Prikaatin kosto

Olen pari kertaa maininnut Jarkko Sipilän dekkarit, joista taas tuli luettua yksi, Prikaatin kosto (Gummerus, 2010). Tässä ehkä mennään hiukan erikoistehosteosaston puolelle alamaailman (ja poliisin) välienselvittelyssä, mutta arkisen selkeää luettavaa tekstiä jälleen kerran.

Ja Sipilä pohtii tärkeitä teemoja, esimerkiksi talouselämästä ja siitä onko kansalainen vain väline yhteiskunnalle. Tämmöisen repliikin Sipilä laittoi Takamäelle: "Tuo on puhdasta pankkiirifilosofiaa ja mun näkökanta on, että voiton maksimointi ei voi olla yrityksen omistajan ainoa etu. Kyllä sen yrittäjän etu on myös se, että yhteiskunta toimii ylipäätään, koska mitä sitä hyödyttää kottikärryllinen rahaa olohuoneessa, jos se ei voi käyttää sitä mihinkään."

Kirja käsittelee Pääkalloprikaati-jengin toimintaa ja tulee verranneeksi sitä yritystoimintaan ja yhteiskuntaan ylipäätään. Mitä jos oman porukan edun tavoitteleminen yleistyisi, ja kovuus ratkaisisi. Millainen yhteiskunta tästä tulisi? Jengistä tulee kirjassa vertauskuva Suomelle, jos emme pidä varaamme.

Lauri Viita: Kootut runot

Lauri Viidan Kootut runot (WSOY, 2008; 1. painos ilmestyi 1966) on ison kirjailijan pienikokoinen kirja, runoilijan elämäntyö: vähän yli 300 sivua. Aila Meriluoto totesi Lauri Viidan elämänkerrassa, että kirjalliset tuotokset olivat ikäänkuin sivujuonne Viidan tuotteliaisuudessa. Viita puhui kuulijansa pyörryksiin, tunnista tuntiin, joskus päiväkaupalla.

Oli myös mielenkiintoista nähdä, miten vähän Viidan mielisairaudesta loppujen lopuksi näkyy runoissa - paitsi niiden vähyydessä ehkäpä. Vaikkakin Meriluoto oli tästä sitä mieltä, että viimeisinä vuosinaan Viita oli vain varjo entisestään. Mutta silti hän pystyi vakuuttamaan kuulijansa ideoillaan - ainoastaan hänet aiemmin tunteneet tajusivat tragedian syvyyden.

Kirjan esipuheessa pohditaan Viitaa runoilijana, käsittelemättä juuri ollenkaan Viidan myöhempiä elämänvaiheita ja mielisairauden vuosia. Runoilijana Viita oli vakuuttava loppuun asti, ehkä kuitenkin elämänkerran pohjalta on luettavissa oireita sairaudesta runoihin, joita muuten ei niistä osaisi etsiä tai havaita, esimerkiksi "oman kielen" luomisen ilmiö tai saman alkukirjaimen toistuva käyttö, joita voi pitää poikkeavan aivotoiminnan oireina. Toisaalta Viita jo kokoelmassa Betonimylläri osoitti erityisen omaleimaista virtuoosista kielenkäyttöä, joten on vaikea päättää mihin nerous päättyy ja mistä sairaus alkaa.

Koulussa ja lukiossa opettelin joitakin Viidan runoja, jotka ovat pysyneet mielessä siitä asti. Runo Kevät on sellainen:

Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa,
lantajuova järven jäällä —
kesä tulee, ihanaa!

Runo Tikanpolkka näyttää miten virtuoosinen Viita on sanojen käytössä:

Tikka päätään puuhun nakkaa,
muttei loukkaa,
koskei lakkaa,
vaikka jäistä kuusta hakkaa,
jotta koko kumpu kolkkaa
tikanpolkkaa
— — —

Ja vielä lopuksi yksi näyte, runoilijan lopputaipaleelta, runo Ei pidetä kiirettä, istutaan:

Ei pidetä kiirettä, istutaan.
Ei hätäillä, annetaan mennä;
ei maata somemmin ainoakaan
satelliitti lennä.

Iso runoilija!

Jumalan filosofit

James Hannamin teos God's Philosophers: How the Medieval World Laid the Foundations of Modern Science (Icon Books, 2009) on saanut paljon kehuja, joten täytyipä tähän tarttua. Kirjaa on myös kritisoitu siitä, että se yrittää selittää parhain päin joitakin katolisen kirkon toimia keskiajalla ja siitä eteenpäin, mutta itse en kokenut asiaa näin, vaikka paikka paikoin oli kyllä hitusen vaikeaa seurata kirjoittajan esitystä, niin monimutkainen oli tarinan kulku.

