Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell

Susanna Clarke tarjoaa omaperäisen lukupaketin, joka yhdistelee taitavasti fantasiaa ja historiallista romaania: Jonathan Strange & herra Norrell (WSOY, 2005; suom. Helene Bützow; ISBN 951-0-30919-2).



En ole erityinen fantasiaromaanien ystävä, mutta Clarke onnistuu tarjoamaan melkolailla massiivisen lukukokemuksen joka jaksaa pitää lukijaa koukussa.

Teos lähestyy taikuuden tematiikkaa melkolailla eri tyyliin kuin Harry Potter, mutta jonkin verran yhteistäkin kerronnan tyylissä on, mikä ei sinänsä tarkoita että romaania tulisi väheksyä. Esikoisteokseksi romaani on joka tapauksessa merkillepantavan kypsä ja tasapainoinen.

On vuosi 1807, ja taikuus on kadonnut Englannista lopullisesti. Tai niin luultiin, kunnes salaperäinen herra Norrell saa talvisena aamuna Yorkin katedraalin kiviset patsaat puhumaan. Tieto ihmeteosta kiirii pian sanomalehtiin, ja Lontoon seurapiireissä kohistaan, kun taikuuteen syvällisesti perehtynyt Gilbert Norrell muuttaa kaupunkiin.

Ilmiömäisille kyvyille on silti jalompaakin käyttöä kuin salonkikärpästen viihdyttäminen. Koko Englannin kohtalo on vaakalaudalla. Sota Napoleonia vastaan on jatkunut jo vuosia, ja herra Norrell aikoo antaa täyden panoksensa isänmaan tueksi. Kun elegantti herrasmies Jonathan Strange tarjoutuu herra Norrellin oppilaaksi, kaksikko niittää pian lisää mainetta taidoillaan.

Taikuuden vaiettu ja vaarallinen puoli alkaa kuitenkin houkuttaa Jonathan Strangea enemmän kuin herra Norrell toivoisi. Nuori lahjakkuus ei puolestaan ymmärrä, miksi Norrell tahtoo pimittää kaiken tiedon, joka liittyy Englannin taikuuden luojaan, kuuluisaan Raven Kingiin. Ihmisenä syntyneen, mutta keijujen kasvattaman Raven Kingin aikoina taikuutta ja ihmisjärkeä käytettiin sulassa sovussa, mutta legendaa varjostavat monet selvittämättömät kysymykset. Strange on valmis tutkimaan Raven Kingin kohtaloa rohkeammin kuin herra Norrell, mutta pystyykö hän siihen ilman uhrauksia?

Jonathan Strange & herra Norrell on englantilaisen kustannustoimittajan Susanna Clarken kymmenen vuotta kirjoittama esikoisromaani, joka kuljettaa lukijansa keskelle seikkailun, taikuuden ja fantasian juhlaa. Teos on Charles Dickensin ja Jane Austenin hengessä kirjoitettu lumoava lukuromaani,jossa magiikka ja mysteerit kukoistavat suurten historiallisten tapahtumien keskellä.

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Sarah Watersin romaanissa on kyse melkolailla erilaisesta rakkausromaanista kuin miltä aluksi vaikuttaa, ja tämän voi teoksen nimestäkin jo päätellä: Silmänkääntäjä (Tammi, 2006; suom. Helene Bützow; ISBN 978-951-31-2903-3).



Täytyy myöntää, että teosta melko matkan jo luettuani en voinut malttaa olla lunttaamatta teoksen loppuratkaisua, mutta siitä huolimatta jatkoin teoksen lukemista, siinä määrin se koukutti, eikä loppuratkaisu sitten lopultakaan ihan täysin paljastanut kaikkea sitä mahtavuutta mitä romaanin varsin massiiviseen sivumäärään on sisään punottu. Taiturillinen romaani, ja omaperäinen kertojan ääni.

Orpo Susan Trinder on 1800-luvun Lontoossa saanut kodin pikkurikollisten - taskuvarkaiden ja varastetun tavaran kätkijöiden - luota. Hän oppii itsekin käyttämään sormiaan taitavasti ja selviytymään kiperimmistäkin lukoista. Eräänä iltana hänen ottoäitinsä mrs Sucksbyn luo tulee vieras, Gentlemanniksi kutsuttu. Tällä on mielessä monimutkainen, rahakas suunnitelma, jonka toteuttamiseen tarvitaan Susanin apua. Ja Susan toki suostuu, sillä hänellekin on luvassa runsasta hyötyä. Mutta ei Susan sen enempää kuin lukijakaan osaa kuvitella, mitä suunnitelmasta seuraa ja millainen silmänkääntötemppu siitä kehkeytyy.

