Coetzeen "Elizabeth Costello" - millainen kirja sitten olikaan

Kerroin aiemmin vaikutelmista, joita netistä löytyneet arviot latasivat J. M. Coetzeen kirjalle Elizabeth Costello (Otava, 2005). Tuolloin en ollut teosta vielä lukenut.

Etelä-Afrikkalainen Coetzee palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 2003. Odotuksen kirjan suhteen olivat siten luonnostaan suuria.

Kun kirjaa verrataan Dostojevskin mestariteoksiin, täytyy siinä kaiketi jotain olla sisällä. Teos Elizabeth Costello on jaettu kahdeksaan lukuun, "oppituntiin", sekä jälkikirjoitukseen, jotka kytkeytyvät löyhästi toisiinsa. Nimellinen päähenkilö on iäkäs australialainen naiskirjailija, joka kommentoi maailmaa suorasukaiseen tyyliin erilaisissa tilaisuuksissa, jonne hänet syystä tai toisesta on kutsuttu.

Teoksen eläinten oikeuksia käsittelevästä katkelmasta nousi kohu, sillä siinä verrataan natsien keskitysleirejä siihen miten ihmiset kohtelevat eläimiä kaikkialla, koko ajan. Voiko näitä kahta asiaa verrata, on yksi teoksen keskeisistä teemoista.

Mutta mikä on Coetzeen kanta asiaan jää loppujen lopuksi auki, kuten muissakin teoksen esille nostamissa kysymyksissä. Ehkä - kuten on arvioitu - teos loppujen lopuksi on tutkielma romaanin, kaunokirjallisuuden, humanismin tulevaisuudesta - jota ehkä ei ole, ehkä olemme umpikujassa.

Muita teoksen käsittelemiä teemoja ovat uskonnon merkitys ihmisille - kuoleman ja uskonnon. Ja se missä määrin kirjallisuus tekee hyvää - tai pahaa - ja mikä tulisi olla kirjallisuuden tehtävä maailmassa. Mutta kuten yllä mainitsin, tässä Coetzee tuntuu vihjaavan, että kirjallisuudella ei ole annettavaa, että olemme umpikujassa.

Teoksen kuusi ensimmäistä lukua eivät oikein vakuuttaneet: tässäkö tämä on? Sinänsä kyllä sujuvaa tekstiä, mutta ei mitenkään eriskummallisen valaisevaa tai omaperäistä. Mutta kaksi viimeistä lukua, ne tarjosivat mysteerin jota en millään pysty ymmärtämään.

Erityisesti askarrutti viimeinen luku, jossa kirjan päähenkilö joutuu kummallisen - "kafkamaiseen", joku voisi sanoa - kiirastuleen, kirjoittamaan "tunnustusta" siitä mihin uskoo, ja esittämään tämän tunnustuksen koko ajan vaihtuvalle tuomaristolle. Mistä on kyse, mitä kirjailija - siis Coetzee, ei hänen luomansa hahmo - tahtoo tällä sanoa?

Ja mitä tarkoittaa vieläkin omituisempi teoksen jälkikirjoitus, josta en saanut millään otetta, vaikka selvää suomen kieltä (oikeammin: suomennettua) se oli.

Pakko myöntää: tämä kirja jäi askarruttamaan. Mutta onko kirja hyvä, onko siinä syvyyttä, sitä en osaa sanoa. Ehkä tämä jonain päivänä vielä selviää.

Ameriikan raitti

No, nyt se on luettu, nimittäin Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanisarja. Viimeiseksi jäi Ameriikan raitti, ja se olikin varsin hieno tapa päättää sarja.

Tässä kirjassa muutamia "unohtuneita" langanpäitä kudottiin yhteen, muun muassa se mitä "John" Hakalalle - tuttu romaaneista Uusi Jerusalem ja Maan avaruus - tapahtui elämänkaaren loppupuolella.

Tuurin kertoja-päähenkilö on sama tuttu ja turvallinen kertojanääni, tällä kertaa veropakolaiseksi pakotettu (tai ajautunut) Floridan helteisiin, sinne syntyneen suomalaisyhteisön joukkoon. Eikä kaikki tälläkään kertaa suju odotetulla tavalla.

