Rosvoparoneista ja suomalaisesta korruptiosta

Markku Kuisman teos Rosvoparonien paluu (Siltala, 2010) on kiinnostava pamfletti, eikä liian pitkäkään. Tosin teos kertaa pitkälti jo muualla käsiteltyjä teemoja, esimerkiksi Nassim Nicholas Talebin esittämää "mustan joutsenen" teoriaa ja Talebin reseptejä finanssikriisin kaltaisten riskien hallitsemiseen.

Aiemmin mainitsemani teos Valta Suomessa (toimittanut Petteri Pietikäinen; Gaudeamus, 2010) tarjoaa tieteellisempää diskurssia samasta aihepiiristä kuin Kuisma, useammasta eri perspektiivistä. Ja parhaillaan luettavanani oleva Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla tuo tehokkaasti esille ne ankarat kasvukivut joita Suomella Suomeksi tulemisessa oli. (Tosin vasta 200 sivua on Linnaa luettuna.)

Kuisma ottaa rivakasti kantaa myös suomalaiseen vaalirahoitusjupakkaan tuoden esiin historian näkökulman. Nykyään suomalaiset lobbarit ovat hämmentävän naiveja amatöörejä entisaikoihin verrattuna. Teollisuus oli viime vuosisadalla aulis voitelemaan päättäjiä ja puolueita etujensa varjelemiseen, kunnes vuosisadan loppupuolella käytäntö vähitellen poistui käytöstä ja taidot alkoivat ruostua.

Kuisma tarjoilee esimerkkejä avokätisestä voitelusta niin J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen kuin monen muun entisaikojen politiikon osalta. Kuisman mukaan tähän verrattuna nykypäivänä saa suorastaan hävetä vaalirahoittajien saituutta, mitä muutamalla tonnilla nyt voisi saada aikaan? Kuisma jopa (leikillään?) epäilee että vaalirahoitusjupakassa on kyse demokratian vastaisesta salaliitosta, kun pikkuasioista on tehty härkäsiä.

Tosin ei väärinkäytösten mahdollisuutta tulisi unohtaakaan. Kuisma tuo esille vuoden 1982 presidentinvaalit, joissa oli käynnisteillä vahva lobbaus Ahti Karjalaisen puolesta. Kuisman mukaan oli onni, ettei tällä tiellä edetty alkua pitemmälle.

Ja näissä vuoden 1981 tapahtumissa saattoi olla myös keskeinen syy siihen, miksi teollisuus menetti kiinnostuksensa poliittiseen lobbaamiseen pitkäksi aikaa. Toisaalta nykyään voi olla jo niinkin, että yritysmaailma saa tahtonsa läpi muutenkin, lobbausta ja voitelua ei enää edes tarvita. Riittää että vaikuttaa asioihin riittävän aikaisessa vaiheessa ennen niiden tuloa poliittiseen käsittelyyn.

Kuisma pohtii monipuolisesti valtio-omisteista yhtiötoimintaa, sitä miten eri aikoina on pyritty pitämään kiinni kansallisista eduista, kuten tänä päivänä esimerkiksi valtion enemmistöosuuksista Finnairissa, Fortumissa ja Nesteessä. Mutta ajatus soutamisesta ja huopaamisesta ilman mitään sen kummempaa omistajapolitiikan johdonmukaisuutta nousee väkisinkin esiin.

Finanssikriisi nosti isona kysymyksenä esiin korkeimman yritysjohdon optiojärjestelyt. Aihetta on puitu julkisuudessa muun muassa Fortumin osalta. Mutta olisiko edes mahdollista kehittää reilu palkitsemisjärjestelmä, joka niin palkitsee kuin rankaisee, eikä sysää yritystoiminnan riskiä jonkun muun kuin johdon kannettavaksi?

Jos riskin kantaa joku muu (vrt. Kreikka), on rationaalisella voiton maksimoijalla helppo päätöksenteon tilanne: rahasta niin paljon kuin pystyt ja poistu ajoissa pelistä. Löytyykö tähän lääkettä - ja onko finanssikriisistä opittu - siinäpä hyviä kysymyksiä.

Ydinvoima-asian eduskuntakäsittely tuo finanssikriisin rinnalle toisenlaisen esimerkin riskienhallinnasta (ja sen puutteellisuudesta). Varsin kevyellä menettelyllä voidaan tehdä päätös jolla on vaikutuksia kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi. Kukaan päättäjistä ei joudu minkäänlaiseen vastuuseen päätöksensä seurauksista.