Sarah Watersin romaani on kuin Dickensiä parhaimmillaan: reheviä henkilökuvia, katalia juonia, Lontoon sumuja, uhkaavaa tunnelmaa, mutta myös oivaltavaa psykologiaa ja yhteiskunnallisia ja filosofisia kysymyksiä.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriartyn romaanissa riittää salaisuuksia kerrassaan, sellaisia jotka voivat pirstoa koko elämän. Pala kerrallaan salaisuudet paljastuvat, ja ihmisten elämät eivät ole enää ennallaan: Hyvä aviomies (WSOY, 2014; suom. Helene Bützow; ISBN 978-951-0-40599-4).



Teoksen englanninkielinen nimi on The husband's secret, mikä kertoo paremmin siitä mistä on kyse. Tarinan keskiössä on kolme naista, joissa kaikilla on jotain menetettyä tai menetettävää, ja joiden elämät kietoutuvat toisiinsa.

Teksti avautuu pala kerrallaan, enkä ole vieläkään varma siitä pidinkö kertomisen tavasta. Tuntui siltä kuin kuuntelisi radiota jonka kanava vaihtuu satunnaisesti kesken kaiken, tyylilajista toiseen, aiheesta kolmanteen.

Sen virheen menin vielä tekemään, että luin teoksen lopusta kohdan jossa paljastetaan salaisuuksia, mikä tietysti vähensi lukemisen jännitystä. Toisaalta tästä huolimatta jaksoin lukea romaanin loppuun asti, mitä voinee pitää suosituksena tekstin laadulle.

Älykäs, tummalla huumorilla ja oletetulla murhamysteerillä säväyttävä lukuromaani kolmesta äidistä kertakaikkisen pirullisissa elämäntilanteissa. Cecilia löytää kirjeen josta kuoriutuu hänen miehensä musertava salaisuus. Tess taas kuulee miehensä ja ystävänsä rakastuneen toisiinsa, pakahduttavasti, joten kolmas pyörä, Tess, lähtee. Rachel on menettänyt tyttärensä ja epäilee nyt tietävänsä kuka hänet murhasi. Mies on sama, jota kohtaan Tess alkaa tuntea kiihkeää vetoa. Naiset kohtaavat Sydneyssä. Nauru ja kyyneleet tilkitsevät tarinat toisiinsa. Lukija nauraa arjen pannukakuille ja jo kohta vakavoituu suurten moraalisten kysymysten edessä. Onko parempi pitää totuus kätkettynä Pandoran lippaassa, jottei se vahingoita rakkaitasi?

Don DeLillo: Cosmopolis

Don DeLillo tarjoilee kummallisen kertomuksen monimiljardööri Eric Packerista, joka matkustaa limusiinissa läpi New Yorkin tukanleikkuuseen, samalla kun hän menettää hirvittävät määrät rahaa pörssimarkkinoilla lyödessään vetoa jeniä vastaan: Cosmopolis (Tammi, 2012; suom. Helene Bützow; ISBN 951-31-2659-5).



Kirja oli kummallinen, ikään kuin DeLillo olisi kirjoittanut teoksen jonkinlaisena pitkitettynä vitsinä, jonka puitteissa hän pystyy tekemään miekansivalluksia monenlaisiin suuntiin. Packerin limusiinissa tapahtuu monenlaisia asioita, eikä tarinan uskottavuudesta ole tietoakaan, ikään kuin DeLillo ei välittäisi romaanin uskottavuudesta pätkääkään. Niinpä teoksen lukeminen jäi kesken. Muistelen että olen aloittanut lukemaan romaania aiemminkin, mutta silloinkaan en päässyt alkua pidemmälle.

Don DeLillo: Omegapiste

Luin tämän Don DeLillon romaanin aikoja sitten, mutta kirja-arvio tästä pitää silti kirjoittaa, ajatuksia teos yhä edelleen herättää. Mistä on kyse? Miksi tässä käy niin kuin käy? Pienimuotoinen mestariteos: Omegapiste (Tammi, 2011; suom. Helene Bützow; ISBN 978-951-31-5771-5).



