Art Wolfe: Rainforests of the world

Lainasin tämän teoksen Art Wolfen valokuvien takia, mutta Ghillean T. Prance on kirjoittajana pätevä, mikä tekee kirjasta kiinnostavan myös tietosisältönsä vuoksi: Rainforests of the world (Harvill, 1998; ISBN 1-86046-582-X). Teoksen esipuheen on kirjoittanut George B. Schaller.



Ihailen Wolfen taitoa valokuvaajana, ja vaikka välillä tuntuu että kuvat on suurustettu hiukan liian siirappisiksi, taitoa ja näkemystä niissä on. Sademetsien herkkä ekosysteemi joka tapauksessa tulee kirjasta esille, hiukan kiiltokuvamaisesti mutta mikäpä tällaista kirjaa on katsellessa.

Carl Hiaasen: Löyhkä

Carl Hiaasen osaa kirjoittaa nuortenkirjojakin, joissa on paljolti samoja teemoja kuin hänen aikuisille suunnatuissa kirjoissa, eli luonnonsuojelun ja ympäristörikosten maailmassa tässä touhutaan: Löyhkä (Otava, 2006; suom. Sirpa Meripaasi; ISBN 951-1-21231-1).



Kirja kertoo perheestä, jonka isällä on lyhyt pinna varsinkin silloin kun hän huomaa jonkun törttöilevän ja tuhoavan luontoa. Mutta kun isä menee liian pitkälle joutuu hän poliisin kanssa tekemisiin, jolloin asioiden tilan korjaaminen jää lasten vastuulle. Ja melkoinen show siitä syntyykin kun ympäristöä saastuttava laivanomistaja pistetään kuriin ja nuhteeseen.

Carl Hiaasen: Hoot

Jotenkin oli jäänyt huomaamatta, että Carl Hiaasen on kirjoittanut myös nuortenkirjoja, ja kun tämä selvisi niin otin saman tien asiakseni tarkistaa mistä näissä on kyse: Hoot (Macmillan, 2002; ISBN 0-330-41809-2).



Kuten aikuisille suunnatuissa jännäreissä tässäkin on paljon samaa, erityisesti luonnonsuojelun teema sekä humoristinen lähestymistapa aiheeseen.

Romaani kertoo uhanalaisista pöllöistä (ilmeisestikin Athene cunicularia) joiden asuinpaikkaa uhkaavat pikaruokaketjun rakennussuunnitelmat. Samalla teos kertoo koululaisista, koulukiusaamisesta sekä loppujen lopuksi myös ystävyydestä.

Täytyy myöntää, että Hiaasen osaa myös nuortenkirjan kirjoittamisen, vaikka paikoitellen tuntuikin että samaa tarinaa tässä kerrotaan kuin aikuisille suunnatuissa romaaneissa. Mutta lasten näkökulma toimii kohtalaisen uskottavasti, ja vaikka paikka paikoin Hiaasen tuntuukin ottavan vapauksia sen suhteen miten pöllöt oikeasti käyttäytyvät, paketti toimii varsin mainiosti.

Carl Hiaasen: Takaisin luontoon

Carl Hiaasen on kohtalainen laadun tae, jos haluaa lukea mustalla huumorilla ladattuja dekkareita joissa luonnonsuojeluakaan ei unohdeta: Takaisin luontoon (Helsinki-kirjat, 2011; suom. Maria Lyytinen; ISBN 978-952-5874-54-9).



Hiaasen menee dekkareissaan aika ajoin melkoisiin hillittömyyksiin ja niin tälläkin kertaa, kun puhelinmyyjä sattuu suututtamaan väärän ihmisen, sellaisen joka on valmis melkein mihin tahansa päästäkseen kuittaamaan kokemansa loukkauksen ja antamaan sellaisen opetuksen joka ei ikinä unohdu.