EVA luonnollisesti puolustaa terhakkaasti ydinvoimaa, melkein tulee 1900-luvun lobbaus mieleen. No, asialle ei enää ole mitään tehtävissä, päätetty mikä päätetty, viimeistä kopautusta vaille.

Niin, ja mikä mielenkiintoisinta, nykyään tutkijoita vaiennetaan salassapitosopimuksin. (No, tämä nimenomainen juttu on kyllä harmaata aluetta.) Mutta jos tutkimustietoa pyritään panttaamaan, se on aika huono lähtökohta rationaaliselle päätöksenteolle.

Ja vielä lopuksi. Kuisma pohdiskelee mielenkiintoisella tavalla Suomen ja Nokian kohtalonyhteyttä. Nokia on Suomen vuosisataisen teollisen rakennemuutoksen ruumiillistuma. Miten pitkälle eväät riittävät?

Nyttemmin Nokia on saanut kovaa kritiikkiä puolelta jos toiselta, ja pörssikurssi matelee alempana kuin 11 vuoteen.

Yleisesti spekuloidaan, että toimitusjohtaja vaihtuu syksyllä jos muutosta parempaan ei siihen mennessä näy. Tosin en usko että toimitusjohtaja tässä pitäisi vaihtaa, ongelmat ovat paljon syvemmällä Nokiassa. Minne unohtui nöyryys? - Tilalle tuli arrogantti insinööri.

Ojasta allikkoon, tietoyhteiskunta?

Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) teki reilun työn ja otti arvioitavakseen suomalaisen tietoyhteiskunnan tilan. Rumalta näyttää. Kansanedustaja Jyrki J. Kasvi tähän jo tarttui, ja Suvi Lindén ehätti puolustautumaan, samaten Hansel.

Jotenkin pelottavasti vaikuttaa siltä, että tietoyhteiskunta on jatkuvaa kertakäyttökeksimisen prosessia, jossa mistään ei tule valmista eikä mihinkään tartuta kunnolla. Sopiva esimerkki on Arjen tietoyhteiskunta -sivusto joka alkuinnostuksen jälkeen on jämähtänyt paikoilleen.

Tämmöistäkö tämä sitten tulee jatkossakin olemaan? Kehitetään, kehitetään, kehitetään; mistään ei tule valmista; kehitetään, kehitetään, kehitetään.

Jollain kummalla tavalla tietoyhteiskunnan kehittäminen kuvastaa tietoyhteiskunnan luonnetta yksilötasolla: infoähkyä, vaikeuksia keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, kontekstien jatkuvaan muuttumista, sisällön unohtumista ulkoisten tekijöiden taakse.

Keisarin uudet vaatteet - uudet, uudet, uudet, uudet - sadussa joka ei koskaan lopu; ja jossa kukaan ei koskaan hoksaa hulluutta koska eilisen päivän kommellukset ovat jo eilisen päivän kommelluksia, ketä ne kiinnostavat.

Tässä maailmassa tarvitaan VTV:tä.

Ja kun maailmasta puhutaan, Euroopan komission tiedonanto Euroopan digitaalistrategia ei ole ollenkaan hullumpi summeeraus siitä mitä tarvitsee saada aikaan. Komissio pyrkii sisällön saatavuuden parantamiseen ja yhteentoimivuuteen, kunnioitettavia ja haastavia tavoitteita.

Ehkä meilläkin jotain vielä saadaan tehtyä, kun muu Eurooppa näyttää mallia.

Suomen historia - ja mitä siitä opimme?

Olen jatkanut uudempaan suomalaiseen kirjallisuuteen perehtymistä. Kjell Westön Finlandia-palkittu Missä kuljimme kerran: romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi (Otava, 2006) oli raskasta mutta hyvää luettavaa.