Teos on lyhyt, 123 sivua, siis pienoisromaanin mittakaava, mutta ison kaaren DeLillo piirtää, jättäen paljon lukijan vastuulle, ihmeteltäväksi ja vastattavaksi. Teos kertoo elokuvaohjaajasta ja hänen yrityksestään tehdä dokumenttielokuvaa armeijan neuvonantajasta, mutta oikeastaan tästä ei ole kyse ollenkaan, vaan jostain muusta, joka jää määrittelemättä, lukijan tulkittavaksi, arvoitukseksi.

Tai ehkä teoksessa on kyse vain siitä mitä sanat kertovat? Vai onko rivien välissä jotain muutakin?

Janet Evanovich: Yhdeksän hyvää

Janet Evanovich alkoi toistaa itseään näissä Stephanie Plum -dekkareissa, mutta tällä kertaa vuorossa on ympäristön vaihdos sillä nyt jäljitetään kadonnutta intialaismiestä Las Vegasissa: Yhdeksän hyvää (WSOY, 2012; suom. Helene Bützow; ISBN 978-951-0-38875-4)



Samuel Singh on intialaismies, josta on tullut laiton maahanmuuttaja oleskeluluvan päätyttyä. Hänen jäljittämisensä osoittautuu hankalaksi, sillä tapahtumiin sotkeutuneet ihmiset löytyvät kuolleina yksi toisensa jälkeen. Peli kovenee kierros kierrokselta, ja Stephanietakin uhataan siinä määrin tosissaan että hän tarvitsee itselleen henkivartijan.

Tämä romaani ei ollut hassumpi, vaikka aiemmissa kirjoissa käytettyjen temppujen toistoa tässäkin oli. Paikanvaihto kuitenkin toimii eikä tarinakaan aivan kökkö ole, kyllä tässä dekkarin aineksia on, chick lit -pakettiin kääräistynä.

Philip Pullman: Lyran Oxford

Tämä Philip Pullmanin kirja oli näytillä kirjaston kirjahyllyssä, ja lainasin sen Pullmanin nimen innostamana: Lyran Oxford (Tammi, 2004; suom. Helene Bützov; ISBN 951-31-3145-9). Kirjan piirrokset on tehnyt John Lawrence.



Tietääkseni tarinan päähenkilö Lyra esiintyy Pullmanin Universumien tomu -trilogiassa, ja tässä on kyseessä trilogian jälkeiseen aikaan sijoitettu tarina. En ole tuota trilogiaa lukenut, mutta laitoin sen ensimmäisen osan (Kultainen kompassi) varaukseen kirjastosta.

Tarina oli saanut kolme tähteä viidestä Helmetissä (kahdeksan arviointia), mikä osuu aika lailla kohdalleen, mitenkään mieleenpainuvasta tai järisyttävästä kertomuksesta ei tässä ole kyse. Pidin kylläkin Lawrencen piirroksista, ehkä ne tekivät tästä kirjasta lukemisen arvoisen. Nopealukuinen välipala tämä oli.

Kellopeli, eli, Kuinka kaikki vedettiin käyntiin

Philip Pullmanin kertomus on satu, ja samalla se on satu kertomuksesta: Kellopeli, eli, Kuinka kaikki vedettiin käyntiin (Tammi, 2005; suom. Helene Bützow; ISBN 951-31-1143-1). Pienen 62-sivuisen teoksen on kuvittanut Peter Bailey, sopivan vanhanaikaiseen tyyliin.

Kirjassa kerrotaan kellosepistä, tarinankertojista, ja monet kauhukirjallisuuden teemat on otettu sadun käyttöön, esimerkiksi robotti-teema ja kuolleista herättäminen.

Mutta jotenkin pikkunäppärältä sormiharjoitukselta tarina loppujen lopuksi vaikutti, ei siinä ollut sellaista suurta sydäntä - niin sanoakseni - kuin saduissa parhaillaan on.

Piin elämä

Yann Martelin romaania on kehuttu ja palkittu (Man Booker -palkinto 2002) ja kirjastojen Helmet-järjestelmässäkin sillä oli viisi tähteä (viideltä arvioijalta). Mutta en jaksanut lukea kirjaa loppuun, tämä ei kiinnostanut: Piin elämä (Tammi, 2007; suom. Helene Bützow; ISBN 978-952-459-792-0).

Kirjaa mainostetaan seikkailulla, jonka kuluessa nuori poika elää pelastusveneessä aavalla merellä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta. Toisin sanoen jonkinlainen Robinson Crusoe -tarina tässä on kyseessä, absurdilla tavalla kerrottuna.

