Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwanin Venetsiaan sijoitettu jännäri yllätti vaikka tiesin odottaa että jokin koukku tähän tarinaan on piilotettuna: Vieraan turva (Otava, 2010; suom. Marja Alopaeus; ISBN 978-951-1-25185-9).



Kirja on lyhyt, enkä ihan tiedä voisiko teosta romaaniksi sanoa, sillä novellinomaista on tämä kerronta jossa lomaa viettävä pariskunta joutuu Venetsiassa houkuteltua erikoislaatuiseen tilanteeseen. Väkivaltaa ja pakkomielteitä nousee esiin päällisin puolin tavanomaisessa ihmisten kohtaamisessa, eikä lopputulosta pysty ennustamaan.

McEwan osaa kuvata ihmishahmojaan tarkasti ja iskevästi, ilman liioittelun makua, mutta kokonaisuudessaan teos tuntui lopulta jäävän hiukan alimittaiseksi. Kelpo työnäyte teos silti on, enkä voi kieltää etteikö tarina olisi tarttunut muistiin tehokkaammin kuin tusina tavanomaista romaania.

Donna Leon: Kuolema tulvan aikaan

Olen lukenut jo kohtalaisen monta Donna Leonin Venetsiaan sijoitettua dekkaria, mutta tämä oli jotenkin jäänyt välistä, ja aivan mainio luettava tämä olikin: Kuolema tulvan aikaan (Otava, 2012; suom. Kristiina Rikman; ISBN 978-951-1-26895-6).



Guido Brunetti päätyy tällä kertaa museoiden maailmaan, siellä rehottavaan korruptioon ja rikollisuuteen, jossa arvokkaita esineitä väärennetään ja varastetaan rikkaiden ihmisten salaisiin yksityiskokoelmiin. Samalla kirjassa puhutaan seksuaalisista vähemmistöistä, heidän oikeudestaan onneen, jota vakava pahoinpitely värittää.

Leonilla on kyky kuvata omaa fiktiivistä Venetsiaansa niin että sen tuntuu aivan todelliselta, eikä tälläkään kertaa romaani petä. Oikeastaan tuntui siltä, että tämä on paras lukemistani Brunetti-dekkareista, mutta tämä tunne voi johtua pelkästään siitä että edellisen lukemisesta on jo hiukan aikaa. Erinomaista työtä joka tapauksessa.

Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

Donna Leonin romaanissa joutuu Guido Brunetti melkoiseen pyöritykseen, ja tällä kertaa hänen esimiehensä Patta tuntuu jopa lähes inhimilliseltä. Oikein mainio dekkari, jossa Venetsia ei ole pelkkä kulissi vaan olennainen osa tarinaa: Kuolema väärissä vaatteissa (Otava, 2001; suom. Kristiina Rikman; ISBN 951-1-17744-3).



Kirja kertoo teurastamon takaa löytyneestä ruumiista, miehestä joka on pukeutunut naisten vaatteisiin. Aluksi kuollutta epäillään prostituoiduksi, mutta sitten käykin ilmi että kyseessä on pankinjohtaja ja taustalla on kovaa peliä pelaavia rikollisia. Brunetti joutuu itsekin hengenvaaraan rikosta selvittäessään.

Leon kuvaa mainiosti poliisin työtä ja Brunettin yksityiselämää, jossa on pistäviä särmiä mutta myös särmikästä idylliä.

Mitä enemmän näitä Leonin dekkareita luen, sitä suuremman vaikutuksen ne tekevät. Täytyy jatkaa näiden lukemista, mutta pidän jonkin verran väliä jotta vältyn yliannostukselta.

Donna Leon: Kuolema vieraalla maalla

Tämä on toinen Donna Leonin kirjoittama Guido Brunetti -dekkari, ja kolmas sarjasta lukemani, ja paras tähänastisista: Kuolema vieraalla maalla (Otava, 1998; suom. Titia Schuurman; ISBN 951-1-14855-9).