Termi "lukuromaani" on tässä hyvä, kuten takakannessa kehuttiin. Teos vaatii lukijalta paneutumista, ihan helpolla siitä ei pääse. Vuoden 1918 tapahtumat, sisällissodaksikin ajankohtaa voisi kutsua, on kirjan keskiössä. Tapahtumien kaari kattaa niin Venäjän ajan Suomen kuin nuoren valtakunnan ensimmäiset ihanat ja kivuliaat itsenäiset askeleet. Westön ote on historioitsijan, mutta onneksi kirjan hahmot eivät ole suoraan historiallisia karikatyyrejä vaan uskottavia ihmisiä uskottavine tavoitteineen ja ongelmineen. Paikka paikoin kirja olisi ehkä vaatinut tiivistämistä, mutta ehkä on niin että kukin lukija löytää kirjasta omansa, eri kohdista vain. Ainakin minä löysin paljon uutta ja ihmeellistä.

Westön ihmishahmot eivät säily ehjinä elämästä, kuten ei kukaan olkoon aikakausi mikä tahansa, mutta vuodet 1905-1939 lienevät kuitenkin olleet aikakautena erityisen kuluttavia. Hyväosaisilla oli ongelmansa, työläisillä omansa. Helsinki kasvoi kaupunkina, kunnes se lopulta alkoi muistuttaa sitä minkä nykyisin Helsinkinä tunnemme.

Westön suhde ihmishahmoihinsa on kirjailijan - välillä hän menee syvälle kokemuksiin, välillä ottaa etäisyyttä ja katsoo laajemmasta perspektiivistä. Mutta hyvin hän osaa kuvata ihmisen roolin maailmassa. Joskus maailma iskee ison särön, ja on vain ajan kysymys milloin särö puhkeaa railoksi. Joskus taas maailma nirhaa ihmistä vähän kerrallaan. Toiset löytävät tavan säilyttää toimintakykynsä; jotkut antavat periksi. Sankareita olemme kaikki, tai ei kukaan.

Westön jälkeen luin Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen (Tammi, 1999), joka myöskin on Finlandia-voittaja. Nyt mennään ajassa vielä taaksepäin, 1870-luvulle, kauas Itä-Siperiaan, jossa pohditaan omituisen väkivallanteon syitä ja seurauksia.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin myöhemmin ilmestyneestä romaanista Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009). Carlson kirjoittaa paljon tiiviimmin kuin Westö, jotenkin kuin runoilija, jonka teksti on katkelmallista, tyylilajista toiseen nopeasti vaihtavaa, kudokselmallista, impressionistista, mutta kaikesta tästä syntyi omalaatuisen uskottava ajan kuva, mutta samalla myös ajattoman ajan kuva - missä määrin maailma on lopulta muuttunut, löydämmekö aina saman uudelleen ja unohdammeko aina saman uudelleen?

Näiden merkkiteosten jälkeen pitäisi perehtyä Väinö Linnaan. Täällä Pohjantähden alla on odottanut pitkään, olisiko vihdoin sen vuoro?

Steve Jobs - yhden hengen komitea

En ole koskaan ollut Steve Jobsin erityinen ihailija, vaikka täytyy myöntää että hänen ruorissaan Apple on tehnyt ihmeitä viime vuosina.

Applen tuotteisiin minulla on käytännönläheinen suhde: hankin niitä harvakseltaan ja vain silloin kun on todellinen tarve. Minulla ei ole iPhonea tai iPadia, miksi niitä ostaisin? Kotona on kolmisen vuotta vanha iMac, jossa ei ole päivitystarvetta vieläkään. Edellinen työ-Macini kesti käytössä kuusi vuotta; nykyisessä lienee nelisen vuotta jäljellä ennen vaihtotarvetta.

Itseäni eniten tyydyttävä asia Applelta on ollut Mac OS X -käyttöjärjestelmä. Olen käyttänyt kaikkia Mac O X:n versioita 10.0:sta alkaen. Nykyään järjestelmä on niin hiottu kuin toivoa saattaa. Mac OS X:stä on tullut koko ajan sujuvampi ja myös nopeampi - erityisesti koti-Maciin on vuosien myötä tullut lisää puhtia käyttöjärjestelmäpäivitysten myötä. Sisäänrakennettu Unix-friikkini nauttii, tosin nykyään yhä harvemmin, komentorivin mahdollisuuksista. Ja ennen kaikkea: kaikki vain toimii.

Tästä näkökulmasta Applen viime aikojen voittokulku tuntuu melkoisen oudolta. En ilmeisesti ole iPhonen tai iPadin kohderyhmää.

Tosin en taida olla Nokiankaan kännyköiden kohderyhmää, sillä omalla rahalla olen aina ostanut halvinta mitä saa - ja parasta hinta-laatusuhteessa. Nokia 1100 on edelleenkin erinomainen kännykkä, akku kestää ja kännykällä voi puhua ilman kommervenkkejä.

