Stephen King: Viimeinen vartio

Stephen King päättää Mersumies-trilogian tähän romaaniin, jonka ensin olin jättämässä kesken jo alkuunsa, mutta jotenkin vain tämä kauhulla maustettu jännäri tuli luettua loppuun asti: Viimeinen vartio (Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2018; suom. Ilkka Rekiaro; ISBN 978-951-31-9856-5).



Yliluonnollisia ja tieteiskirjallisuuteenkin viittaavia aineksia on romaanissa sotkettu tarinaan siinä määrin paljon että perinteisen dekkarin juoni ei enää toimi, mutta kohtalaisen taitavasti King tarinaansa silti pyörittää, vaikka melkoisia aukkoja juonessa onkin. Trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat kieltämättä parempia kuin tämä päätösosa, mutta hyvä että tämäkin tuli luettua.

Jo kuuden vuoden ajan Brady Hartsfield on maannut aivovammaklinikan huoneessa 217. Näyttää siltä, että massamurhasta tuomitulla miehellä on vintti pysyvästi pimeänä. Mutta tyhjän katseen takana jylläävätkin uudet arvaamattomat voimat.

Samaan aikaan etsivä Bill Hodges löytää rikospaikalta oudon Z-kirjaimen. Ja sitten toisen ja kolmannen. Monessa liemessä keitetty Hodges joutuu pian myöntämään, että todisteet johtavat erään sairasvuoteen luo. Brady on palannut. Ja hän haluaa kostaa paitsi Bill Hodgesille myös koko kaupungille.

Ylistetty Bill Hodges -trilogia on kuin kunnianosoitus perinteiselle dekkarille, johon King nyt varmoin ottein sekoittaa annoksen kauhua ja yliluonnollista.

Stephen King: Etsivä löytää

Stephen King jatkaa Mersumies-trilogian tarinaa jännitysromaanilla, jossa rikosten motiivina on pakkomielle kirjallisuuteen: Etsivä löytää (Tammi, 2017; ISBN 978-951-31-8822-1).



Romaani oli teemoiltaan melkolailla erilainen kuin romaanisarjan aiempi osa, mutta kumma kyllä palaset pysyivät jotakuinkin kasassa, vaikka paikka paikoin tuntui ettei tämä romaani voi millään pitää kutiaan. King osaa kertomisen taidon, ja yllättäen lopputulos on varsin mainio, vaikka melkoista epäsuhtaa romaanista löytyykin. Seuraavan romaanin teemoista saa jonkin verran aavistusta, enkä oikein malttaisi odottaa että pääsen sitä lukemaan.

Mersumiehestä tuttu etsivä Bill Hodges saa vastaansa lukijan, jonka pakkomielle erakoituneeseen menestyskirjailijaan menee liian pitkälle. Morris Bellamy on raivoissaan. Kirjailija John Rothstein on lopettanut suositun Jimmy Gold -sarjansa. Ja vieläpä aivan väärin. Morris surmaa kirjailijan ja löytää muistikirjat, joissa on kaksi julkaisematonta Jimmy Gold -romaania. Mutta häkki heilahtaa ennen kuin Morris ehtii uppoutua niihin.

Vuosia myöhemmin mittaamattoman arvokkaat muistikirjat löytää teini nimeltä Pete Saubers, jonka perheen lama ja massamurhaaja Mersumies ovat ajaneet taloudelliseen ahdinkoon. Pahaksi onnekseen Pete erehtyy kaupittelemaan muistikirjoja aivan väärälle henkilölle ja saa vankilasta vapautuneen Morrisin kannoilleen. Se joka väittää, etteikö kirjallisuus voisi muuttaa elämää, saa varautua nielemään sanansa. Mutta millä tavalla, sen päättää eläköitynyt rikosetsivä Bill Hodges.

Stephen King: The Gunslinger

Stephen Kingin monipolvisten Dark Tower -tarinoiden alkupiste on tässä, teoksessa jossa revolverisankari jahtaa mustiin pukeutunutta miestä läpi aavikon ja vuoren uumenien: The Gunslinger (Scribner, 2016; ISBN 9781501141386).



Olen lukenut muutamia Dark Tower -tarinoita sarjakuva muodossa, joten tiesin jossain määrin mistä on kyse, mutta melkoisen tiukasti tämä kirja tarrasi kiinni, pakko on jälleen kerran myöntää että King osaa kirjoittamisen taidon.