Minkä jo tiesin, koska luin sarjan päätösromaanin Lakeuden kutsu aivan ensimmäiseksi. Mutta koska näiden teosten nimellisien tapahtumavuosien väli on aika pitkä, kaikki ei millään tavalla ollut tuttua tai ennustettavissa.

Jotenkin osui kohdalleen se, että kun kirjan henkilöt yrittivät pärjätä keskellä Floridan kesän helteitä, täällä Suomessa oli ennätyshelteet. Ja mielenkiintoista oli myös se millä tavalla Tuuri toi amerikkalaisesta perspektiivistä uudenlaisen näkemyksen suomalaiseen nykyaikaiseen elämänpiiriin.

Samaa hän oli tehnyt jo teoksissa Uusi Jerusalem ja Maan avaruus, 1900-alkupuolen perspektiivistä ja Kanadan suomalaissiirtolaisten parissa. Luultavasti en noiden kirjojen osalta täysin osannut ymmärtää Tuurin kirjallisen saavutuksen suuruutta, mutta hiljalleen se on alkanut selvitä.

Tähän liittyen oli äskettäin uutinen, jossa kehotettiin selvittämään kanadansuomalaisten juuria: "Kanadassa elää suurin Pohjoismaiden ulkopuolinen suomalaisyhteisö. Kanadansuomalaisuus on muuttunut sadan vuoden aikana entistä monikulttuurisemmaksi. Alkuperäiset siirtolaiset ovat jo ikäihmisiä, joiden muistot ja kokemukset olisi hyvä kerätä pian talteen."

Tästäkin näkökulmasta Tuuri on tehnyt erinomaista työtä, tuonut ymmärrettäväksi ajan ja aikakauden joka muuten olisi jäänyt unohduksiin.

Pakko se on myöntää: komea sarja romaaneja, kaikki ehdottomia lukutapauksia, parhaimmillaan yhtenä kokonaisuutena, ei niinkään yksittäisinä romaaneina.

Mitähän seuraavaksi lukisi?

Talvisota

Tuli Antti Tuurin Talvisota luettua. Aluksi iski jostakin mielen sopukoilta harhakuva, että tässä olisi Koskelasta eikä Hakalasta kyse, miten sattuikin että Väinö Linna tuli mieleen. Ehkä hänen tekstinsä sen verran kovasti tajuntaan piirtyi. Mutta Johannes Hakalan pojathan ne siellä, eritoten Martti, joka jotenkin sodasta selvisi hengissä mutta eipä ilman henkisiä vammoja, sen verran koviin paikoihin kirjan sivuilla joutui.

Tuurin tyypillinen kertoja-minä on käytössä nytkin, mutta ehkä jotenkin vaimeampana kuin muuten, tässä tarina - talvisota - vie mukanaan ja kertojalle jää kovin vähän tilaa esittää omiaan. Lyhyeltä kirja tuntui, mutta intensiiviseltä, kuin yksi ja sama kohtaus olisi jatkunut ja jatkunut ja jatkunut, lievennystä tarjoamatta.

Ihan samalla tavalla Talvisota ei ole valkokankaalta tajuntaan iskeytynyt kuin Tuntematon sotilas, joten kirjassa oli paljon enemmän uuden tuntua, ei juurikaan valmiiksi nähdyn oloista.

Hyvä kirja, tosin sotakirjallisuuden lajiin kahlittu, ei sen kummempi mutta ei sen huonompikaan, oikein kelpo näyte kirjoittajan kyvystä pureutua siihen mitä talvisodan puolustustaistelussa oikein tapahtuikaan.

Nyt on enää yksi Pohjanmaa-sarjan kirjoista lukematta, Ameriikan raitti. Se on seuraavaksi työn alla.

Sananvapaus ja mitä se käytännössä merkitsee

Onko Suomessa ongelmia sananvapauden suhteen? YLE uutisoi, että "Euroopan ihmisoikeustuomioistuin EIT on tuominnut Suomen jälleen korvauksiin liiasta sananvapauden rajoittamisesta."

Mitä sananvapaus on? (Lainaan seuraavassa Wikipediaa.) Suomen perustuslain 12. pykälässä sanotaan: "Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä."

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artikla toteaa sananvapaudesta muun muassa: "Jokaisella on sananvapaus. Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta."

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan korostanut sananvapauden suurta sisällöllistä laajuutta ja sitä että sananvapauteen kuuluu myös oikeus esittää ikäviä, kielteisiä ja jonkun kannalta jopa loukkaavia asioita: "Sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa."

