Rainer Maria Rilke: Duinon elegioita

Rainer Maria Rilken runous on haastavaa lukijalle, ja erityisen haastavaa se on runojen kääntäjälle, kuten Arja Meski toteaa käännöskokoelmansa jälkisanoissa: Duinon elegioita (ntamo, 2015; suom. Arja Meski; ISBN 978-952-215-580-1).



Olen näitä runoja lukenut Aila Meriluodon käännöksinä, ja pakko se on myöntää, Meski onnistuu käännöksissään erinomaisesti, niin että käännökset ovat selkeitä ja osuvat melkolailla kohdalleen ajatellen alkuperäisen runon mahdollisia merkityksiä ja tulkintoja. Yhtä ainoaa tapaa suomentaa nämä runot ei tietenkään ole, valintoja ja kompromissejakin täytyy tehdä, mutta enpä tiedä onko tätä parempaan käännökseen enää mahdollista päästä.

Rainer Maria Rilken klassikko ja 1900-luvun tärkeimpiin kuuluva runoelma Arja Meskin uutena suomennoksena. Rainer Maria Rilke (1875-1926) oli itävaltalainen runoilija ja 1900-luvun saksankielisen runouden keskeisiä nimiä.

Rainer Maria Rilke: Hiljainen taiteen sisin - kirjeitä vuosilta 1900-1926

Rainer Maria Rilke kirjoitti paljon kirjeitä tuttavilleen ja mesenaateilleen, ja Liisa Enwald on toimittanut ja saksan kielestä suomentanut tämän kokoelman: Hiljainen taiteen sisin - kirjeitä vuosilta 1900-1926 (Tai-teos, 1997; ISBN 951-96727-6-1). Helmet-järjestelmässä teos oli saanut viisi tähteä (kaksi arviointia).



Kirjassa on 167 sivua, eli mitenkään massiivinen kokoelma se ei ole, mutta aikamoisen vaikutuksen nämä kirjeet tekevät, kertoen sekä Rilkestä että hänen kirjeenvaihtokumppaneistaan. Rilke pohdiskelee taiteen merkitystä ja oman työnsä tavoitteita ja sitä muutosta jonka hän on tuotantonsa kehittyessä saanut havaita.

Näin Rilke kirjoittaa Jakob Baron Uexküllille, virolaissyntyiselle ympäristöntutkimuksen professorille:

Ehkä on luonteeni puutteiden tai kehitykseeni kuuluvien laiminlyöntien syytä tuo ilmaisuni kova asiallisuus ja tunteiden viileys; myönnän että voisi päästä myös helpommalla, mutta minun on mentävä omaa tietäni eteenpäin välittämättä sen vaikeudesta. Ja uskokaa tai älkää, ystäväni, jo Stunden-Buch oli täynnään sitä lujuutta, jota olen sittemmin vienyt yhä pitemmälle (yksipuolisesti, jos tahdotte). Taidehan ei ole pieni valikoiva otos maailmasta, vaan maailman muuntamista, loputonta muuntamista kohti hyvää. Sen ihailun, jolla se ryntää Esineisiin (kaikkiin, poikkeuksetta), täytyy olla niin raju, niin voimakas, niin säteilevä, ettei kohteelle kerta kaikkiaan jää aikaa ujostella rumuuttaan.

No, täytyy se myöntää: on edelleen luettava Rilkeä, hänen runouttaan, ei siitä mihinkään pääse.

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä 1

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen ovat tekijöinä näissä sarjakuvissa, jotka on julkaistu Rumba-lehdessä yhtä lukuunottamatta: Kramppeja ja nyrjähdyksiä 1 (Jalava, 1999; ISBN 951-887-171-X). Tyttäreni tosin sanoi kirjan kannesta, että "tuo ei osaa piirtää hyvin".



