Henriikka Tavi: Elokuu

Henriikka Tavin teossarjan 12 seitsemäs osa on nimeltään Elokuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-51-7). Sivuja tässä runokirjassa on 68, ja aika erikoinen pakkaus tämä olikin, suorastaan koin jonkinlaista epäluuloa tämän lähestymisessä.



Nimittäin. Elokuu-teoksen oli tarkoitus olla runokirja, joka koostuu yksinomaan maksetuista mainoksista ja vieläpä siten, että mainoksista muodostuisi jonkinlainen tarina tai kuva maailmasta.

Itselläni puolestaan on inho-inho suhde mainoksiin, siinä määrin että postilaatikossa on mainoskielto ja jopa lopetin Helsingin Sanomien tilaamisen siinä olevien ja sen mukana tulevien mainosten takia.

No, onko tässä 68-sivuisessa runokirjassa sitten mitään järkeä? Aloitetaan siitä, että teoksen copyright-tekstissä mainitaan seuraavat tahot: Henriikka Tavi, Mikael Brygger, mainostajat ja runokohtaisesti runojen tilaajat. Tavin ja Bryggerin idea mainoksista koostuvasta runokirjasta toteutui, mutta oli melkoinen urakka, ja yllätyksiäkin tuli.

Näin kirjoittaa Tavi teoksen liitteessä olevassa kuvauksesta runokirjan taustasta:

Ajan ja sen hallinnan puutteen takia Elokuukin jäi tietyllä tapaa kesken: siitä tuli pienempi ja teemoiltaan suppeampi kuin
olisin toivonut. Toisaalta kirjasta tuli elävämpi ja kauniimpi kuin osasimme odottaa. Kun projektin alkaessa ajattelimme pääasiassa kirjoittaa mainoksilla runoa, kävi todellisuudessa niin, että moni mainoksista oli jo itsessään valmis runo. [...]

No, minulle kuitenkin kävi tämän kirjan kanssa niin, että en pystynyt sitä lukemaan, mainosallergiani kun on vain niin suuri. Eli se siitä.

Henriikka Tavi: Heinäkuu

Henriikka Tavi teki lastenrunokirjan osana kokeellista 12-runokirjaprojektiaan: Heinäkuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-49-4). Kirjassa (58 sivua) on lasten piirroksia sekä runoja, jotka jollain tavalla liittyvät piirroksiin.

Lastenrunojen kirjoittaminen ei mitenkään helppoa ole, muutamat sen taitavat, ja meilläkin kotona lapset ovat kovasti viihtyneet erityisesti Kirsi Kunnaksen runokirjojen parissa.

Mutta aika ajoin on löytynyt myös lastenrunokirjoja, jotka jotenkin vain eivät toimi, joista puuttuu se lapsenomaisuus (ja sitä kautta erityinen syvällisyys) joka saa niin lapsen kuin aikuisenkin runoista kiinnostumaan.

Jotta en pitäisi tämän kirja-arvion lukijaa jännityksessä, lienee syytä todeta että Tavi yllätti: nämä lastenrunot oikeasti toimivat, niissä on sitä jotain joka saa hyvälle mielelle, samalla kun tuntuu siltä että tässä katsotaan maailmaa uuden ihmisen oudosta näkökulmasta.

Kyllä, ei hassumpaa. Ja kirjan lopussa vielä todetaan, että värityskirjanakin tätä kirjaa voi käyttää, kun kuvista puuttuu värit. Kirjaston kirjassa tätä ohjetta ei kylläkään voi noudattaa...

Henriikka Tavi: Kesäkuu

Yritin etsiä kirjaston Helmet-järjestelmästä Henriikka Tavin 12-teossarjan viidettä osaa nimellä Toukokuu, mutta eipä sitä löytänyt, joten lainasin teoksen Kesäkuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-47-0). Tästä kirjasta selvisi, että tavoite yhdestä runokirjasta kuukaudessa oli pettänyt, ja tämä on sarjan viides teos.

Runokirjassa on 41 sivua, ja heti kirjan avattua tuli syytä kysyä, onko tässä runoista kyse ollenkaan, sillä niin kutsutut runot ovat graafisia kuvioita, sivun tai aukeaman kokoisia, tietokoneella tehtyjä.