Mielestäni Hannam ei yritä puhdistaa katolista kirkkoa väärinkäytöksistä vaan pyrkii osoittamaan mitä tosiasiassa tapahtui, säilyneeseen todistusaineistoon pohjautuen. Hannam tulee osoittaneeksi että tilanne keskiajalla ei ollut läheskään niin mustavalkoinen (tai "pimeä") kuin myöhemmin on ymmärretty ja että "renessanssiaika" ei ollut niin hienoa ja edistyksellistä kuin on yleisesti annettu ymmärtää.

Joiltakin osin voi jopa sanoa, että renessanssi ja "humanismin nousu" oli pikemminkin askel taaksepäin, ja keskiajalla saavutetut edistysaskeleet olivat vaarassa unohtua kokonaan. Kiitos kirjapainotaidon, näin ei onneksi kuitenkaan kokonaan tapahtunut, vaan keskiajalla saavutettu ymmärrys löysi lukijoita jotka osasivat sitä hyödyntää. Kaikki eivät kuitenkaan lähteitään maininneet - esimerkiksi Galileo - jolloin tuli vaikutelma että uusia oivalluksia syntyi ikään kuin tyhjästä suurenmoisten nerojen tuottamina.

Kuten yllä olevasta voi päätellä, pidin kirjasta suuresti, ja sen on ollut mainio lähde sen kaltaiselle nippelitiedolle josta on silloin tällöin hyötyä keskustelussa. Kuten se mistä sana "lunatic" on peräisin, ja miten Oxfordin ja Cambridgen historiat kietoutuvat yhteen. (Monet asiat, kuten yliopistojen autonomia ja valtiokonsernin ulkopuoliset yliopistojen rahoittajat ovat todella vanhoja keksintöjä!)

Kirja kattaa melkoisen ajanjakson, tapahtumia ennen keskiaikaa ja myös sen jälkeistä aikaa. Islam ja arabimaailma oli monessa mielessä keskeisessä roolissa sen suhteen miten asiat Euroopassa kehittyivät, sekä tiedon välittäjänä antiikin kultuureista että kristillisen maailman kokemana uhkana jota vastaan käytiin moneen otteeseen.

Hannam marssittaa kirjan sivuilla esille hämmentävän määrän henkilöitä, joilla oli vaikutusta historian kulkuun. Kirjassa on sata sivua erilaisia liitteitä, mm. aikajana, henkilöhakemisto, aihehakemisto ja huima lista kirjallisuusviitteitä. Työtä on tehty kirjan eteen!

Esimerkiksi tarinan alkuvaiheilta sopii Boethius (480-525), jonka vankilassa kirjoittamalla dialogilla The Consolation of Philosophy oli valtava vaikutus myöhempiin ajattelijoihin ja vallanpitäjiin. Englanniksi sen käänsivät muun muassa Alfred Suuri (849-899) ja Elisabet I (1533-1603).

Monet keskiajalla esiin nousseet filosofiset kysymykset ovat askarruttaneet ihmisiä pitkään, esimerkkinä kysymys "lammasmaisuudesta". Jos lammas määritellään pörröiseksi nelijalkaiseksi niityllä hyppelehtiväksi olioksi, mitä pitäisi sanoa keritystä ja rammasta lampaasta? Entä onko lammasmaisuus olemassa erillään lampaista - onko tällainen käsitteellinen kategoria olemassa vai onko vain yksittäisiä lampaita?

Keskiajan ihmisillä oli suuria lähtökohtaisia haasteita verrattuna nykyihmisiin, johtuen maagisuuteen taipuvasta maailmankatsomuksesta, jossa peruslähtökohdat olivat aivan väärät. Esimerkkinä "sympaattisuus", eli se että samalta näyttävillä asioilla oli tekemistä keskenään, vaikkapa niin että maksasammalta - joka muistuttaa ulkonäöltään maksaa - käytettiin maksaongelmien hoitamiseen. Ja vastaava periaate sopii hasselpähkinään (päänsärky jne.).

Aina 1850-luvulle asti lääkärien määräämien toimenpiteiden (suoneniskentä, laksatiivit jne.) hoitoennuste oli erittäin huono, huolimatta siitä että hoito oli "holistista". Parasta hoitoa sai puoskareilta ja papeilta jotka tarjosivat lohtua ja plaseboa ilman pahoja haittavaikutuksia. Kumma kyllä, lääkärit pystyivät luomaan ammattikunnalleen uskottavuuden joka auttoi heitä velottamaan rikkailta suuria palkkioita - huolimatta huonoista tuloksista ja kipua ja kärsimystä aiheuttavista hoitotoimenpiteistä.