Sivuja dekkarissa on 317, eikä lukeminen sinänsä kovin kauaa vienyt, mutta paikka paikoin palasin lukemaan tekstiä uudestaankin, niin mainiosti Leon kirjoittaa. Kirja kertoo 1990-luvun Venetsiasta, ja tarinassa on monenmoista kytkentää: organisoitua rikollisuutta, Vicenzassa sijaitsevan amerikkalaisen sotilastukikohdan tapahtumia sekä terveyteen ja ympäristömyrkkyihin liittyviä kysymyksiä.

Leon pyörittää tarinaa Brunettin ympärillä taitavasti, olkoon kyse sitten poliisityöstä tai perhesuhteista. Brunettin esimies Patta on kertakaikkisen ikävä tyyppi, kuin upseerikoulusta karannut, mistä löysin pohdintaa Dekkaripäiviltä: "Donna Leonin dekkareissa törmää tämän tästä apulaispoliisipäällikkö Pattan ja komisario Brunettin väliseen dialogiin. Patta yleensä kutsuu alaisensa Brunettin puhutteluun. [...] Pattan johtamistaito tulee ilmeisesti suoraan armeijasta. Ainakin Patta on nöyrimmistä nöyrin ylöspäin ja ärhentelee ja komentaa alaspäin. Pattan kanssa ei voi kuvitellakaan keskustelevansa."

Brunettin lapset ovat murrosiässä ja tästä kapinallisuudesta Leon piirtää mainiosti muutamalla vedolla muotokuvan, siitä miten lapsille on tärkeää vastustaa vanhempien tapoja, esimerkiksi veden tuhlaamista viipymällä suihkussa pidempään.

Ja Brunettin vaimo Paola saa piirteitä jotka tuntuvat ankkuroiduilta tosimaailmaan, esimerkkinä tämä kuvaus Paolan aamuäreydestä sunnuntaiaamuisin:

Sama kohtaus oli näytelty ensimmäisen kerran heidän avioliittonsa toisena sunnuntaina, heidän ollessaan vielä häämatkallaan, kun Brunetti oli kumartunut nukkuvan vaimonsa ylle näykkiäkseen hellästi tämän korvaa. Kuullessaan teräksisen äänen sanovan: »Jos et heti lopeta, revin maksasi irti ja syön sen» hän oli tajunnut, että kuherruskuukausi oli ohi.

Ei kai tälle mitään voi. Olen jäämässä koukuun, näitä on saatava lisää luettaviksi.

Kuolema oopperassa

Donna Leon aloitti Guido Brunetti -dekkarisarjan romaanilla Kuolema oopperassa (Otava, 2001; suom. Titia Schuurman; ISBN 951-1-17403-7). Brunetti on selkeästi tutunoloinen hahmo tässä kirjassa, aivan samanlainen kuin lasinvalmistusta käsitelleessä dekkarissa Haurasta lasia, joka oli ensikosketukseni Leonin kirjoihin.

Kirjassa tunnelmoidaan menemättä kuitenkaan makeiluun, varsin realistisella tavalla Leon kuvaa Venetsiaansa:

Brunetti päätti kävellä kotiin voidakseen nauttia tähtikirkkaasta taivaasta ja autioista kaduista. Hän pysähtyi hotellin edessä ja mietti matkan pituutta. Kaikkien venetsialaisten mieleen painunut kaupungin kartta kertoi hänelle, että lyhin tie kulki Rialton Sillan kautta. Hän oikaisi Campo San Fantinin poikki ja jatkoi kapeiden katujen labyrinttiin, joka jatkui sillalle päin. [...] Sitten hän oli veden äärellä, silta oikealla puolellaan. Miten tyypillisen venetsialainen se olikaan: kaukaa se näytti ylhäiseltä ja eteeriseltä, mutta lähempää katsottuna se seisoi tukevasti kaupungin mudassa."