Kirjassa on kokoelma mitä uskomattomimpia ihmishahmoja, joilla on pakkomielteitä ja neurooseja tarpeeksi kokonaiselle pikkukaupungille.

Ja kun tämä porukka laitetaan haahuilemaan Floridan Everglades-luonnonpuiston maisemiin, tuloksena on ennustamatonta kaaosta jossa ei ole päätä eikä häntää. Aika ajoin en tiennyt onko tässä kirjassa mitään järkeä, mutta niinpä vain luin sen alusta loppuun saakka.

Otetaan tähän vielä teoksen esittelyteksti:

Törppö puhelinmyyjä Boyd Shreave ei olisi huonommin voinut valita loukattavaa asiakasta kuin yksinhuoltaja Honey Santanan. Intohimoisena, jopa maanisena tahtonaisena Honey punoo juonen, jossa hän houkuttelee Boydin ja tämän mukaansa ottaman, ei-niin-innokkaan rakastajatteren, Eugenien käytöstapojen opetusreissulle Evergladesin luonnonpuistoon - tuhansien saarien rämealueelle.

Suolla odottaa paitsi alligaattoreita, käärmeitä ja itikoita, myös Honeyta pakkomielteisesti himoitseva ex-pomo Piejack sekä Honeyn äitiään suojeleva, 12-vuotias viisas Fry-poika. Pakkaa sekoittavat vielä puoliksi intiaani alligaattoripainija Sammy Tigertail ja Honeyn ex-mies Perry, entinen huumeiden salakuljettaja.

Oppiiko läpiahne puhelinmyyjä ihmisten tavoille? Onnistuuko Fry suojelemaan äitiään Piejackilta - ja tältä itseltään? Pääseekö Eugenie hiekkarannalle? Selviääkö Everglades näistä villeistä ihmisistä?

Hiaasenin uutuus on taattua, hillittömällä huumorilla ja villeillä juonenkäänteillä maustettua jännitystä, jossa liiankin todentuntuiset henkilöhahmot saavat lukijan hykertelmään ääneen.

Pekka Borg: Koilliskaira - erämaan ääni, vapauden kaipuu

Pekka Borg kertoo Lapin erämaista, ja erityisesti Urho Kekkosen kansallispuiston syntymisestä sekä siitä, miten luonnonsuojelu ja kaupalliset intressit kerta kerran jälkeen ovat ottaneet yhteen Lapin maisemissa: Koilliskaira - erämaan ääni, vapauden kaipuu (Suomen ympäristösuunnittelu, 2013; ISBN 978-952-93-1786-8).



Olen Saariselällä muutamaan otteeseen käynyt, yleensä talvella hiihtokelien aikaan, mutta kerran myös toukokuun lopussa kun lumet olivat sulamassa pois. En kuitenkaan ole sen kummemmin näistä erämaista ymmärtänyt, vaikka kieltämättä olen maisemista nauttinut. Mutta varsinainen vaeltaminen näissä maisemissa, se on jäänyt tekemättä, se missä ollaan päiväkausia luonnon keskellä eikä vain pistäydytä muutamaksi tunniksi hotellin tai kelohonkamökin ulkopuolelle.

Eric Peter Nash: Ansel Adams - the spirit of wild places

Eric Peter Nash kirjoittaa asiantuntevasti Ansel Adamsin elämäntyöstä, mutta ikävä kyllä tämän kirjan ongelmana ovat valokuvat, niiden huono painojälki sekä niiden puuttuminen: Ansel Adams - the spirit of wild places (Smithmark, 1995; ISBN 0-8317-8099-1).



Oli suorastaan raivostuttavaa lukea selkeää ja asiantuntevaa tekstiä, jossa on huomattava määrä viittauksia Adamsin tunnetuimpiin valokuviin - ja sitten huomata, että kyseisiä valokuvia ei tässä kirjassa ollut. Ja moni kuva oli painojäljeltään suorastaan ala-arvoinen.