The Gunslinger introduces readers to one of Stephen King's most powerful creations, Roland of Gilead: The Last Gunslinger. He is a haunting figure, a loner on a spellbinding journey into good and evil. In his desolate world, which mirrors our own in frightening ways, Roland tracks The Man in Black, encounters an enticing woman named Alice, and begins a friendship with the boy from New York named Jake.

Stephen King: Mersumies

Stephen Kingin taidosta kirjoittaa olen ollut aina vakuuttunut, mutta jotkin hänen teoksensa eivät vain ole puhutelleet. Tämä dekkari iski kiinni ensi riveiltä eikä päästänyt irti missään välissä: Mersumies (Tammi, 2016; ISBN 978-951-31-8581-7).



Romaani on trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa on Etsivä löytää, ja se on kirjastossa varauksessa, mutta kestää aikansa ennen kuin sen saan käsiini. Ja kolmatta osaa jo samalla odottelen saapuvaksi ja varattavaksi.

En väitä romaania kaikilta osin mestarilliseksi, mutta pienistä muotovirheistä ja muista kommelluksista huolimatta King päihittää lähestulkoon kaikki nykyajan dekkaristit. Voi olla niinkin että paikka paikoin King on tarkoituksella leikitellyt lukijan kanssa, houkutellut ristiriitaisuuksilla vääriin johtopäätöksiin.

"Tuhat varmaa työpaikkaa!" kaupunki lupaa. Lukemattomia työttömiä, jotka aamuyön harmaina tunteina jonottavat niitä kadulla. Varastettu mersu, joka törmää heihin tahallaan. Kahdeksan kuollutta. Tappaja pakenee.

Kuukausia myöhemmin eläköitynyt rikosetsivä Bill Hodges saa kirjeen. Mersumieheksi itseään kutsuva tappaja haluaa keskustella hänen kanssaan Sinisen sateenvarjon alla -nimisellä chattisivustolla. Hodgesin on suostuttava, vaikka tietokoneen käynnistäminen on kuin avaisi ikkunan omaan elämäänsä. Kuka tahansa voi kurkistaa sisälle.

Stephen King: Tapahtumapaikkana Duma Key

Kauhua ja fantasiaa, sitä tarjoilee Stephen King runsain mitoin tässä romaanissa, jossa pohditaan taiteen olemusta ja taiteilijan kyvyn merkitystä, ja samalla myös sitä millaisessa todellisuudessa elämme ja missä määrin todellisuuden luonteeseen voi vaikuttaa: Tapahtumapaikkana Duma Key (Tammi, 2009; suom. Ilkka Rekiaro; ISBN 978-951-31-4624-5).



Kirja on melkoinen järkäle, 639 sivua, ja siinä on tyhjäkäyntiä niin että paikka paikoin hyppelin sivukaupalla eteenpäin. Mutta tarina vetää silti eteenpäin tehokkaasti, ja parhaimmillaan King onnistuu pohtimaan taiteen tekemisen mysteeriä omaperäisellä ja syvällisellä tavalla, ilman että tarinan paranormaalit elementit nousevat liikaa pääosaan.

Parhaimmillaan kirja on teoksen alkupuolella, kun King virittelee näyttämöä myöhemmille tapahtumille ja rauhallisesti pohdiskelee sitä kykyä joka taiteilijalla on näkiessään jotain erityistä ja uutta ympäröivässä todellisuudessa. Kirjoittamisen kyky Kingillä on tallella, ja kertomisen vimmaa tuntuu olevan riittävässä määrin.

Scott Snyder, Stephen King, Rafael Albuquerque ja Dave McCaig: Amerikan vampyyri 1

Scott Snyder ja Stephen King ovat kirjoittaneet tämän 1920-luvun Amerikkaan sijoitetun vampyyritarinan, jonka piirtäjänä on Rafael Albuquerque ja värittäjänä Dave McCaig: Amerikan vampyyri 1 (Egmont, 2011; ISBN 978-952-233-408-4).



Kannessa oleva Stephen Kingin nimi oli varmaankin se syy, joka sai sarjakuvakirjaan tarttumaan. Tarina limittää yhteen monia erilaisia tyylilajeja, muun muassa salapoliisitarinaa ja länkkäriä, mutta jotenkuten tämä soppa kuitenkin toimii, yllättävistä aineksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden ansiosta.