Moneen kertaan tuli hymy naamaan näistä sarjakuvista, ja vaikka kuvitus joiltakin osin ehkä ei olekaan niin "hyvin piirretty", jälki on ilmeikästä ja sopii hyvin tarinoiden henkeen.



Lukuisista hauskoista tarinoista mainittakoon se, kun ravintolan viereisen pöydän vihreään pikkutakkiin pukeutunut Runoilija tulee naisen juttusille ja replikoi "Kun uppoan silmiisi, tekee minun mieli siteerata Rilkeä!"

Missähän määrin näissä tarinoissa on omakohtaista kokemusta mukana?

Rainer Maria Rilke: Tahto tahtojen - Der grosse Wille

Rainer Maria Rilken sanotaan olevan symbolismin edustaja runoudessa, mutta en vieläkään oikein ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tämän kirjan sisältämistä runoista pidin ja luulin niitä ymmärtävänikin: Tahto tahtojen - Der grosse Wille (Like, 2004; suom. Eve Kuismin; ISBN 952-471-360-8).

Ensimmäinen Rilken runokokoelma jonka luin oli Aila Meriluodon suomentama Duinon elegiat, johon tartuin oikeastaan enemmänkin Meriluodon kuin Rilken innostamana. Tässä teoksessa suomentaja ja esipuheen kirjoittaja on Eve Kuismin, ja mielestäni hän selviää haasteestaan erinomaisesti.

Kirjan teksti on suomeksi ja saksaksi, ja runot ovat peräisin kokoelmista Das Buch der Bilder, Neue Gedichte ja Der neuen Gedichte, anderer Teil.

No, olettaisin silti että näiden runojen perusteella ymmärrän hämärästi mitä symbolismi voisi tarkoittaa, ainakin Rilken osalta, mutta toisaalta kyllä tuntuu siltä että runoja nämä ovat, onko niitä pakko luokitella jotenkin?

Gaselli-runo oli yksi niistä jotka puraisivat, tai miten tästä sanoisi, monta suuntaa tässä on keriä runoa auki:

Kuinka voivat sanat valikoidutkaan
sen yhteensointuvuuden lumon saavuttaa, 
mi sinussa soi lyyran lailla luonnostaan
ja täyteen kesän lehteen puhkeaa.
...

Tämä oli kolmas lukemani Rilken teos, ja olettaisin että neljäs on pian vuorossa.

Duinon elegiat

Rainer Maria Rilke on jotenkin tuntunut kirjailijalta, jolla ei ole minulle mitään annettavaa, mutta niin siinä kävi että tulin tarttuneeksi hänen teksteihinsä, kiitos kollegan joka sanoi Rilken tekstissä olevan jotain oleellista äänestä, olemassaolosta ja läsnäolosta.

En tiedä miksi olen vältellyt Rilkeä, olisiko syynä erään tuttavani hurahtaminen Rilken runouteen, sain siitä allergian ja Rilken lukeminen tuntui siltä kuin pukeutuisi goottivaatteisiin.

Nyt yhdistin Rilke-teemaan kiinnostukseni Aila Meriluotoon. Lainasin kirjastosta Rilken runokokoelman, ja kas vain, tässä on potkua: Duinon elegiat (WSOY, 1974; suomeksi tulkinnut Aila Meriluoto; ISBN 951-0-06331-2).

Seuraavassa on muutama katkelma elegioista; ne ovat kylläkin sellaisia runoja, joista on vaikea lainata yhtä tiettyä kohtaa, kokonaisuus on se joka merkitsee, hahmo joka syntyy runon osasten tarttuessa (tai törmätessä) toisiinsa:

Aika jo on hedelmällisemmiksi käydä
vanhojen tuskien. Aika on että me lempien
luovumme lemmitystä ja kestämme sen vavisten:
niin kuin nuoli kestää jänteen ja kimmotessaan
on enemmän kuin itse. Ei pysymistä missään.

...

