Richard Kadrey: Sandman Slim

Richard Kadrey kirjoittaa elokuvaa, siltä tämä fantasiaromaani maistui, ja tässä ei todellakaan pyritä minkäänlaiseen uskottavuuteen vaan mennään synkkämielisen reippaasti mielikuvitusleikkien tuolle puolen, täältä Helvettiin ja sieltä takaisin: Sandman Slim (Harper Voyager, 2012; ISBN 978-0-00-746097-7).



Rakastetun perässä Manalan majoille meneminen on ihmiskunnan vanhimpia legendoja, mutta tässä on asetelma käännetty toisinpäin: Helvettiin petoksen takia joutunut James Stark pääsee 11 vuoden jälkeen viimein pakenemaan alamaailman hirviöiden keskeltä takaisin Los Angelesiin, etsimään tyttöystäväänsä ja kostamaan pettureille.

Helvetissä Starkista on tullut omanlaisensa julkkis, sillä hän on kunnostautunut tappamalla hirviöitä Luciferin kamppailuareenalla, ensimmäisenä elävänä ihmisenä joka Helvettiin ilmestyi. Mutta Los Angeles saattaa olla tätäkin pahempi paikka ja vastustajat vielä kovempia voitettaviksi.

Tämänkaltaisessa tarinassa ei voi välttää juonenkuljetuksen ammottavia aukkoja, mutta Kadrey onnistuu piilottamaan aukot lataamalla tarinaan vielä suurempia aukkoja niin että tuloksena on varsinainen tilkkutäkki joka pysyy kasassa pääosin juuri loputtoman epäuskottavuutensa ansiosta.

Kirjan hahmogalleriaan kuuluu niin pääpaholainen Lucifer kuin joukko enkeleitä puhumattakaan monenmoisista muista yliluonnollisista otuksista.

Ja Jumalakin piileskelee jossain taustalla, tai pikemminkin on niin että Jumala on melkoinen luuseri joka ei hoida hommiaan, eikä ole niitä hoitanut pitkiin aikoihin, eikä siis ole ihme että asiat ovat joka suunnalla melkolailla solmussa.

Romaanista tuli yliampuvuudessaan jostain syystä mieleen Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja, ehkä syynä se että Kadrey ei edes tunnu tavoittelevan mitään kirjallisia ansioita vaan antaa mennä miettimättä onko paketissa minkäänlaista järkeä tai suhteellisuudentajua.

Ja jotenkin tämä silti toimii, jollain kierolla tavalla tämä romaani onnistuu kuvaamaan niin pähkähullua todellisuutta että jopa tosimaailman viimeaikaiset tapahtumat alkavat vaikuttaa tämän rinnalla tavanomaisilta.

Martin Baker: Meltdown

Martin Baker tarjoilee finanssimaailman salaliittoihin kiedotun jännärin, jossa nuori lupaava tutkija lähtee peitetoimiin selvittämään mitä hämäräperäisessä meklarifirmassa on tapahtumassa: Meltdown (Macmillan, 2008; ISBN 978-0-230-70397-1).



Baker epäonnistuu tarinan rakentamisessa siinä määrin, että monessa kohdassa tuli mieleen huudahtaa ääneen selvistä mokauksista tarinan kuljettamisessa. Toisaalta epäuskottavuudesta huolimatta kirjassa oli myös mielenkiintoisia huomioita siitä, millaista työskentely spekulatiivisten finassimarkkinoiden sisäpiirissä voisi olla.

Kirjasta jäi kuva, että teoksen toimittaminen julkaisukuntoon on jäänyt puolitiehen, tai sitten on kyse siitä että tämän valmiimpi ei kirjatuotteen tarvitse olla kelvatakseen markkinoille.

Lotte ja Søren Hammer: Kaikella on hintansa

Lotte ja Søren Hammer vievät lukijan Grönlannin jäätikölle pohtimaan jääkuopasta löytyneen naisen surmatapausta: Kaikella on hintansa (Bazar, 2013; suom. Sanna Manninen; ISBN 978-952-279-071-2).



Jännärissä liikutaan sarjamurhaajien ja psykopaattien jäljillä, yrittäen löytää todisteita tapaukselle jossa epäiltyjen joukko on rajallinen ja syyllinen näyttäisi pian olevan selvillä. Mutta ihan näin helpolla poliisit eivät rikosta ratkaise.