Entä sitten humanismi? Hannam piirtää humanismista - keskiajan oppien unohtamisesta ja paluusta antiikin kreikkalaisiin ajattelijoihin - synkän ja matalamielisen kuvan. Humanisteja voi syyttää suoranaisesta sensuurista tai vähintäänkin aiemman ymmärryksen sokeasta ohittamisesta. Humanismiin kohdistettua aikalaiskritiikkiä on myöhemmin tulkittu väärin tai jätetty huomiotta. Muun muassa Galileo kritisoi humanistien sokeaa luottamusta kreikkalaisiin ajattelijoihin vaikka keskiajalta peräisin oleva todistusaineisto oli osoittanut perustavanlaatuisia puutteita kreikkalaisten ymmärryksessä, esimerkkinä Aristoteleen täysin virheelliset käsitykset ihmisen fysiologiasta.

Yhteenveto: Ajatuksia herättävä, yleisiä käsityksiä kyseenalaistava ja historiaa syväluotaava kirja, jolla on selviä yhtymäkohtia nykymaailman kehitykseen (globalisaatiosta yliopistouudistukseen). Olennaisin oivallus lienee se, että tiede on jatkuvaa haparointia eteenpäin, nerotkin (tai sellaiseksi itseään luulevat) ovat aikansa ja historiansa tuotteita.

Kaikki evoluutiosta

Ihan kaikki evoluutiosta? No, ei sentään ihan kaikea, mutta hyvä kirja tämä on, vuoden 2009 Tieteen päivien evoluutio-teeman pohjalta laadittu Kaikki evoluutiosta (toim. Ilkka Hanski, Ilkka Niiniluoto ja Ilari Hetemäki; Gaudeamus, 2009).

Kirjoittajat ovat tutkimuksen ykköskaartia, eikä oikeastaan haittaa että kaikki eivät kirjoita omasta spesiaaliteetistaan vaan oman tieteellisen erityisalueensa ulkopuolella olevista aiheista. Ehkä on niinkin, että kun kirjoittaa vähän oudommasta teemasta, asiat joutuu selvittämään itselleen uusin silmin, ja tekstistä tulee harvinaisen selkeää tieteen popularisointia. Tästä on hyvä esimerkki Mikael Forteliuksen artikkeli ihmisen sapientoitumisesta.

Evoluutiolla ei ole päämäärää, eikä kaikki ole "järkevää". Hyvä esimerkki on metsä: "Puiden muotoja ei voi ymmärtää, ellei ota huomioon sitä, että kukin puu yrittää päästä pois toisten varjosta. [...] Jos latvus on lopulta kymmenen tai vaikkapa viidenkymmenen metrin korkeudessa, puiden taistelu valosta muuttuu entistä intensiivisemmäksi. [...] Mutta kuka tästä hyötyy? [...] Kohti valoa kurottavat puut ovatkin samanlainen hölmöläisjoukko kuin yleisö, jonka jäsenistä muutama nousee seisomaan nähdäkseen paremmin lavalle."

Kirjassa on monta, enemmän tai vähemmän saman suuntaista määritelmää elämälle, joista tämä oli virkistävä: "Elämä on pienten kalvopussien eli solujen sisälle rajautunut monimutkainen kemiallinen järjestelmä, joka pystyy jatkuvasti uudistumaan, tuottamaan itsestään uusia kopioita."

Kirjassa pohditaan ruokavalion merkitystä, erityisesti lihansyöntiä ja kiven työstämistä: "Oliko käärmeen Eevalla tarjoama hedelmä itse asiassa lihakimpale?"

Entä sitten kulttuurievoluutio? "Kulttuurievoluutio poikkeaa darwinistisesta biologisesta evoluutiosta siinä, että sillä on tyypillisesti lamarckilaisia piirteitä: hankitut kulttuuriset ominaisuudet voivat periytyä suoraan jälkeläisille. [...] [K]ulttuurievoluutio on huomattavasti nopeampaa kuin biologinen evoluutio."