Ken näyttää lapsen sellaisenaan? Ken
vie hänet tähtiin, välimatkan mitan
hänelle käteen antaa? Harmaan, kovan leivän
ken lapsenkuolemaksi muovaa - taikka 
suun pyöriöön sen jätttää, siemenkodan 
kauniista omenasta? … Murhaajat
on helppo käsittää. Vaan tämä: kuolema,
kokonaan, elämää jo ennen
noin hiljaa sisäistää ja suuttumatta, on
kuvata mahdotonta.

...

Vaan moukareitten välissä 
kestää sydämemme
kuin hampaitten lomassa kieli
yhä vain ylistää.

Luulenpa, että Rilkeen on vielä palattava.

Kirjeitä nuorelle runoilijalle

Rainer Maria Rilke kirjoitti satoja kirjeitä, päivittäin neljä tai viisi, eri puolille ja eri puolilta Eurooppaa, niin taiteilijakollegoille kuin muusille ja mesenaateille. Erinomainen johdanto näihin kirjeisiin on teos Kirjeitä nuorelle runoilijalle (Tai-teos, 1999; suom. Liisa Enwald; ISBN 951-9351-56-6).

Kirjan lopussa on Liisa Enwaldin essee Sydämen ehdottomuudessa, laulujen alla - Rilken runouden toinen puoli, joka on lukemisen arvoinen jo sinällään, johdatuksena Rilkeen ja Rilken runouteen liittyvään pohdiskeluun ja tutkimukseen.

Kirja sisältää Rilken kirjeitä Franz Xaver Kappusille, joka pyysi Rilkeltä apua runojensa suhteen. Rilke tarttui avunpyyntöön, ja näistä kokoelmaan sisältyvistä kirjeistä avautuu mielenkiintoisia näkymiä Rilken runouteen. Mutta paikoitellen nämä kirjeet ovat runoutta, tavattoman avaraa ja elämää hengittävää tekstiä.

Rilke toteaa, että runoilijalle olennainen kysymys on: Täytyykö minun kirjoittaa? Jos vastaus on kyllä - jos olisin valmis kuolemaan mikäli kirjoittaminen evättäisiin - silloin on syytä rakentaa koko elämä tämän välttämättömyyden varaan.

Eikä elämän tarvitse olla ihmeellisillä asioilla, paikoilla ja tapahtumilla katettu: "Jos arkenne tuntuu olevan köyhä, älkää siitä huoliko, vaan pikemminkin itsestänne, jossa ei ollut kylliksi runoilijaa houkuttelemaan esiin arjen rikkauksia; sillä luova ihminen ei koe köyhyyttä, eikä mikään paikka maailmassa ole hänelle yhdentekevä tai puutteellinen."

Enwaldin esseessä puhutaan Rilken runoihin sisältyvästä kokemuksesta näin: 'Sanoa katoavalle ja häilyvälle: kyllä, eikä antaa sen turhauttaa; tunnustaa jakamattomuus, sen sijaan että asettuisi aina vain jotain vastapäätä; turvajärjestelmiä rakentamatta hyväksyä myös kuolema, "elämän kääntöpuoli" - tässä Rilken ohjelma, joka on yhtä lailla kirjallista kuin elämänfilosofiaa, niin lyyrisissä pääteoksissa kuin kirjeissä ilmenevää.'

Ehkä tähän loppuun sopii vielä lainaus teoksesta Kirjeitä nuorelle runoilijalle: "[K]oko voimallani tahtoisin pyytää, että pysyisitte sydämessänne kärsivällisenä jos ette heti löydä ratkaisuja, rakastaisitte kysymyksiä sinänsä kuin lukittuja huoneita tai kuin kirjoja joiden kielestä ette saa selvää. Suotta peräätte nyt vastauksia, joita Teille ei voida antaa, koska ette ole voinut niitä elää. Kaikki on elettävä, siitä on kyse. Eläkää kysymykset."