Swiftin ovella

Tässäpä yllättävä lukukokemus, Jyrki Vainosen romaani Swiftin ovella (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-6274-0). Kirja kertoo Jonathan Swiftistä, irlantilaisesta rovastista ja kiistakirjoitusten laatijasta, erikoisen kehyskertomuksen avulla: "Tarina imaisee 1700-luvulle, suoraan päähenkilön nahkoihin. Tai melkein. Lennart Beren siirtyy aikakoneella vain Jonathan Swiftin palvelijaksi, Wattiksi. Pettymys ei silti ole suuri, sillä näinkin hän pääsee tarkkailemaan ihailemansa kuuluisan satiirikon salattua elämää."

Siis tarjolla on aikamatkustusta, toisen henkilön nahkoihin menemistä, ja aikaan liittyviä paradokseja. Näistä lähtökohdista voisi ajatella, että uskottavan tarinan rakentaminen on vaikeaa, mutta Vainonen onnistuu siinä, koska hänen ajankuvansa 1700-luvun Irlannista on niin tavattoman luonteva. Ei turhia kikkailuja tai konstailuja vaan kuvausta aivan kuin olisi tosiaan elänyt tuon ajan henkilöiden elämää.

Tässä on kirjan paradoksi: vaikka aikakoneeseen ei uskoisikaan, niin kirjailijan kyky tavoittaa mennyt on sen verran hämmentävä, että aikakonekin alkaa tuntua luontevalta tässä tarinassa.

Swift on näinä päivinä ehkä tunnetuin romaaneistaan, esimerkkinä Gulliverin retket, sekä joistakin esseistä (tai oikeammin kiistakirjoituksista), muun muassa Irlannin köyhyyttä polemisoineesta kirjoituksesta "A Modest Proposal for Preventing the Children of Poor People in Ireland From Being a Burden on Their Parents or Country, and for Making Them Beneficial to the Publick".

Swift kirjoitti kaikki teoksensa salanimien suojasta tai anonyymisti, mutta Vainosen kirjasta saa käsityksen että nimimerkkien takana piileskellyt kirjoittaja oli Dublinissa julkinen salaisuus. Swiftin onneksi hänellä oli riittävän korkeassa asemassa olevia suojelijoita, jotka myönsivät epäkohtien olemassaolon vaikkakaan eivät julkisesti voineet niihin puuttua.

Mutta kun palkkio kirjoittajan paljastamiseksi on riittävän suuri, ilmiantaako joku Swiftin, jopa joku hänelle kaikkein läheisimmistä ihmisistä?

Vainonen punoo romaanistaan monipolvisen tarinan, jossa näkökulmat vaihtuvat ja ajan kerrostumat, poimut, peilaavat toisiaan. Voiko jo tapahtunutta muuttaa, ja miten se vaikuttaa nykyiseen hetkeen?

Sukujuhlat

Vaikka Håkan Nesseristä olin kuullutkin, vaikkakaan en aiemmin lukenut, niin iloisesti yllätti tämä kirja, Sukujuhlat (Tammi, 2011; suom. Saara Villa; ISBN 9789513159139). Kirjan ensimmäinen puolikas on todella mukaansa tempaavaa tekstiä, eikä tunnu dekkarilta ollenkaan vaan hienosti ihmishahmoihin pureutuvalta kaunokirjallisuudelta.

Kirjan jälkimmäisestä puolikkaasta ensimmäinen puolikas on myös hyvää tekstiä. Tällöin tarinaan astelee dekkarin muodollinen päähenkilö, etsivä Gunnar Barbarotti. Tosin Barbarotti jää kyllä Hermanssonin perheenjäsenten varjoon, sen verran kovasti Nesser lukijansa koukuttaa tämän sukujuhlia viettävän ihmisjoukon salaisuuksiin ja jännitteisiin.

Kirjan viimeinen pätkä rupesi harmittamaan, sillä tarina jää kesken. Ja jotenkin hätäisesti Nesser tämän kirjansa kertomuksen lopettaa. No, tapa se on tämäkin houkutella lukija ostamaan kirjasarjan seuraava osa.

Entä mistä tarinassa on kyse? Toisin kuin moni ruotsalainen dekkari, tämä kirja ei suoranaisesti ole yhteiskunnallisesti kantaa ottava kertomus, vaan pikemminkin se tarttuu ihmissuhteiden kiemuroihin ja kieroutumiin, ja lähtee niistä punomaan melkoisen traagista tarinaa.