Toivottavasti Nokia jatkossakin tekee puhelin-kännyköitä eikä pelkästään äly-kännyköitä, jotka ovat joskus älyttömiä, kuten työssä käyttämäni E90, johon kyllä olen ajan mittaan jo sopeutunut.

Pohdiskelin toissapäivänä Nokian vaikeuksia pärjätä kilpailussa Applen kanssa. Tästä aiheesta on tullut käytyä useampikin lounaskeskustelu, ilman sen kummempaa valaistumista. Suomalaiset kyllä ovat kännykkäkansaa, esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna meillä puhutaan puheluista paljon suurempi osuus kännyköillä. Mutta se mitä kännykkää käytetään, se voi muuttua nopeastikin. Nokiaa toki neuvotaan rutkasti joka puolella, mutta firman pitäisi kyetä korjaamaan tilanne ihan itse, ilman ulkopuolista viisautta.

Jason Schwartz kirjoitti kommentin Steve Jobsista, ja siinä tuntuisi olevan perää. Hänen mukaansa muut firmat yrittävät keksiä menestystuotteiden reseptiä kaikenlaisten komiteoiden ja asiakaspaneelien avulla. Applelle riittää yhden hengen komitea: Steve Jobs. Hän osaa nähdä, missä on potentiaalia ja missä ei. Ja sitten on tietenkin esiintyminen: Jobs hoitaa homman kotiin aina.

Kelpaako Suomessa huonompikin kännykkä?

Syntyään ulkomainen tuttavani totesi, että Suomessa ollaan protektionistisempia kuin missään muualla. Täällä mainostetaan tuotteen X olevan suomalainen, vaikka sillä ei luulisi olevan mitään merkitystä tuotteen laatuun, joskus nimenomaan päinvastoin. Muualla maailmassa keskitytään mainoksissa tuotteen muihin ominaisuuksiin kuin kansallisuuteen.

Asia jäi vaivaamaan, varsinkin kun pian tämän jälkeen julkisuuteen tuli Vanhasen maitojupakka. Vanhaselle ei kelvannut se, että suomalaista maitoa myytiin ruotsalaisen firman nimissä.

Suomalaisten protektionistisuus pomppasi mieleen kun luin uutisia Nokian ja Applen markkinatilanteesta Suomessa. Kuinka paljon Nokian markkinajohtajuudessa Suomessa on kansallista sisäänleivottua protektionismia ja kuinka paljon Nokian kyvykkyyttä kännyköiden valmistajana? Tai selkeämmin sanottuna: kelpaako Suomessa huonompikin kännykkä kunhan sen valmistaa nimellisesti suomalainen yhtiö (vaikkakin Kiinassa)?

Ylen uutiset kertoi ensimmäisenä, että Nokian valta-asema saattaa olla murtumassa. Applen iPhone vie asiakkaita Suomessakin, eikä Nokialla ole millä vastata kilpailuun. Nyt jo joka viides älypuhelin on iPhone. Ensi kesään mennessä Nokian markkinajohtajuus saattaa olla kalpea muisto vain.

Talouselämä reagoi uutiseen ja toi reilusti esille suomalaisten protektionistisen asenteen otsikoimalla Tyytyäkö Nokiaan vai antautuako iPhonelle? Sami Rainisto kirjoittaa: "Suomen kansantaloudelle hyvinvoinnille on vahingollista, jos suomalaiset ostavat entistä enemmän Nokian kilpailijoiden matkapuhelimia. [...] Aina kun suomalainen ostaa iPhonen Nokian puhelimen sijasta, vaurautta siirtyy amerikkalaisyhtiölle sen sijaan, että se kiertäisi takaisin Suomeen tukemaan suomalaista matkapuhelinsuunnittelua ja valmistusta. Jokainen iPhone-ostos syö pienellä murto-osalla Nokian kannattavuutta."

Kyllähän tässä on dilemma. Ollakko onnellinen iPhonen käyttäjä vai tyytymätön nokialaisen ostaja?

Mutta kai se on niin, että suomalainen on valmis käyttämään huonompaakin kännykkää kunhan se on suomalainen - tai ainakin vaikuttaa suomalaiselta, vaikka olisi Kiinassa tehty.