Nadine Gordimer: Get a life

Taitaa olla niin hassusti, että tämä on ensimmäinen Nadine Gordimerin romaani jonka olen lukenut, hänen myöhäistuotantoaan, eikä mitenkään helppo luettava, mutta kertojan taito silti vakuuttaa: Get a life (Bloomsbury, 2006; ISBN 978-0-7475-8415-5).



Katselin teoksen kirja-arvioita netissä, ja aika moni tuntui inhonneen teosta, siksi että sen kuvaama käsitys elämästä on niin mustanpuhuva ja vailla toivoa paremmasta, olkoon kyse sitten yksilöstä, yhteiskunnasta tai ympäristön tilasta. Mutta toisaalta tässä mustuudessa on myös oma huumorinsa.

Teoksen päähenkilö on syöpäpotilas, jonka on saanut annoksen säteilyä ympäriinsä levittävää isotooppia ja joutuu siksi elämään eristettynä muista ihmisistä. Hän pohdiskelee omaa elämäänsä, vanhempiaan, puolisoaan, aivan erityisesti perheen merkitystä.

Kirjan teksti oli joiltakin paikoin huolimatonta, enkä pitäisi kielioppivirheitä tehokeinoina vaan pikemminkin tuntui siltä että kustannustoimittaja ei ollut tehnyt työtään riittävän perusteellisesti. Mutta tästä huolimatta teksti toimi, kaikessa katkelmallisuudessaan.

Ennen kaikkea tämä tarina antaa perspektiiviä sellaiseen maailmaan jossa kilvotellaan ihmisten suosiosta ja paikasta auringossa tosi-tv:n hengessä. Onko sellaisessa mitään mieltä?

Ian McEwan: Lauantai

Ian McEwan kirjoittaa yhdenpäivänromaanissaan ison kaaren, mutta helppo tämä romaani ei ole lukijalle, eikä helppo se varmaan ole ollut myöskään kirjailijalle: Lauantai (Otava, 2013; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-951-1-27432-2).



Romaani on sijoitettu vuoteen 2003, hetkeen ennen Irakin vastaisen sodan käynnistymistä, kun rauhanliike järjesti ison mielenosoituksen ja Englannissa pääministeri vetosi Irakin joukkotuhoaseisiin syynä sotaoperaatioon. Mutta tämä sotaan liittyvä pohdinta on vain taustaa varsinaiselle tarinalle, jossa neurokirurgi Henry Perowne valmistautuu lauantaihin, ensimmäiseen vapaapäiväänsä kiireisen työviikon jälkeen.

Kirjan varsinainen jännitysmomentti lähtee käyntiin vasta romaanin puolivälissä, siihen asti saamme seurata Henryn pohdiskelua elämästään, siitä miten hän elämäänsä ja maailmankuvaansa miettii.

Päällisin puolin Henryllä on kaikki kunnossa, mutta elämän varsinainen sisältö tuntuu olevan jossain määrin hukassa. Työ kiinnostaa ja vie mukanaan, lapset ovat löytämässä oman paikkansa maailmassa - toinen runoilijana ja toinen blues-muusikkona - mutta silti jotain tuntuu puuttuvan.

Neurokirurgin näkökulmasta ihmisen ymmärrys maailmasta on loppujen lopuksi aivojen kudosten toimintaa - tai toimintahäiriöitä - ja Henry pohdiskelee elämänsä tilannetta analyyttisesti, pyrkien palauttamaan huolenaiheensa rationaalisiin argumentteihin, puolesta ja vastaan. Mutta onko elämä loppujen lopuksi rationaalista tai ennustettavaa?

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila on kirjoittanut sata lyhyttä novellia, joissa piisaa yllätyksiä, ja huumoriakin löytyy: Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013; ISBN 978-952-7021-17-0).



En Suntilasta tiennyt mitään ennen tähän kirjaseen tarttumista, mutta vaikutuksen kokoelma teki. Ensin on kuitenkin syytä selvittää, mitä nämä lyhyet novellit oikein ovat, lainaamalla kirjan esipuhetta:

Raapaleella on määrämitta. Sen pituus on täsmälleen sata sanaa. Lisäksi otsikossa (joka yleensä on nimi) ja väliotsikoissa saa olla viisitoista sanaa. Mikä tahansa sadan sanan rykäisy ei kuitenkaan ole raapale. Tarinan täytyy olla eheä, kuin tislattu novelli. Parhaimmillaan raapale on kirjailijan taidonnäyte siitä, miten hän osaa tiivistää näkyviin olennaisen, ja vain olennaisen.

Tuo kuvaus sopii hyvin näihin novelleihin, parhaimmillaan ne yltävät juuri siihen mistä tuossa määrittelyssä puhutaan. Toisaalta raapaleissa on jonkin verran toistoa, kymmenittäin näitä ei kannata yhteen pötköön lukea, niin kuin ensiksi sorruin tekemään.