Stephen King: Joyland

En ole pitkään aikaan lukenut Stephen Kingin romaaneja, jotenkin vain sain aikoinani niistä tarpeekseni, vaikka se on myönnettävä että Kingin kirja On Writing: A Memoir of the Craft on aivan erinomainen kuvaus kirjailijan työstä. Mutta kun tämän kirjan kannessa annettiin ymmärtää että King on kirjoittanut klassisen mustanpuhuvan jännärin, pakkohan siihen oli tarttua: Joyland (Titan Books, 2013; ISBN 978-1-78116-264-4).



Kirjan päähenkilö tarinoi mukavasti omasta elämästään, pitemmän elämänkokemuksen näkökulmasta, muistellen opiskeluaikojaan ja ennen kaikkea sitä kun hän päätyi kesätöihin huvipuistoon, missä hän joutui tekemisiin aivan toisenlaisten ihmisten kanssa kuin opiskelijana.

Teoksessa on nimellisesti kummitustarinan aineksia. Kerrotaan että huvipuiston kummitusjunan rakennuksessa kummittelee nuoren tytön haamu. Mutta tämä kummitustarina ei vie itse tarinaa kovinkaan syvälle fantasian syövereihin, tässä on paljon arkisemmasta rikoksen selvittelystä kyse.

King piirtää todentuntuisen kuvan huvipuiston työntekijöiden elämästä, mukaan lukien kielenkäytön jossa huvipuistossa kävijöille ja heidän käyttäytymiselleen on reipas annos iskeviä kielikuvia.

Päähenkilö Devin Jones saa tyttöytävältään pakit juuri kun hän aloittaa työt huvipuistossa, ja tämä saa hänet kriisiin, miettimään elämäänsä ja rakkautta, sitä löytääkö hän enää koskaan elämälleen merkitystä. Aika ajoin kertoja kommentoi omaa itseään nuorena ihmisenä ja antaa ymmärtää, että tulevaisuus toi paljon kokemusta, josta käsin voi tätä nuoren ihmisen tuskailua myötätunnolla ymmärtää.

Kirja on nopealukuinen, voisi sanoa että se on pikaruokaa, mutta King tarjoilee tässä annoksessa muutakin kuin pelkkää viihdettä. Teos kurkistaa elämän arjen pimeälle puolelle, raottaa verhoa siihen miten epävarmaa itse kunkin elämä loppujen lopuksi on, ja samalla tuo esille sen miten paljon voi itse kukin saada ja antaa toisille ihmisille, huolimatta siitä läpitunkevasta epävarmuudesta joka ihmisen olemista leimaa.

Teos kyseenalaistaa korkeakirjallisuuden ja kioskikirjallisuuden välisen rajanvedon. Nopealukuinen teos viihdyttää, mutta samalla saa ajattelemaan sitä mitä elämä loppujen lopuksi voi tarjota, miten huvipuiston pinnan alla häilyy elämä itse.

Stephen King: Fall of Gilead

Stephen King Musta torni -kirjasarjassa olen päässyt neljänteen osaan, jossa vihdoin tapahtuu se mitä on edellisissä kirjoissa jo ennakoitu, pyssymiesten valtakunnan tuho: Fall of Gilead (Marvel, 2010; ISBN 978-0-7851-2951-6).



Kauhistuttavaa ja fantastista, se lienee ollut tekijöiden tarkoituksena. Mutta olen alkanut yhä enemmän vierastaa näitä tarinoita, jotain epäilyttävää ja kovin vierasta tuntuu tässä paketissa olevan. Ja samalla myös tuntuu siltä, että tarinat ovat vain komeaa pintaa ilman sen kummempaa viestiä lukijalle. Mitä tekijät (ja Stephen King) oikein haluavat lukijalle sanoa?

Stephen King: Treachery

Stephen Kingin Musta torni -kirjoihin perustuva sarjakuvakirja jatkaa pyssymiesten tarinaa. Tämä on sarjan kolmas osa: Treachery (Marvel, 2008; ISBN 978-0-7851-3574-6). Juonen on laatinut Robin Furth, käsikirjoituksen Peter David ja kuvituksen Jae Lee ja Richard Isanove.