Päältä päin Hermanssonin perhe on menestynyt kaikin tavoin, mutta pinnan alla kytee, ja niin kytee kirjan ensimmäiseltä sivulta alkaen.

Nesser on kertojana virtuoosi, sitä ei voi kiistää, mutta kirjan lopun koukerot saivat pettymään tarinaan. Hienovaraisemminkin olisi ihmissuhteiden kiemuroita voinut lähteä purkamaan, nyt tuntuu siltä kuin kirveellä pistettäisiin asioita poikki ja pinoon.

Muru

Olen täällä muutamaan otteeseen kehunut Jarkko Sipilän dekkareiden realistista otetta. Tosin olen mennyt myös kritiikkiin.

Sipilän kirja Muru (Crime Time, 2011; ISBN 978-952-5918-24-3) on tästä mainio esimerkki. Jäykähköstä kerronnasta huolimatta tarina imee mukaansa, eikä hahmojen karkeahko tyypittelykään hirveästi haittaa.

Mutta silloin tällöin Sipilä ikään kuin politikoi kirjansa sivulla, esimerkiksi haukkumalla vankeusaikojen lyhyyttä tai tuomioiden lievyyttä. Hän ei edes yritä verhota näitä sanomisia hahmojensa ajatuksiin tai suuhun, vaan kirjoittaa ne niin että ne pongahtavat tekstistä lukijan syliin.

Jos tuollaiseen politikointiin haluaa mennä, ehkä jokin toinen tapa olisi parempi.

Toinen Muru-teosta riipivä asia on se, että kirjan loppu on halki ja pinoon -tyyppinen, jossa tarinan kerronta ikään kuin loikkaa kaikkien vaiheiden yli.

Ja lisäksi Sipilä turvautuu, eikä ensimmäistä kertaa, käänteeseen jossa omankäden oikeus manataan esiin. En tästä hirveästi tykännyt.

Hetken hallitsijat - Julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa

Vaalirahakohu, tekstiviestikohu, vihapuhekeskustelu... Tämän kaltaisiin julkisen elämän ryöpsähtelyihin tarttuu Anu Kantolan toimittama kirja Hetken hallitsijat - Julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa (Gaudeamus, 2011; ISBN 978-952-495-207-1).

Kirja pohtii julkisen elämän avautumista ja vapautumista: "Millaista on julkinen elämä yhteiskunnassa, jossa auktoriteetit eivät enää ole entisellään, monet instituutiot horjuvat ja ihmiset valitsevat entistä vapaammin ja yksilöllisemmin oman elämäntapansa? […] Sosiaalinen media on luonteva paikka itseilmaisulle, elämäntyylien etsinnalle ja omien yhteisöjen muodostamiselle."

2000-luvulla tapahtunut muutos on huima: "[S]ähköiset ja painetut viestimet kilpailevat keskenään nopeudesta, kekseliäisyydestä ja kiinnostavuudesta. Julkisuudesta on tullut entistä arvaamattomampaa, viihteellisempää, nopeatahtisempaa ja ärhäkämpää. […] Muutosta voi kutsua julkisuuden notkistumiseksi."

Notkistumisesta on tullut eliittien yleistyvä ongelma: "Yhteisöön tai sen johtajaan kohdistuva kielteinen mediajulkisuus uhkaa yhteisöjen mainetta, oli kyseessä sitten poliittinen, taloudellinen tai uskonnollinen yhteisö. […] Skandaalit ovat merkki siitä, että mikään instituutio ei ole enää pyhä tai tabu, kaikkea voi kritisoida. Samaan aikaan läpinäkyvyyttä vaaditaan kaikilla sektoreilla aiempaa enemmän."

Politiikassa toimijoista voidaan luokitella sukupolvittain eri tyyppisiksi: korkea moderni (syntymävuodet 1939-55), notkistuva moderni (s. 1956-69) ja notkea moderni (s. 1970-). Korkealle modernille on tyypillistä institutionaalisuus, arvovalta, julkisuuden hallinta ja skandaalien välttely. Notkistuvaa modernia puolestaan kuvaa ideologisuus, ammatillisuus, pintajulkisuuden kritiikki ja skandaalien hallinnan vaikeus. Notkea moderni puolestaan tunnetaan liikkuvuudesta, nopeista käänteistä, konsensuksen kritiikistä ja skandaaleista joita tulee ja menee.