Ilmeisesti on niin, että kirjaan ei saatu lupaa Adamsin monien tunnetuimpien valokuvien sisällyttämiseksi, vaan sen sijaan käytettiin valokuvia jotka oli halvalla käyttöön saatavissa. Joidenkin kuvien osalta tuli suorastaan puuduttava vaikutelma, kun samasta kohteesta oli monen monta valokuvaa, joiden välillä ei kovin suurta eroa ollut.

Kirjan teksti tarjosi mielenkiintoisia välähdyksiä Adamsin työskentelytapoihin, minkä perusteella Nash selvästi tuntee aiheensa, mutta ne tärkeimmät, valokuvat, tässä valokuvakirjassa jäävät suorastaan hunningolle.

Osmo Soininvaara: Vihreä politiikka

Kirjastosta lainaamani Osmo Soininvaaran kirja oli pakko palauttaa kolmen lainan uusimisen jälkeen, ja vähän hätäiseksi jäi sen lukeminen: Vihreä politiikka (Teos, 2012; ISBN 978-951-851-461-2).

Soininvaara kertoo kirjassaan mielenkiintoisesti vihreiden taustasta, niistä monenlaisista yhden asian liikkeistä jotka lopulta löysivät itsensä samasta puolueesta.

Ja tietenkin politiikkaa kirjassa on yllin kyllin, mutta jotenkin Soininvaara osaa kirjoittaa niin että hänen tekstinsä ei tunnu dogmaattiselta vaan on kuin hän osaisi katsoa omia ajatuksiaankin vähän etäännytetysti, kritiikkiä tarvittaessa viljellen.

Mitään ihmeempiä paljastuksia kirjassa ei ole tarjolla, mutta kieltämättä oli kiinnostavaa se miten pienistä asioista oli vihreiden menestys alkuaikoina kiinni: rekisteröityminen vaaleihin, lehtijuttu juuri ennen vaaleja, ... Ja kun sitten huomattiin, että muutkin ihmiset ovat valmiita äänestämään vihreitä, lähti kannatus nousuun.

Kun Soininvaara puhuu rikostuomioistaan, on kyse vähän toisenlaisesta aloitteellisuudesta kuin yleensä kun poliitikkojen rikoksista puhutaan: "Pääsin [rikostuomion saaneiden ehdokkaiden] listalle padon rakentamisesta Koijärvelle. Minulla on toinenkin tuomio. Se tuli Tampereen vanhan virastotalon valtauksesta. Paljolti sama porukka, joka oli tavannut toisensa Koijärvellä, valtasi yhdessä paikallisten aktivistien kanssa purku-uhan alaisen virastotalon Tampereelle. [...] Vanha virastotalo on yhä pystyssä, eikä kukaan enää ajattele sen purkamista."

Muutamaan otteeseen Soininvaara tiivistää näkemyksensä melko terävään muotoon: "Kokoomuslainen alkaa vihertää, kun oma kesämökkiranta on uhattuna." "Perussuomalaisten tarjoamaa poliittista vaihtoehtoa on vaikea vastustaa, koska sellaista ei ole."

Ja kyllä kirjassa saavat osansa myös demarit (ehkä aivan erityisellä tavalla) niin kuin Keskusta, Vasemmistoliitto ja niin edelleen. Mutta mitenkään riitaa haastaen ei Soininvaara kirjoita, pikemminkin asioita monesta kulmasta tarkastellen, pohdiskellen, omia näkemyksiään samalla arvioiden ja kyseenalaistaen.

Soininvaaran kanssa on mukava olla asioista eri mieltäkin, sen verran hyvin hän kirjoittaa.

Ansel Adams: Yosemite and the range of light

Ansel Adamsin elämäntyö yksissä kansissa, olisiko siitä kyse tässä kirjassa? No, melkoinen siivu valokuvauksen ja luonnonsuojelun historiaa näiltä sivuilta joka tapauksessa avautuu: Yosemite and the range of light (Little, Brown and Company, 1983; 3. painos; järjestelmänumero 082121523X).