Kirjan jälkisanoissa Tavi kertoo kirjan syntymisen taustoista:

Kesäkuu, joka 12:n aikatauluongelmien takia on vasta 12-sarjan viides osa, on tehty (piirretty ja taitettu) kokonaisuudessaan Wordilla. Idea tällaisesta Wordia väärinkäyttävästä, sen piirto-ominaisuuksia hyödyntävästä viivakirjasta syntyi muistaakseni jo vuonna 2008. Näytin silloin luonnoksiani Mikael Bryggerille, joka muistutti minua toukokuun 2012 lopulla tästä ideasta. Aloitin viivakirjan tekemisen kesäkuussa 2012 täysin alusta, koska tietokone jolla ensimmäiset luonnokseni taannoin tein, hajosi aikapäiviä sitten ja sen mukana meni myös viivakirjan ensimmäinen versio.

No, idea on sinänsä kiinnostava, ja kieltämättä Word ja muut tekstinkäsittelyohjelmat ovat lyöneet leimansa maailmaan välineelle ominaisen visuaalisen kielen myötä, ja sen puutteiden ja kankeuden ansiosta: "Suurin osa runoilijoista kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmalla, useimmiten Microsoft Wordilla, ja väline vaikuttaa myös heidän typografiseen ajatteluunsa tai - graafikkojen näkökulmasta - tämän ajattelun puutteisiin."

Tavi pohtii kirjan ansioita ja viittaa enemmänkin tekemisen tapaan kuin lopputuloksen sisältöön:

Oma visuaalinen ajatteluni on melko harjaantumatonta, ja siksi Kesäkuuta kannattelee sen metodi. Hyvin suuri osa nykyihmisistä käyttää työssään ja muussa elämässään tekstinkäsittelyohjelmaa. Koska on olemassa Xerox-taidetta ja kännykkäpelitaidetta, voi olla myös Word-taidetta.

No, konseptina tällä kirjalla on ansionsa, mutta kovin vakuuttavaksi Tavin teosta ei voi sanoa, vaikka kieltämättä sen tekemisen asetelma oli sinänsä kiinnostava.

Grafiikan ja runojen välisestä suhteesta tulee mieleen runoilija Vesa Haapalan ja graafikko Markus Pyörälän komea kirja Kuka ampui Ötzin?, jossa näytetään miten runo ja grafiikka voivat kietoutua toisiinsa, olla yhdessä runoutta.

Huhtikuu

Tämä teki vaikutuksen, keskeneräisyyden tunnusta huolimatta: Henriikka Tavin runokirja Huhtikuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-43-2). Kirja on ikään kuin geometrisen tarkasti suunniteltu, ja sen rakenneidea on aivan mainio, mutta jotenkin tuntui siltä että aika on jäänyt kesken kirjan tekemisessä.

Luulen, että kirjaan kannattaisi tutustua tietämättä siitä etukäteen juuri mitään, sillä tällöin lukija joutuu pohdiskelemaan kirjan runojen keskinäisiä suhteita ilman ennakko-odotuksia, puhtaalta pöydältä. Siten tästä eteenpäin tämän kirja-arvion lukeminen ei ehkä ole järkevää.

Kirjassa on neljä viisitoistasivuista lukua, joista kuhunkin liittyy geometrinen hahmo: piste, jana, kolmio ja neliö. Vastaavasti määräytyy kunkin luvun runojen pituus ja sommitelma: yhden sanan runot, kahden sanan runot, kolmen sanan runot ja neljän sanan runot, niin että sanat on sijoitettu geometristen hahmojen tavoin sivulle.

Lisäksi kunkin luvun runot ovat samannimisiä, eli siis seuraavat toisiaan samassa järjestyksessä, joten kirjassa on neljä erimittaista runoa joiden nimi on "Lapsuus", ja niin edelleen.

Entä voiko yhden sanan mittainen runo toimia? Kyllä, varsinkin kun se on upotettu tällaiseen rakenteeseen jossa syntyy runojen välisiä suhteita lukujen sisällä ja lukujen välillä. Ja kun sivulla on vain yksi sana, esimerkiksi "kalloni", lukija joutuu pysähtymään ja miettimään, mitä tämä yksi sana sanoo, mitä runoilija haluaa sillä lukijalle viestiä.