Lopuksi näyte, tässä on raapale nimeltään "Hiukkasetsivä":

Nimeni on Marlowe. Ovessani lukee hiukkasetsivä.

Sade piiskaa pimeää kujaa, kun vedän liipaisimesta. Suuliekin välähdys ja aseen paukahdus ajaa myonin esiin roskiksen takaa. Paiskaan hänet seinää vasten. "Alahan puhua", ärähdän.

"Älä ammu! Hadronin baari, Cernin liepeillä. Et sitten kuullut tätä minulta."

Jatkan matkaa ja pistän tupakaksi. Jälki alkaa lämmetä. Viime hetkellä huomaan takaa tulevan auton. Väistän konepistoolin sylkemän neutriinosuihkun syöksymällä maihin.

Baarissa lahjon itseni sisään muutamalla gigaelektronivoltilla. Totinen ilmeeni ja Tevatronin vilautus avaavat tieni takahuoneeseen. Kaksi kännistä elektronia vaeltaa joka puolella, kunnes huomaavat minun tarkkailevan niitä. Vaalea bosoni istuu nurkkapöydässä naukkailemassa viskiä. Istuudun.

"Neiti Higgs. Tiedättekö, teitä on etsitty pitkään.”

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa - tuulen tiellä laavakenttien poikki

Matti Rämö polkee myötätuuleen ja vastatuuleen Islannissa, ja hienosti tämä matkakertomus rullaa, jylhien maisemisen keskellä: Polkupyörällä Islannissa - tuulen tiellä laavakenttien poikki (Minerva, 2013; ISBN 978-952-492-733-8).



Luin aiemmin Rämön Jäämeri-kirjan ja tiesin suunnilleen mitä odottaa, mutta omat yllätyksensä tässä Islannin reissussa oli, vuosi Jäämeren pyöräilyn jälkeen.

Jäämeri-kirjan lopussa oli pitkä kuvaus siitä, millaisia varusteita Rämö pyöräretkellään käyttää. Tässä kirjassa vastaavaa liitettä ei ollut, mutta melko lailla samoilla vehkeillä oltiin edelleen liikkeellä.

Tosin painon tasaamiseksi (ja takarattaan pinnojen kestämisen vuoksi) pyörässä oli tällä kertaa myös etulaukut. Ja polkimet olivat järeämpää mallia, jotta poljinrikkoja tapahtuisi vähemmän.

Ilman haavereita ei mennyt tämäkään reissu, sillä pyörän tukijalka meni irtipoikki, ja tästä oli aika lailla harmia pysähtyessä ja liikkeelle lähtiessä. Ja omat haasteensa oli myös purojen ja jokien ylittämisessä, sillä tien laatu vaihteli aika lailla Islantia ympäri ajellessa.

Kirjasta löytyy myös melkoisen tunnelmoivaa tekstiä, suorastaan proosarunoa, kun pyöräilijä oikein herkistyy havaitsemaan ympärillä olevaa luontoa. Tästä ei luontokuvaus paljon parane, ja ihmisen paikka maailmassa, se on tässä.

Toby Litt: Hospital - a dream-vision

Jos kuvittelet, että tämän kirjan kansikuva vähän liioittelee mitä romaanissa tapahtuu, olet väärässä, sillä Toby Litt pistää romaanissaan sairaalan sellaiseen pyöritykseen että maailmanloppukin kalpenee: Hospital - a dream-vision (Penguin Books, 2008; ISBN 978-0-141-03554-3).



Kieltämättä tartuin teokseen kansikuvan innostamana, sillä kirjailijana Litt oli minulle täysin tuntematon. Enkä tiedä haluanko toista kirjaa häneltä lukea, sillä jos muissakin kirjoissa on tällaista meininkiä, on parasta pitää useampi vuosi taukoa.

Mutta luetuksi tämä 536-sivuinen romaani kuitenkin tuli, ja sairaalassa kun ollaan, niin monenmoista asiaa ehtii tapahtua ennen kuin lukija pääsee ulos sairaalasta, jos pääseekään.

Voodoo ja saatananpalvonta ovat merkittävässä roolissa siinä mitä tapahtuu, mutta yhtä lailla tässä pyöritään huumeiden ja kuoleman parissa, tai pikemminkin sen ajatuksen että mitä seuraa jos kukaan ei enää kuolekaan vaan päinvastoin: kuolleet, niin ihmiset kuin eläimet, alkavat herätä henkiin.

Tarinassa ei ole uskottavuutta nimeksikään, ja on vieläkin epäselvää mitä Litt lukijalle oikeastaan haluaa tällä romaanillaan kertoa, mutta sitä ei voi kieltää etteikö tässä totaalisen pähkähullussa tarinassa olisi jotain kieron kiehtovaa ja lukemaan houkuttelevaa. Tämä sairaala on ihan sairas, eikä siitä voinut olla nauttimatta.