Kirjassa on kuvattu Yosemiten aluetta, sen erityistä luonnetta, ja Adamsin valokuvat tekevät kerta kerran jälkeen vaikutuksen. Nämä valokuvat ovat tuttuja, mutta silti, kerta toisensa jälkeen, niitä ei voi olla ihmettelemättä.

Adamsin valokuvia on näytetty niin paljon, että kulumisen vaaraa niissä tietysti on, mutta silti, niiden äärelle on pakko pysähtyä mietiskelemään. Ja tässä teoksessa oli myös sellaisia vähemmän tunnettuja valokuvia, joita en muistanut aiemmin nähneeni.

Satuja

Eeva Tikka kirjoitti hienon satukirjan, jonka kuvittajana oli Saara Tikka: Satuja (Gummerus, 1984; ISBN 951-20-2591-4). Luin kirjaa iltasatukirjana, ja sadut olivat juuri sopivan mittaisia yksi kerrallaan luettaviksi. Satuja yhdistää tarina Maiju-tytöstä, joka paras kaveri muuttaa toiselle paikkakunnalle, ja yksinäisyys vaivaa.

Olisiko näissä saduissa myös selitystä myöhemmin suuressa määrissä ilmaantuneelle "kettutyttö" (ja miksei -poika) -ilmiölle, sillä Tikka ottaa tiukasti kantaa eläinten oikeuksiin, tai pikemminkin ihmisen omavaltaiseen tapaan kohdella eläimiä.

Saduissa - kuten "Genettikissa ja turkislakki" - puhutaan eläinten lisäksi myös muista kulttuureista. Mutta hienosti Tikka tuo saduissa esille lapsen mielikuvituksen, ja myös lapsen yksinäisyyden: kaverit ovat tärkeitä.

Entä onnellinen loppu? No, sellainenkin löytyy, kun kaksi yksinäistä lopulta näkevät toinen toisensa sadussa "Yhdessä".

Hieno satukokoelma, enkä tämän olemassaolosta olisi mitään tiennyt ellei se olisi sattunut silmiin kirjaston poistokirjojen hyllykössä.

Polkuja metsään

Pekka Borg on toimittanut monipuolisen artikkelikokoelman ”hyvinvoivista ekosysteemeistä”, jotka ovat edellytys hyvinvoinnillemme: Polkuja metsään (Into, 2012; ISBN 978-952-264-126-7). Keskeinen kirjan teema on ”ekosysteemipalvelut”, siis ne asiat jotka tekevät maapallosta elämällemme sopivan paikan, unohtamatta harrastus- ja virkistystarpeitamme.

Kirjoittajat ovat omien alojensa asiantuntijoita, tutkitusta tiedosta tässä on kyse, mutta samalla myös osataan lukijaa miellyttävällä tavalla polemisoida maailman tilannetta ja ajattelun lähtökohtia.

Ekosysteemipalveluista mainio esimerkki on suolistomme ekosysteemi, joka on ihmiselle välttämätön, vaikka kaikki ekosysteemin osaset eivät olekaan hyödyllisiä. Mutta kenelle kuuluu vastuu suoliston ekosysteemistä: ”Onko ihmisen terveyteen vaikuttava suoliston toiminta vain suoliston isännän asia vai yhteiskunnallinen kysymys? Missä määrin olisi kansantaloudellisesti kannattavampaa huolehtia suolistoekosysteemien toimintaedellytyksistä ja palveluiden säilymisestä kuin pyrkiä hallitsemaan vaarallisten yksittäisten tautien haittoja?”

Vaikeita kysymyksiä, ja samalla kysymyksiä jotka kytkeytyvät muista ekosysteemipalveluista käytävään keskusteluun.