Tavi kertoo kirjan lopussa olevassa selitystekstissä 12-projektistaan, siis tavoitteesta tehdä runokirja kuukaudessa vuoden 2012 aikana, ja myös siitä, että pisteet, viivat jne. olisi pitänyt toteuttaa paremmin myös semanttisesti.

No, toisaalta jo tällaisena on runokirja merkille pantava saavutus, ja vaikka osin tuntuikin siltä että sanojen keskinäiset suhteet olisivat voineet toimia vieläkin tehokkaammin, kyllä tämä lukemisen ja pohtimisen arvoinen runokirja on, erinomainen kokeellinen kirjaprojekti. Odotan kiinnostuneena seuraavaa teosta sarjassa.

Maaliskuu

Olen lukenut Henriikka Tavin 12-teossarjan kaksi aiempaa osaa, ja nyt tartuin kolmanteen: Maaliskuu (Osuuskunta Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-41-8). Jokainen kirjoista on ollut erilainen, tästä pidin, vaikka kokeellisuutta tässäkin on yllin kyllin.

Kirjan teemana on "Esa", hahmo joka esiintyy lähes joka runossa (tai tekstissä, osasta kun ei osaa sanoa ovatko ne runoa vai mitä), ja joka esiintymisellään lisää runoihin uuden kerrostuman, uuden tavan tulkinta niitä. Kuka tai mitä Esa on, sitä joutuu lukija kerta kerran jälkeen aprikoimaan.

Esa-hahmon käyttö toi mieleen Johanna Venhon runokokoelman Tässä on valo (WSOY, 2009), jossa esiintyi Valo, henkilö jonka useimmiten pystyi tulkitsemaan runon minä-hahmon lapseksi, mutta muitakin tulkintoja oli mahdollista tehdä. Esa puolestaan on abstraktimpi, monitulkintaisempi, mikä tekee Tavin kokoelmasta haastavamman, ehkä kiehtovammankin.

Tässä näyte proosarunosta: "Esat on valvoneet aika myöhään viime aikoina. Ne on tulleet aika myöhään kotiin ja sitten niiden on pitänyt vielä syödä. Ne on keskustelleet tosi monista asioista. No on jutelleet mm. siitä, mitä ne oikeasti haluaisivat tehdä ja missä ne on hyviä. Yksi on kattonut jääkiekkoa ja toinen on tullut siihen viereen. [...]"

Aika ajoin Esa tuntuu saavan lähes uskonnollisia, tai ainakin filosofisia, merkityksiä:

Esaa pitkin minä kuljen kohti itseäni, itsestäni minä löydän
jälkiä Esasta. Tästä minä olen mennyt: tästä Esa vielä
menee.

Pidin tästä kirjasta, johon Tavi ilmeisesti oli kerännyt aiemmin julkaisemattomien tekstien aihioita ja muokannut niistä "Esa-runoja". Saapa nähdä, miten Tavilla riittää voimia jatkaa projektissa eteenpäin, runokokoelma kuukaudessa, se on kova tahti.

Helmikuu

Tykkäsin Henriikka Tavin runokirjasta Tammikuu, ja niinpä lainasin myös seuraavan: Helmikuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-39-5). Kyseessä on toinen kahdestatoista runokirjasta, jotka kaikki kuvaavat vuoden 2012 yhtä kuukautta.

Helmikuu on paksumpi kuin Tammikuu, ja aika lailla erilainen. Kirjan "runot" ovat eri lähteistä peräisin olevia tekstejä, jotka on ladottu peräkkäin.

Eniten pidin runosta "Helsinkiläinen runoilija", joka on kuvitteellisen menestyskirjailijan kirjailijaesittely. Tämä sai miettimään menestyksen tunnusmerkkejä.

Mitähän Tavi tahtoo sanoa runollaan "Voittokulku", joka sisältää lauseita ja otsikkoja Helsingin Sanomissa julkaisuista Sofi Oksasta käsittelevistä jutuista vuodesta 2008 lähtien?

