kuvioita: venäläinen mafia, ruotsalaisen talouselämän johtoon kohdistuva murhasarja, A-ryhmän työtä vaikeuttava Säpo, ja niin edelleen.

Taitavasti Dahl tarinansa kertoo. Mutta huumorista ja elämänmakuisuudesta huolimatta tästäkin kirjasta jää jotenkin kylmä vaikutelma. Ehkä se on ollut Dahlin tarkoituskin.

Mutta kyllä tuntuu siltä, että en Dahlin dekkarisarjan lukemista jatka tämän pidemmälle.

Verikyynel

En tiennyt tätä kirjaa lukiessani, kuka Arne Dahl on, ja sen tietäminen olisi voinut vaikuttaa lukukokemukseen: Verikyynel (Otava, 2004; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-19772-0). Pidin kirjaa melko tavanomaisena dekkarina, tosin taitavasti kirjoitettuna. Vasta aivan kirjan lopussa tajusin, että tässähän käsitellään hyvin monimutkaisia teemoja. Ihan niin suoraviivainen tämä kirja ei ollut kuin kuvittelin.

Kirjaa voi pitää esikoisteoksena. Ainakin se oli Dahlin ensimmäinen niin sanotusta poliisin "A-ryhmästä" kertova.

Kerronta on niin taitavaa ja siinä viitataan ikään kuin aiemmin kerrottuihin tapahtumiin, että ajattelin kyseessä olevan jo aiemmin dekkareita kirjoittaneen kirjailijan uusi teossarja. Ja tavallaan niin onkin, sillä Arne Dahl on salanimi.

Lainaan tässä Otavan kirjailijaesittelyä: "Arne Dahl, oikealta nimeltään Jan Arnald (s. 1963), kuuluu Ruotsin rikoskirjailijoiden kirkkaimpaan kärkeen. [...] Jan Arnald on kirjallisuuden tutkija, kriitikko ja toimittaja. Omalla nimellään Arnald on kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta. [...] Nimeä vaihtamalla hän saattoi antaa tekstin puhua puolestaan. Arnaldin sukunimestä syntyi Arne Dahl, ja vasta viidennen dekkarin jälkeen kirjailijan todellinen henkilöllisyys paljastui suurelle yleisölle."

Ja vielä pieni lainaus: "A-ryhmä-trillereissä Dahl toivoo rikkovansa perinteisen populaari- ja korkeakulttuurin välisen raja-aidan. A-ryhmä-trillerit ovat samalla kertaa hauskoja, syvällisiä ja jännittäviä, eikä olekaan ihme, että ne ovat saavuttaneet myös suomalaisten suosion."

No, kyllä tässä Verikyynel-trillerissä hauskuuttakin on, mutta melkoisen hyytävä tarina se on. Teos alkaa sillä että ruotsalainen kirjallisuuskriitikko kidutetaan kuoliaaksi lentokentällä.

Ennen kuin tiesin kuka Dahl on, ajattelin että tässä dekkaristi nostaa keskisormea kirjallisille snobeille. Nyt kun tiedän Dahlin kriitikkotaustan tulkinta on pakostakin monimutkaisempi.

Dahl punoo trillereiden kliseitä kuten FBI:n agentteja ja sarjamurhaajia melko terävään yhteiskuntakritiikkiin, jossa pohditaan erityisesti USA:sta tuotuja vaikutteita ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Hänen poliisihahmonsa ovat monimutkaisia, ehkä tarkoituksellisesti tyypitettyjä, mutta aika hienosti kokonaisuus pysyy kasassa.

Ammattikirjoittajan työtä. Mutta kaikesta tästä huolimatta melko kylmän vaikutelman teos lukijaansa jättää, jopa hyytävän.

Olisiko niin, että kirja tuo ruotsalaiseen dekkarikirjallisuuteen juuri niitä amerikkalaisia vaikutuksia joita se päällisin puolin kritisoi? Tai onko tulkintani taas yksinkertaistava?

Jälkijäristys

Arne Dahl oli itselleni uusi tuttavuus, vaikka hänen dekkarejaan on käännetty suomeksi jo yhdeksän, tämä mukaan lukien. Taitavasti Dahl tämän tarinansa kertoo dekkarissa Jälkijäristys (Otava, 2011; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-24836-1). Ehkä liiankin taitavasti, sen verran paljon on aineksia mukana että uskottavuus ajoittain kärsii.

Kirjan takakannessa sanotaan, että Jälkijäristys on Dahlin tähän mennessä paras romaani. Ja takaliepeen tekstissä taas kehutaan: "Ruotsin paras rikoskirjailija tällä hetkellä."

No, jos kerran Dahliin tutustuu, kai tämä kirja sitten hyvä aloitus on. Mutta ehkä ei sittenkään. Nimittäin Dahl pyörittää melkoista henkilögalleriaa, ja ainakin itselleni oli ajoittain vaikea pysyä kärryillä kaikkien mukana olevien poliisien hahmoista. Jos Dahlin aiempia dekkareita olisi lukenut, kirja olisi luultavasti ollut helpompi lähestyä.

Dahl tyypittelee hahmojaan, epäuskottavuuteen saakka. Mukana on poliisi, joka muuttuu raivopäiseksi päästessään auton rattiin; valtavan kokoinen korsto poliisiksi joka paljastuu aikamoiseksi älyköksi; musiikkia kuunteleva poliisi jolta löytyy tilanteeseen kuin tilanteeseen tiivistys musiikkikappaleesta. No, ainakin hahmot ovat toisistaan poikkeavia, vaikka vähän teennäiseltä tämä tyypittely ajoittain vaikuttaa.

Tarina on monimutkainen: räjähdys Tukholman metrojunassa. Onko asialla islamistien terroristisolu, vai onko kyse ihan jostain muusta?

Dahl sekoittaa soppaan terroristeja, asekauppaa, huumeita, militantteja feministejä ja vaikka mitä, niin että lukijaa paikoin pyörryttää. Tutkimuksessa on käytössä huipputekniset menetelmät, ja semmoinen pisti silmään että tietotekniikka toimii lähes aina, mikä ei todennäköisesti kuvaa todellisuutta sellaisena kuin se poliisin ammatissa yleensä on.

Mutta eihän tämän kirjan tarkoitus olekaan olla realistinen kuvaus. Jännäri tämä on, ajoittain huumorilla höystetty (pari kertaa nauroin ääneen), ja lukijalle tarjoillaan käänteitä käänteen jälkeen.

Sitä en tiedä, onko Dahl Ruotsin paras rikoskirjailija, mutta hyvä hän on, vaikkakin tavaraa on kaikki hyllyt täynnä. Hyvä dekkari, ja erinomainen suomennos.