Virkistyskäyttö on hyvä esimerkki tarpeesta pohtia luonnon hyödyntämistä uudelleen: ”Jos metsän virkistyskäyttöarvot otettaisiin mukaan metsänkäytön kannattavuuslaskelmiin, metsänhoitomenetelmät voisivat muuttua toisenlaisiksi.”

Nyt tilanne on se, että metsä- ja suolinnut taantuvat: ”Mutta vanhoja luonnonmukaisia metsiä tarvitsevia lintulajeja on lähes 40, ja ne ovat taantuneet yhdenmukaisesti ja rajusti, ainoana niistä 11 lajiryhmästä, jotka on luokiteltu pääelinympäristönsä mukaan. […] Kaikkein huolestuttavinta on, että uhanalaisten listalla on jo keltavästäräkin, hiirihaukan ja tukkasotkan tapaisia tuiki tavallisia lintuja.”

Kirjassa otetaan kantaa myös tiedon tarpeeseen, sillä kun pitää miettiä ekosysteemipalvelujen kestävää käyttöä, tarvitaan uudenlaista tietoa: ”Tietopohjan muutos haastaa tiedon tuottajia, tutkimuslaitoksia ja yliopistoja rakentamaan yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa uudenlaisia tiedon kartuttamisen ja hallinnan järjestelmiä.”

Kirjassa otetaan kantaa myös kouluopetukseen: ”Uskon konkretiaan, joka synnyttää elämänmittaisia muistoja tuleville päättäjillemme. Pyöräretket ja mehuhetket kotimaisemissa ovat tärkeämpiä kuin leikkaa-ja-liimaa-kotiseutuesitysten teko nettiin.”

Mutta ajatusmallien muuttaminen ei ole helppoa, ei varsinkaan degrowth-ajattelun omaksuminen: ”Kasvupakkoinen yhteiskunta on rakennettu palvelemaan pääomaa. Suuri osa aikamme instituutioista on valjastettu tuottamaan lyhytnäköisiä voittoja niille, joille on syystä tai toisesta kertynyt rahaa tai muuta omaisuutta.”

Vaihtoehtoja on olemassa: ”Taloustulosta voidaan tehdä myös säästämisellä, kestävillä ja kierrätettävillä tuotteilla sekä luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemipalvelujen turvaamisella ja hoidolla.”

Monitieteinen ympäristötutkimus

Karoliina Lummaa, Mia Rönkä ja Timo Vuorisalo ovat toimittaneet monitieteisyyttä, tieteidenvälisyyttä ja poikkitieteellisyyttä sisältävän artikkelikokoelman: Monitieteinen ympäristötutkimus (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-239-2). Jostain syystä kirja oli saanut kirjastojen Helmet-järjestelmässä vain yhden tähden viidestä (yksi arviointi). Itse antaisin kirjalle vähintään neljä tähteä, oikein hyvä kokonaisuus.

Kirja on lukijan kannalta mukava, koska sisältö on varsin selkeästi jaoteltu kokonaisuuksiin, ja kunkin osuuden lopussa on kirjallisuusluettelo. Lisäksi kirjassa on hyvä sanasto.

Teoksen monitieteisyys tarjoaa monta näkökulmaa pohdittavaksi, mm. ihmistieteiden puolelta huomataan ”postmodernin ajattelutavan toisinaan johtaneen siihen, että ympäristöongelmat on nähty ainoastaan sosiaalisesti rakennettuna suurena kertomuksena, ei siis ihmiskunnan todellisena uhkana.”

Monet artikkelit käsittelevät kiinnostavia aiheita ja ovat erinomaisesti kirjoittuja. Tässä on Risto Kalliolan aloitus aiheesta Maantiede: ”Maapallo kiertää Aurinkoa sillä etäisyydellä, ettemme kärvenny emmekä toisaalta ole liian kylmässä. Päivärytmi syntyy, kun planeettamme pyörii oman akselinsa ympäri. Pyörimisakselin kallistus kiertorataan nähden aiheuttaa vuodenaikojen vaihtelut.” – Melkoisen tiivistä tekstiä mutta myös sujuvaa, tätä on ilo lukea.