Nuori polvi on siis erilaista: "Monet nuoren polven poliitikot eivät […] ota julkisuutta niin vakavasti kuin edeltäjänsä. He eivät enää ole niin riippuvaisia suurten medioiden suomasta palstatilasta ja sekunneista. Sosiaalinen media tarjoaa uuden kanavan, jolla voi luoda aktiivisen suhteen kannattajiin ja ylläpitää samanhenkisten heimoja ja verkostoja."

Myös media, ja toimittajat, ovat notkistumassa, mitä kuvaa Yleisradion Jari Korkki: "[M]uodostan itse oman käsitykseni maailmankaikkeudesta ja puolueet sitten seuraavat sitä parhaansa mukaan, jos pystyvät - ei päinvastoin."

Mutta onko sosiaalinen media paljon porua tyhjästä? "Silloin tällöin kansalaiset ovat saaneet aikaan poliittisia tai kuluttajapoliittisia liikkeitä, joiden tarkoituksena on ratkoa yksittäisiä ongelmia. Jatkuvana ja laajamittaisena tällaista toimintaa ei kuitenkaan vielä harjoiteta."

Kirja lopussa annetaan vielä puheenvuoro Immanuel Kantille: "Julkisuuteen astuminen sekä siellä ajatteleminen ja puhuminen vaativat rohkeutta ja päättäväisyyttä: on katsottava asioita sellaisina kuin ne näyttäytyvät juuri silloin ja tehtävä niistä johtopäätöksiä."

Tässäpä haastetta: miten saadaan synnytettyä sellaista julkista elämää, jossa osaamme käyttää rohkeasti järkeämme?

Yhteenveto: Erinomainen, tutkimuksellinen, rohkea puheenvuoro Suomen julkisen elämän notkistumisesta, sen ongelmista ja mahdollisuuksista.

Tunteella! - Voimaa tekemiseen

Jarkko Rantanen paneutuu tunteiden kautta tekemiseen kirjassa Tunteella! - Voimaa tekemiseen (Talentum, 2011; ISBN 9789521415463). Lähtökohta on työelämäkeskeinen - "tunteista enemmän voimaa tekemiseen" - mutta myös muita olemisen ja elämisen aihepiirejä pohdiskellaan.

Jonkinlainen "työn sankarin" eetos kirjan taustalla on, mutta ei kuitenkaan ihan kauhean oravanpyörämäisellä tavalla.

Teoksen osassa 1 - "Tunteet ja suorituskyky" - Rantanen perustelee, miksi eri tyyppisiin tunteisiin on syytä kiinnittää huomiota, tavoitteena hyvä suorituskyky: "[V]oisimme tehdä arjestamme ja työelämästämme valtavan paljon parempaa, mielekkäämpää ja tyydyttävämpää, mutta myös tehokkaampaa ja tuloksekkaampaa."

Ihan hirveän kovista arvoista tässä ei onneksi ole kysymys: "Ilman tunteita ei synny mitään. […] [K]un tunteet vähenevät, myös mielikuvitus, aloitteellisuus, luovuus, päätöksentekokyky ja kiinnostuneisuus vähenevät."

Rantanen on valinnut pohdiskelunsa kohteeksi 12 perustunnetta, jotka hän on ryhmitellyt neljään luokkaan: uteliaisuus, hämmennys ja hämmästys; viha, inho ja suru; häpeä (nolostuminen) ja ylpeys; myötätunto, hilpeys, innostus ja VAU:n tunne. Ei hassumpi luettelo!

Entä mitä kannattaisi työelämässä tehdä? Yksi mielenkiintoinen idea on ottaa tunteet mukaan suunnitteluun, miksei vaikka strategiatyötä myöten: "Olemme kollegoideni kanssa kokeilleet yksittäisten tunteiden toimivuutta mitä erilaisimmissa tilanteissa: johtamisen keinona, johtoryhmien vauhdittajana, asiakkuuksien hoitamisessa, markkinoinnin ja viestinnän suunnittelussa, hankalien vuorovaikutustilanteiden kohtaamisessa, palkitsemisessa. […] Rohkeimmat johtoryhmät ovat lähteneet miettimään strategiansa toteuttamista yksittäisten tunteiden avulla."

Ei hassumpi kirja; innostuksen tunne on paikoin aika lailla hollilla kirjaa lukiessa.