Ihmisen ja eläimen suhteestä tässä kirjassa kerrotaan, samaten uskonnoista, sillä päähenkilö haluaa olla samaan aikaan hindu, muslimi ja kristitty.

No, kyllähän tämmöisellä pohdinnalla omat ansionsa on, mutta minulle kirjasta tuli tekemällä tehdyn vaikutelma, ehkä jaksanut tässä kyydissä kovinkaan pitkään. Oikeastaan ihmetyttää, miksi tätä kirjaa ylipäänsä on niin kovasti kehuttu.

Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Philip Pullman kertoo ison kertomuksen, suurella sydämellä: "Tämä on tarina Jeesuksesta ja hänen veljestään Kristuksesta." Kirjassa katsotaan, mistä kaikki oikein sai alkunsa, miten kirkko syntyi ja mitä Jeesus olisi siitä ajatellut: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus (Tammi, 2012; suom. Helene Bützow; ISBN 978-951-31-6193-4).

Pullman tulkitsee uusiksi Jeesuksen elämän ja kuoleman, ja kertojan roolin saa Jeesuksen veli Kristus, jolla oli suuri vaikutus siihen millaisena Jeesuksen tarina jäi elämään.

Sunday Times kuvaili kirjaa termillä "kuin Fabergén tekemä käsikranaatti", ja melkoisesti räjähdysvoimaa tässä tarinassa on, mutta Raamatun alkuperäistä kertomusta tässä ei unohdeta eikä herjata vaan pikemminkin yritetään palata alkuperäiseen tarinaan, siihen ihmiseen evankeliumien taustalla josta kaikki sai alkunsa.

Mitä Jeesus todella sanoi, ennen kuin sanomiset myöhemmin kirjattiin evankeliumeihin. Ja miksi tuntuu siltä kuin Raamatussa kerrottaisiin kahden eri henkilön sanomisista? Tähän Pullman tarjoaa ratkaisuksi ajatusleikkiä: mitä jos Jeesus olisikin ollut kaksonen, ja pienempi ja heiveröisempi näistä kahdesta oli nimeltään Kristus.

Näin Pullman: "Herra, jos uskoisin sinun kuuntelevan, rukoilisin ennen muuta, että jokainen sinun nimissäsi perustettu kirkko pysyisi köyhänä, vaatimattomana ja vailla valtaa. Ettei se voisi käyttää mitään muuta kuin rakkauden mahtia. Ettei se heittäisi ketään ulos. Ettei sillä olisi omaisuutta eikä lakeja. Ettei se tuomitsisi vaan antaisi anteeksi. Ettei se olisi kuin palatsi, jossa on marmoriseinät ja kiiltävät lattiat ja vartijat ovilla, vaan niin kuin puu jonka juuret ovat syvällä maaperässä, joka tarjoaa suojan linnuille ja eläimille, kukkii keväisin, antaa varjoa paahtavassa auringossa ja hedelmää syksyllä ja muuttuu aikanaan hyväksi, lujaksi raaka-aineeksi puusepille ja kylvää tuhansittain siemeniä, joista kasvaa sen paikalle uusia puita."

Vaikuttava, humaani muotokuva - tämä teos ei voi olla liikuttamatta lukijaansa.

Yösoittoja

Kazuo Ishiguro on itselleni melko outo nimi, mutta hänen tarinakokoelmaansa on kovasti kehuttu, ja pitihän siihen siis tarttua: Yösoittoja (Tammi, 2011; suom. Helene Bützow; ISBN 978-951-31-4922-2). Kirjassa on viisi pitkähköä novellia, jotka lähestyvät pienoisromaaninkin mittoja, ja niitä yhdistävät irrallisuuden, menestymisen paineen ja elämästä vieraantumisen teemat.

Teoksen novelleissa eletään ikään kuin välitilassa, jostain ollaan tulossa ja tuntematonta odotellaan. Musiikki yhdistää novelleja myös, niissä liikutaan musiikin ja muusikkojen parissa.

Pidin eniten kirjan nimikkonovellista "Yösoittoja", mutta se kyllä kannattaa lukea viimeisenä, kuten se kirjassa onkin. Ishiguron huumori on joissakin novelleissa aika kieroa, paikoitellen hienoviritteistä ja lähes huomaamatonta, välillä melankolista. Isoa draamaa ei novelleissa rakenneta, pikemminkin niissä kuvataan ihmisen olemisen outoutta, sitä miten outo voi äkkiä tuntua aivan luonnolliselta olotilalta.