Eikä hassumpi ole Juha Hiedanpään aloitus aiheesta Taloustiede: ”Taloustieteellä ei ole luontoa. […] Ei ihme, että taloudelliset toimet, erityisesti tuotanto ja kulutus, ovat aiheuttaneet maapallonlaajuisia ympäristöongelmia.”

Jos taas mennään tieteenfilosofiaan, herää toisenlaisia kiinnostavia kysymyksiä, esimerkiksi – näin kirjoittaa Ville Lähde – siitä, että tieteellisen tutkimuksen kohde on rakennettava tutkimuskohteeksi, jotta sitä voidaan tutkia: ”Maailma ei aukea itsestään tutkimukselle, vaan kysytyt kysymykset ja käytetyt mallit ja teoriat määrittävät sitä.”

Ja filosofian puolelta pomppaa esiin – Markku Oksasen artikkelissa – mainio käsite, pirullisuus, joka viittaa siihen että ympäristötutkimuksessa jo ongelmien muotoileminen on ongelmallista: ”Kun ympäristöongelmien pirullinen luonne ja kaikkialle ulottuva epävarmuus tunnistetaan, ympäristöongelmia pystytään lähestymään filosofisesti.”

Mutta palataan vielä termeihin monitieteisyys, tieteidenvälisyys ja poikkitieteellisyys, jotka kaikki tarkoittavat hiukan eri asiaa. Monitieteisyys on lievintä, luonteeltaan kokoavaa yhteistyötä. Tieteidenvälisyydessä pyritään yhdistämään eri alojen yhteistyötä jo tutkimustyön aikana. Ja poikkitieteellisyydessä mennään pisimmälle, niin että tieteiden väliset raja-aidat katoavat.

Hieno kirja, ja sanoisinpa että otsikon monitieteisyys-sanasta huolimatta teoksessa kyllä mennään pidemmällekin ja hahmotellaan aidosti poikkitieteistä tutkimuksen maailmaa.

Ympäristötietoisuus - suomalaiset 2010-lukua tekemässä

Pekka Harju-Autti, Aleksi Neuvonen ja Louna Hakkarainen ovat toimittaneet ajantasaisen ja konkreettisen artikkelikokoelman ympäristöongelmien ratkaisemisesta: Ympäristötietoisuus - suomalaiset 2010-lukua tekemässä (Ympäristöministeriö; Rakennustieto, 2011; ISBN 978-951-682-980-0). Artikkeleissa puhutaan muun muassa motivaation merkityksestä ympäristöteoissa, tiedon ja päätösten portinvartijoista sekä kansalaistoiminnasta.

Ympäristötietoisuus sinänsä ei vielä riitä asioiden muuttamiseen, tarvitaan myös havaintoja ympäristössä olevista ongelmista sekä mahdollisuuksia toimia käytännössä. Mutta jos tieto liikkuu ja ihmisillä on mahdollisuuksia itse toimia käytännössä ympäristön hyväksi, vahvistuu ympäristötietoisuus. Tarvitaan motivaatiota, tietoa ja taitoa.

Pekka Harju-Autti pohtii artikkelissaan motivaation ja tiedon kokonaisuutta, ja tässä yhteydessä minua ensin hämäsi katsaus ”neuromyytteihin”, kuten esimerkiksi myytti siitä että aivot ovat muuttumattomat ja kehittyneet valmiiksi jo kouluun mennessämme, tai myytti siitä että käytämme vain kymmenen prosenttia aivojemme kapasiteetista.