Kirjasta löytyy myös kosmetiikkatuotteiden sisältävien kemikaalien luetteloita ja Japanin tsunamionnettomuksien uutisointia. Kokeellista tämä on, mutta syntyykö tästä runo, kertooko se lukijalle jotain, sitä en pysty sanomaan.

No, taidan kyllä lukea seuraavankin osan, sen verran tämä pienestä pettymyksestä huolimatta kiinnosti.

Tammikuu

Henriikka Tavin runokirja yllätti, eikä vain sisällöllään: Tammikuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-37-1). En tiennyt ennen kirjan lopussa olevan selitystekstin "Mikä on kaksitoista?" lukemista, että kyseessä on ensimmäinen kahdestatoista runokirjasta, jotka kaikki kuvaavat vuoden 2012 yhtä kuukautta.

Tavi aikoo kirjoittaa runokirjan kuukaudessa vuoden 2012 aikana. Jokainen kirjoista nimetään kirjoituskuukauden mukaan, ja ilmestymiskuntoon se toimitetaan seuraavan kuukauden aikana.

Näin kertoo Tavi: "Aikaraja on kirjallisen laadun lisäksi ainoa kaunokirjallinen rajoite, johon olen koko 12:ssa sitoutunut. [...] Kaikilla 12:n osilla on oma, erikseen nimetty kustannustoimittajansa, joka määrittelee mikä on julkaisukelpoista."

Runokirjat liittyvät jatko-opintoihin, jossa Tavi tarkastelee mm. runoilijakuvan muutosta ja print on demand -julkaisemista.

Entä sitten Tammikuu? No, pidin runokirjasta, vaikka paikoitellen oli epäselvää onko kyse runokokoelmasta, sarjasta runoja vai yhdestä pitkästä runosta. Kyllä tässä joka tapauksessa runous puhuu, ja on kuultavissa.

Otan tähän yhden runon, jossa miellytti ja haastoi se, etten sitä pystynyt ymmärtämään, vaikka halusinkin sen ymmärtää:

Minussa on iso hukkuminen
mutta minussa on paljon rantaa sen ympärillä
Minä tahtoisin että tekisimme sovintoa koko ajan

Kirjallisuus liikkeessä

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2011 on nimeltään Kirjallisuus liikkeessä: Lajeja, käsitteitä, teorioita (ÄOL, 2011). Takakannen tekstissä sanotaan, että kirjassa "sovelletaan uusia kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia lasten- ja nuortenkirjallisuuteen ja tuttuihin klassikkoteoksiin". Ja hyvin sovelletaankin!

Henriikka Tavi pohtii runouden opettamista yläasteen pojille (ja miksei tytöillekin), joiden mielestä runot ovat roskaa: "Hän ei halua, että joku uskottelee hänelle, että jokin sellainen on kallisarvoista ja hienoa, joka todellisuudessa on helppoa ja halpa-arvoista – sellaista, mitä kuka tahansa osaisi tehdä."

Kyse on siis siitä, ettei osata hahmottaa, mikä on runo: "Moderni runo, vailla mitan tai riimin tunnuspiirteitä, on hahmoton. Se vaikuttaa miltä tahansa tekstin pätkältä, joka on satunnaisesti kasattu." Tähän Tavi toteaa, että epäily voi olla myös runoutta rakentava voima, ja että opetuksessa voidaan hyödyntää tee se itse -henkeä: "... runouden opetus voisi oppia runopiireissä vallitsevasta tekemisen ja toimimisen innosta."

Kirja sisältää paljon helmiä - jokainen artikkeli puolustaa paikkaansa tässä tasokkaassa kokoelmassa. Mainitaanpa vielä Aino-Maija Lahtisen artikkeli "Eettinen lähestyminen kirjallisuuteen", jossa pohditaan romaanikirjallisuuden käsittelyä eettisen kasvatuksen välineenä, esimerkiksi Paul Austerin tuotantoa (Sattumuksia Brooklynissa ja Timbuktu) ja Philippe Clauderin romaania Harmaat sielut.

Mainio kirja, joka sisältää huomattavan määrän viittauksia kirjallisuuteen, ja myös paljon semmoista jota en tiennyt olevan olemassakaan, alkaen kansikuvaksi valitusta "kuvarunosta". Kehitys kehittyy...