Ei ollenkaan hassumpaa, kyllä tämmöisiä dekkareita kelpaa lukea. Ja oopperan ystäville on tällä dekkarilla tavanomaista enemmän tarjottavaa, kun tunnetun kapellimestarin syanidimyrkytyksen syyllistä yritetään löytää. Dramatiikkaa ja jännitteitä tietysti löytyy kohtuullisessa määrin musiikkimaailmasta, mutta mihinkään ylitseampuvaan maalailuun Leon ei tältäkään osin syyllisty.

Leon kuvailee kirjan ihmisiä mukavan maanläheisellä tavalla, tuoden esille sen miltä kuvailun kohde näyttää kulloisestakin näkökulmasta. Brunettin vanhin poika esitellään näin:

[Raffaele] ... oli viidentoista, pitkä ikäisekseen ja muistutti Brunettia ulkonäöltään ja eleiltään. Missään muussa suhteessa hän ei muistuttanut ketään perheenjäsentä ja olisi varmasti kieltänyt sen mahdollisuuden, että hänen käytöksensä muistuttaisi kenenkään elävän tai kuolleen ihmisen käytöstä. Hän oli aivan omin päin saanut selville, että maailma on mätä ja systeemi epäoikeudenmukainen ja että vallanpitäjät ovat kiinnostuneet yksinomaan vallasta. Koska hän oli ensimmäinen, joka oli koskaan tajunnut tämän niin voimakkaasti ja puhtaasti, hän halusi välttämättä tuoda esille laajan halveksuntansa kaikkia niitä kohtaan, joita ei ollut vielä siunattu hänen selkeällä näkemyksellään.

Oopperasta Leon tarjoaa monenlaisia näkemyksiä, esimerkiksi tämän selityksen sille miksi Wagnerista niin pidetään:

»Hän piti kaikesta mistä se toinenkin», signora Santina sanoi avoimen halveksivasti. »Mutta kyllä hän muutenkin piti Wagnerista. Kaikki he pitävät. Se johtuu siitä synkkyydestä ja tuskasta. Siitä he pitävät. Luulen että he pitävät kärsimyksestä. Omastaan tai toisten.»

Haurasta lasia - komisario Guido Brunettin tutkimuksia

Donna Leonin dekkari oli saanut vain kolme tähteä Helmet-järjestelmässä (20 arviota), mutta ei tämä hassumpi ollut: Haurasta lasia - komisario Guido Brunettin tutkimuksia (Otava, 2008; suom. Kristiina Rikman; ISBN 978-951-1-22452-5).

Voi olla, että olen jonkin Leonin dekkarin aikoja sitten lukenut, mutta siitä en muistanut mitään, komisario Guido Brunetti tuntui ihan tuoreelta tuttavuudelta.

Osasyynä dekkariin tarttumiseen oli Markus Springin julkaisema valokuvasarja Venetsiasta. Ja kirja osoittautui kiinnostavaksi, siinä selvitettiin henkirikoksen lisäksi myös Venetsian poliittista kähmintää ja ympäristörikoksia, erityisesti vesien saastumista.

Leon kirjoittaa Venetsiasta uskottavasti, siitä Venetsian todellisuudesta joka jää turisteilta näkemättä ja kokematta. Ehkä kirjassa oli jonkin verran väsähtäneisyyttä, mutta toisaalta suhteellisen verkkainen tahti tuntui oikein mukavalta, miksi dekkarissa pitäisi koko ajan tapahtua jotain järisyttävää.


Sekin oli mukavaa, että kirjassa kerrotiin lasinteosta perinteisin menetelmin, sillä juuri vastikään tuli käytyä Iittalan lasimuseossa ihailemassa lasiesineitä ja katsomassa lasinteon välineistöä.

Ei hassumpi kirja, vähän pikaruokaahan tämä oli mutta ei liian pöhötyttävää. Voisi Leonin dekkareihin palata ehkä toistekin.