Mutta tarkemmin ajatellen nämä ovat todellakin olennaisia lähtökohtia, sillä aivot uusiutuvat ja muuttuvat koko elämämme ajan, joten uutta voi (ja pitää!) oivaltaa ja oppia jatkuvasti. Ja koska aivot ovat käytössä kokonaan (100 prosenttia!), on meillä myös kapasiteettia tarttua toimeen kun vain sitä haluamme.

Ehkä tässä yhteydessä voisi todeta, että oma käyttäytymisemme vaikuttaa tähän aivojen 100-prosenttisen kapasiteetin käyttöön: jos istumme sohvalla television ääressä, aivot adaptoituvat 100-prosenttiseen sohvaperunan toimintaan; jos taas opimme uutta, aivot adaptoituvat uuden oppimiseen ja oppivat uutta yhä tehokkaammin.

Otsikko ”Ihmiskunnan pelastaminen on jokaisen vastuulla” koukuttaa lukijan Janne I. Hukkisen artikkelissa. Ja mainio on myös hänen yksilötason viestinsä ympäristökriisissä toimimiseen: ”Meidän on pelastettava ihmiskunta.”

Ja vielä motivaatiota siihen, että ympäristökysymyksistä pitää pystyä viestimään selkeästi: ”Koska yksinkertaiset ajatusmallit ovat olemassa aivoissamme biokemiallisina rakenteina ja prosesseina, tätä ihmiskunnan pelastusviestin materiaalista perustaa olisi vahvistettava toistamalla siltä ympäristöpolitiikan eri tasoilla ja alueilla.”

Kerrassaan hieno kirja, ja mainiota pohdintaa siitä mitä itse kukin – ja me kaikki – voimme tehdä oman tulevaisuutemme pelastamiseksi.

Luonnon ja ihmisen polut

Kyösti Pulliainen ja Pertti Seiskari ovat julkaisseet terävän puheenvuoron luonnonsuojelusta: Luonnon ja ihmisen polut (Maahenki, 2011; valokuvat Pekka Seiskari; ISBN 978-952-5870-26-8). Kirja ottaa kantaa ja toimii samalla kommenttipuheenvuorona tämänhetkiseen keskusteluun ympäristön- ja luonnonsuojelusta.

Kirjoittajien näkökulmaa voisi luonnehtia realistiseksi, sellaiseksi joka pyrkii välttämään äärilaitoja, ja ehkä tästä johtuen kirja voi myös provosoida, sillä luonnonsuojelusta kiinnostuneiden joukossa on paljon asiaan tunteella ja dogmaattisesti suhtautuvia.

Kirjoittajat esittävät, että luonnonsuojelusta voi tulla ikään kuin uskonto, jolloin jonkin kohteen suojelu, esimerkiksi suden, nousee niin tärkeäksi ja perustavanlaatuiseksi asiaksi että kokonaisuutta ei enää ymmärretä.

Susiahan riittää, niitä tulee meille itärajalta ihan tarpeeksi. Pitäisikö esimerkiksi suden suojelemisen sijasta mietitä kokonaisuutta, sitä luontoa joka Suomessa on ja jota me elämiseemme tarvitsemme?

Kirjoittajan positiota voisi kuvata niin, että he kyllä ymmärtävät ja arvostavat luonnonsuojelua, mutta toisaalta he näkevät että luonnosta ihmisen on myös elantonsa saatava, ja sopeutettava toimintansa rajallisen planeetan resursseihin, luonnonvarojen riittävyyteen nykyisellä kasvukäyrällä.

Kirja ei ole vailla ansioita, vaikkakin kirjassa esitetyt asiat ovat tuttuja muista yhteyksistä. Näitä teemoja on käsitelty perusteellisemmin ja ehkä myös uskottavimmin muissa kirjoissa, joista mainittakoon kaksi: Ihminen ja ympäristö (Gaudeamus, 2011) ja Hyvinvointia ilman kasvua - Rajallisen planeetan taloustiede (HS kirjat, 2011).