Sarjan toinen osa tuntui välityöltä, jossa ei ollut paljonkaan sisältöä, mutta tässä kyllä jo oli, vaikka ei tätäkään nyt erityisen syvälliseksi voi sanoa. Pyssyleikeistä puhutaan, ja samalla myös hyökkäyksen uhasta, ja siitä miten elämässä tehdään valintoja ja mihin ne johtavat. Niin, ja tietenkin petoksesta, siitä tässä on kyse, juonimisesta jonka tarkoituksena on nitistää pyssymiesten taistelukyky keinoja kaihtamatta.

En tiedä millaisia Kingin kirjoittamat Musta torni -romaanit ovat, mutta hiukan keskenkasvuiselta tämä sarjakuvakirja vaikutti, jälleen kerran, vaikka piirrosjälki onkin omalla tavallaan ihan hienoa. Mutta onko tässä "lopunajan" kauhufantasiassa muuta kuin komea pinta, sitä en osaa sanoa.

Stephen King: Musta torni. II - Pitkä kotimatka

Stephen Kingin romaaneista ja hahmoista tehty sarjakuvakirja oli ulkoasultaan ja kuvitukseltaan vaikuttava, mutta sisältö ei ollut erityisen kiinnostava: Musta torni. II - Pitkä kotimatka (Egmont, 2008; suom. Kari Salminen; ISBN 978-952-469-886-3).



Kirjassa Roland kumppaneineen pakenee takaa-ajajia, samalla kun Roland joutuu vastakkain itse Purppurakuninkaan kanssa. Piirrosjälki oli sinänsä vaikuttavaa, mutta tarina, siinä ei tuntunut olevan kovinkaan paljon syvällisempää sisältöä. No, ehkä vielä jatkan sarjassa eteenpäin, jospa tämä tästä vielä kiinnostavaksi muuttuu.

Stephen King: Musta torni. I - Revolverimiehen alku

En ole lukenut Stephen Kingin Musta torni -sarjan teoksia, mutta sitten huomasin että sarjasta on ilmestynyt myös sarjakuvatoteutus, joten eipä muuta kuin lainaan ensimmäinen osa, joka on suomennettukin: Musta torni. I - Revolverimiehen alku (Egmont, 2008; ISBN 978-952-469-885-6). Suomentajana on Jouko Ruokosenmäki, suomennus perustuu osittain Kari Salmisen romaanikäännöksiin.



Kirjan kuvitus on komeaa, joskin ehkä osin turhankin tyyliteltyä, mutta kyllä tässä oma hohtonsa on. Kun en romaaneja ole lukenut, en pysty sanomaan missä määrin tämä kirja tekee oikeutta varsinaiselle tarinalle, mutta ihan selkeältä tarinan kokonaisuus tuntui, joskin ehkä vähän lapselliselta.



Sivuja sarjakuvakirjassa on 240, ja moni kirjan sivuista oli pikemminkin yksi iso kuva kuin monesta ruudusta koostuva tarinan katkelma. No, toimii tämä näinkin, vaikkakin joskus kuvitus tuntui itsetarkoituksellisen hienostelevalta ja lukijaa kosiskelevalta.

Se miten tässä kirjassa ihannoidaan aseen käyttöä ja sotimista, se taas on asia erikseen. Mistähän johtuu että olen tullut viime aikoina lukeneeksi paljon sotaisia sarjakuvia - ehkä syynä on se että se on niin monen sarjakuvan aiheena.

Pimeä yö, tähdetön taivas

Morren maailmassa mainittiin tämä kirja, ja siitä muistin että Stephen Kingiäkin on tullut luettua. King käyttää kirjan jälkisanoissa sanaa "harsh" näistä tarinoista, ja melkoisen karskia ja tylyä meininkiä kirjassa on: Full dark, no stars (Hodder & Stoughton, 2010; ISBN 978-1-444-71254-4). Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Pimeä yö, tähdetön taivas.

Tarinat olivat tylyjä siinä määrin, että olin jättää lukemisen kesken kirjan ensimmäisessä tarinassa, pienoisromaanissa "1922", joka kertoo maaseudusta Yhdysvalloissa juuri ennen laman iskemistä.

Kirja voitti vuonna 2010 Bram Stoker -palkinnon, mikä ei kylläkään Kingille ole mitenkään tavatonta, mutta kertoo siitä että ihan tavanomainen tusinakirja tässä ei ole kyseessä.