Kirjan teemoissa on aika lailla samanlaisia asioita kuin jännäreissä nykyisin, eli pelataan yhteen isoa salaliittoteoriaa ja rikosta tutkivien poliisien henkilökohtaisen elämän kiemuroita.

Grönlannin jäätiköltä löytyy raa'alla tavalla surmatun tanskalaisen naisen ruumis, joka on ollut piilossa 25 vuotta. Rikosylikomisario Konrad Simonsen lähetetään selvittämään tapausta, ja hän muistaa tutkineensa aiemmin täsmälleen samalla tavalla tehtyä murhaa. Tuolloin syylliseksi todettu mies on tehnyt itsemurhan, ja pian Simonsen tajuaa tämän olleen syytön. Oikea syyllinen löytyy pian, mutta todisteita ei kerta kaikkiaan ole. Tieto syyttömän miehen ajamisesta kuolemaan piinaa Simonsenia, ja hän päättää saada murhaajan vastuuseen teoistaan keinolla millä hyvänsä. Murharyhmän tutkimusten edetessä uhreja löytyy lisää, ja alkaa vaikuttaa siltä, että murhien taustalla on voimakkaita poliittisia vaikuttimia. Lopulta Simonsen joutuu päättämään, miten pitkälle hän on itse valmis menemään läheistensä vuoksi.

Kirjan loppupuolella mässäillään turhankin paljon sarjamurhaajan erikoislaatuisen manian koukeroissa. Saa nähdä innostunko lukemaan näitä dekkareita lisää.

Janne Toriseva: Oswald

Janne Toriseva tarjoilee huumoria kahdesta kouluikäisestä kaveruksesta, jotka temppuilevat milloin mitäkin, ja samalla kun sarjakuva tarjoaa huvitusta tuntuu siltä että tässä myös osutaan näpsäkästi maaliin: Oswald (Arktinen Banaani, 2011; ISBN 978-952-5768-80-0).



Täytyy myöntää, että kirjaston sarjakuvahyllyn uumenista löytyy mainiota luettavaa, tai olisiko tämän sarjakuvan tapauksessa enemmänkin katseltavaa. Omalaatuisen maailman Toriseva on näissä sarjakuvissa luonut, toden tuntuisen mutta samalla ikään kuin viistosti kieroon katsovan.

Art Wolfe ja Rob Sheppard: The art of the photograph - essential habits for stronger compositions

Art Wolfe ja Rob Sheppard tarjoilevat kirjan valokuvauksesta kiinnostuneille, eikä tässä puhuta niinkään tekniikasta kuin näkemisen taidosta, kyvystä etsiä ja nähdä valokuvia ympäröivässä todellisuudessa: The art of the photograph - essential habits for stronger compositions (Amphoto Books, 2013; ISBN 978-0-7704-3316-1).



Kirjan kanteen on Art Wolfen nimi laitettu paljon isommalla kuin Rob Sheppardin, joka on ollut kirjoittamassa teoksen tekstiä, ja syy tähän lienee Wolfen maine, hän kun voi pitää eräänlaisena valokuvausalan julkkiksena.

Wolfe on jossain määrin kiistelty valokuvaaja, sillä oikeaoppisille luonnonvalokuvaajille hän edustaa vääräuskoisuutta, koska Wolfe mielellään muokkaa valokuviaan korjaillen niiden sisältöä tavoilla joita monet eivät hyväksy. Sitä kukaan ei voi kylläkään kieltää, etteikö Wolfe olisi kertonut mitä hän valokuvilleen tekee. Mutta toisaalta niin sanotuille taidevalokuvaajille Wolfe ei taas puolestaan ole kyllin taiteellinen, olettaisin.



Sitä ei voi kiistää etteikö Wolfe osaisi valokuvan ottamisen taidon, ja tämä kirja tarjoaa yllin kyllin Wolfen taidonnäytteitä. Joku voisi ajatella niinkin, että kirjan teksti on vain rekvisiittaa näiden valokuvien tarjolle laittamiseksi, mutta kyllä jonkinlainen kytkentä valokuvien ja tekstin välillä kirjasta aina löytyy. Oikein mainio opas, jos sitä sellaiseksi haluaa sanoa, tai vähintäänkin kelvollinen valokuvateos.



PS. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Dewitt Jones ja harvoinpa olen lukenut tässä määrin itsekehulta maistuvaa tekstiä. Dewitt antaa ymmärtää olevansa todellinen huippuosaaja, suorastaan nero, ja sivulauseessa kehaisee vähän Wolfeakin.