Usein sananvapauteen liittyvissä oikeusjutuissa käsitellään sanavapauden kääntöpuolta, eli yksityisyyden suojan loukkaamista. Mutta mitä jos itse sananvapautta loukataan?

Ajatellaanpa kohtaa "vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja viestejä kenenkään ennakolta estämättä". Onko rangaistavaa se, että yrittää rajoittaa toisen henkilön sananvapautta, esimerkiksi sitä mitä lehtiä tai kirjoja tämä lukee?

Sananvapaus on niin vaikea käsite, joten lienee pakko konkretisoida sitä esimerkillä. Eikä ole kovin helppo sellaista keksiä, lopulta tämmöisen kuitenkin löysin. Ehkä tämä myös auttaa avaamaan sitä miten sanavapaus on tärkeää sekä yksityisellä että julkisella tasolla.

Ajatellaan vaikapa kahta samassa taloudessa asuvaa vanhapoika-veljestä (tai miksei sisarta), joista toinen osapuoli saa päähänsä sensuroida sen mitä toinen lukee, omien oikkujensa mukaan. Jotta asia olisi konkreettinen, otetaan esimerkiksi Nobel-kirjailija José Saramagon teos Kertomus sokeudesta, jonka toinen veljeksistä lainaa kirjastosta. Tähän toinen keksii mielivaltaisen tekosyyn estää kirjan lukemisen - että kirjailija on portugalilainen, että kirjailijan nimi alkaa S:llä tai että kirjasta on tehty elokuva - ja laittaa kirjan piiloon. (Voi syy olla muukin, vaikkapa Saramagon kommunismi tai ateismi, mutta sillä kai tässä ei ole väliä.)

Onko kyseessä sananvapauden tai ihmisoikeuksien loukkaus? Entä onko teko rangaistava ja millä tavalla? Entä muuttuuko tulkinta, jos samaan syyllistyy viranomainen tai koko valtiokoneisto?

Mielenkiintoisen vivahteeseen ajatusleikkiin tuo vuoden viime vuosisadan alkupuolen tapahtumat, joista vastikään luin Linnan romaanitrilogiasta Täällä Pohjantähden alla. Lapuanliikkeen aikoihin ihmisiä terrorisoitiin heidän lukemansa kirjallisuuden ja esittämiensä ajatusten perusteella, eivätkä viranomaiset puuttuneet asiaan. Millä tavalla paikkakunnan nimismies syyllistyi sananvapauden rajoittamiseen?

Kaukaa haettu esimerkki? No, kun on kyse kodista, uskonnosta ja isänmaasta, mikä tahansa lienee mahdollista tulevaisuudessakin.

Venäläiseen sieluun pureutumisesta

Dostojevskia luettuani innostuin lukemaan lisää venäläistä kirjallisuutta. Gogolin Valitut teokset, osa II sisältää Reviisori-näytelmän sekä romaanin Kuolleet sielut. Dostojevski viittasi useisiin otteisiin Gogolin teoksiin Idiootissa, positiivisessa sävyssä.

Hyvin Gogolin teokset ovat kestäneet aikaa. Aikoinaan Gogol sai ankaraa kritiikkiä siitä, että hän paljasti venäläisyyden takaperoisia piirteitä, muun muassa maaorjuuden ja luokkayhteiskunnan mädännäisyyttä. Tästä hänellä on Kuolleet sielut -romaanissa melkoisen pitkiä vastineita, joissa hän kysyy onko parempi sulkea silmänsä vääryyksiltä ja antaa niiden jatkua vai kertoa suoraan miten huonosti asiat ovat, jolloin niihin voidaan puuttua.

Gogolin jälkeen siirryin Veikko Huovisen romaaniin Joe-setä, joka tarjoaa ilkikurisen luonnekuvan Stalinista ja Venäjästä/Neuvostoliitosta Stalinin elinaikana. Huovisen huumori on ymmärtävää, mutta ei hän kuvia kumartele vaan tuo esille neuvostojärjestelmän kauheudet, terrorin ja vankileirit. Mutta jotenkin hyvä mieli teoksesta mieleen jää - ehkä siitä syystä että meillä Suomessa ei tämmöiseen sentään sorruttu, eikä toivottavasti sorrutakaan.