Vaikka aiheet ovat äärimmäisen rankkoja, King pystyy kuvaamaan herkällä tavalla ihmismielen koukeroisia polkuja. Näemmekö omien tekojemme seuraukset ja ymmärrämmekö millaisten voimien vaikutuksessa toimimme?

Tarinat ovat varsin realistisesti kuvattuja, vaikka niissä onkin käytetty jonkin verran kauhukirjallisuuden elementtejä. Oikeastaan voisi sanoa, että kaikkien tarinoiden ytimessä on tilanne, jossa normaaliin, arkipäiväiseen elämään tunkeutuu särö, joka pikku hiljaa (tai äkillisesti) pirstoo maailman aivan toisen näköiseksi.

Kingin taito kirjoittaa "rivien välissä" tuli ehkä selvimmin esiin tarinassa "Fair extension", joka kertoo siitä mistä ihminen voi olla valmis luopumaan saadakseen itselle menestystä - ja tuottaakseen toiselle ihmiselle epäonnea. Vaikka tämä on sinänsä perinteinen Faust-tarina, Kingin tapa kirjoittaa teki tästä kertomuksesta hätkähdyttävän.

Kirjan rankkuudesta en vieläkään pidä, mutta kuten King jälkisanoissaan toteaa, maailma ja ihmiset ovat outoja: "I believe most people are essentially good. I know that I am. [...] It's you I'm not entirely sure of."

Lohikäärmeen silmät

Joku voi pettyä thän Stephen Kingin kirjaan, sillä se ei ole kovinkaan pelottava: Lohikäärmeen silmät (Book Studio, 1998; suom. Tapio Tamminen). Wikipedian mukaan "King kirjoitti tyttärelleen Naomille, koska tämä ei pitänyt isänsä pelottavista ja väkivaltaisista tarinoista".

No, miten on, osaako King kirjoittaa sadun kaltaista fantasiaromaania? Osaa!

Olin vaikuttunut Kingin taidosta käyttää sadunomaista kerrontaa, jossa puhutellaan lukijaa, ikään kuin rupatellen, ja aika ajoin jätetään yhtä ja toista kertomatta, mainiten että yksityiskohdat eivät varmaan lukijaa kiinnosta, joten hypätäänpä eteenpäin tarinassa, tai sitten viitataan tuleviin tapahtumiin, niin kuin saduissa usein on tapana.

Eikä tarinakaan ole hassumpi. Siinä on vähän tyhmä kuningas, tomera kuningatar, kaksi prinssiä, lohikäärme ja paha velho. Niin, ja valtakunta, joka ajautuu kaaokseen, ja tyrmään vangittu sankari joka punoo keinoa miten pääsisi pälkähästä.

Kovin syvällinen tämä tarina ei ole, ja varsin nopealukuinenkin se on, mutta kirja kyllä osoittaa Kingin kyvyt kirjailijana. Ei tämmöinen kyllä keneltä tahansa onnistu.

Kirjoittamisesta

Stephen King kirjoittaa kirjoittamisesta? Ja hyvin kirjoittaa! Teos Kirjoittamisesta - Muistelmia leipätyöstä (Tammi, 2006) on aivan erinomainen kuvaus ammattikirjoittajan työstä.

Samalla King kertoo siitä, mitä kirjoittaminen työnä ihmiselle voi merkitä, tai tulisi merkitä. Mutta loppujen lopuksi: onko kirjoittajalla muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa?

Kirjan takakannessa kehutaan "Miten tullaan Stephen Kingin kaltaiseksi menestyskirjailijaksi?" - Hyi, hyi! Tästä kirjassa ei ole kyse, vaan siitä, mitä kirjoittaminen itsessään on, mitä sanat ovat ja miten niitä voi käyttää. Menestys, jos se on tullakseen, on kokonaan toinen juttu, ja sen King sivuuttaa muutamalla summittaisella sanalla.

King korostaa lukemisen merkitystä kirjailijan työssä: "Jos sinulla ei ole aikaa lukea, sinulla ei ole aikaa (eikä työkaluja) kirjoittaa. [...] Lukeminen on kirjailijan elämän luovuuden ydin."

Kirjan lopussa on luettelo Kingin suosikkikirjoista, joita on listassa lähes sata. Olin lukenut niistä vain 11, joten tässäpä paljon uutta luettavaa.

Ja Kingin kirja kannattaa lukea, jos on vähääkään kirjoittamisesta kiinnostunut.