Erityisen antoisa oli Arto Mustajoen artikkeli kielen evoluutiosta, mikä tuntuu äärimmäisen kiehtovalta aiheelta. Kielikysymykset ovat usein hankalia, ja kehitys voi olla hämmentävää: "Espanjan koillisrannikolla puhuttava katalaani on Euroopan unionin suurin vähemmistökieli. Osa sen puhujista väittää kuitenkin puhuvansa valencian kieltä. [...] EU:n perustuslaista julkaistiin kaksi versiota, toinen katalaaniksi ja toinen valenciaksi. Ne olivat kieliasultaan täysin identtiset."

Mustajoki antaa positiivisen kuvan englannin käytöstä tilanteessa jossa "puhujat turvautuvat molemmille vieraaseen kieleen yhteisenä välittäjäkielenä". ELF (English as a lingua franca) on tuoreiden tutkimusten mukaan mainettaan paljon parempi: "Kun lähdetään puhujien viestintätarpeista, epätäydelliseltä ja virheelliseltä vaikuttava kielimuoto osoittautuukin tehokkaaksi kommunikaatiovälineeksi. [...] Kun puhujat samalla ovat tietoisia vieraan kielen käyttämisen aiheuttamista väärinkäsitysten riskeistä, he panostavat puhumiseen ja ymmärtämiseen paljon enemmän kuin puhuessaan äidinkieltään."

Yhteenveto: Monitieteinen, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu katsaus evoluutio-aihepiiriin.

Einari Vuorela: Runot

Unohdettu? Olin kyllä hänet unohtanut, kunnes Markku Envallin esseekokoelma Henkiinjäämisen suunnitelma muistutti Einari Vuorelasta (1889-1972). Envall totesi, että jos Vuorela olisi elänyt kymmenen vuotta kauemmin, hänestä olisi voinut tulla vihreän liikkeen hovirunoilija.

No, tiedä häntä, mutta luonnosta ja luonnossa olemisesta Vuorela inspiraationsa ammensi. Teokseen Runot (toinen, laajennettu painos; WSOY, 1979) on poimittu Vuorelan runoja yhdeksästätoista kokoelmasta, melko perusteellinen katsaus runoilijan tuotantoon siis.

Sanotaan, että runoilijaksi tulemiseen tarvitsee elää runoilijan elämä. Millainen sitten oli Vuorelan elämä, sitä en tiedä, mutta Vuorela vihjaa kaikkea muuta kuin helppoon taipaleeseen runossaan Paimenet:

Sinun helmaasi onnetar jakaa
vain riemuja elämän tien.
Minun tielläni vastukset makaa,
minä murheita metsiin vien.

Jotkut Vuorelan runot ovat klassikoita jotka tuntuvat saaneen oman elämänsä, niillä on yleismaailmallista, tai sanoisiko suomalaiskansallista, pätevyyttä. Tällainen on Kaipaus:

— Mitä mies hämyssä seulot?
— Seulon unta selvemmäksi.
— Mitä utelet unelta?
— Kajastuvaa kahta tietä.


— Mitä tieltä tiedustelet?
— Kohtako tupa tulevi.
— Mitä teet sinä tuvassa?
— Katson kauas ikkunasta.

Vaikka Vuorelalla on runoissaan jonkinlainen pysyvä tunnistettavuus, vaihtelee niiden sävy melko lailla. Osa runoista on satumaisia, melkein kuin lasten loruja toistoineen ja yksinkertaisine teemoineen, osa on hyvinkin humoristisia. Tähän luokkaan ehkä voi laskea Vuorelan tunnetuimpiin kuuluvan runon Vävy:

Oli synkeä salo.
Meni tie.
Tuli talo.


Oli loimuava takka.
Oli tyttö.
Oli akka.


Soma puheitten sävy.
Tuli yö. —
Olin vävy.

Monissa Vuorelan runoissa on syvää filosofista pohdintaa, sellaista jonka aika joko latistaa tai sitten kirkastaa. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluu mielestäni runo Varjo ikkunan takana:

Näen lampun kirkkahan,
se pimeässä palaa,
se on lampun kuvainen,
se tyhjyydessä palaa.


Siellä istuu muuan mies, —
hän vaiti kirjoittaa.
Ken on se muuan mies?
Hän tyhjässä kirjoittaa.


Toinen meistä kirjoittaa,
mut toinen varjo on vain.
Mut kumpi kirjoittaa?
Ja kumpi varjo on vain?

Entä runoilijan kohtalo? Unohdus vai muistaminen? Vuorela pohtii tätä runossaan Epilogi:

Kohtaloni kannan
niinkuin mätäs suolla.
Muistojeni annan
unhon helmaan kuolla.
Peittääköhän hanki
polun, jonka polin.
Unelmien vanki,
runoilija olin.