Maarit Verronen: Varjonainen

Tällä romaanilla oli Helmetissä vain yksi arviointi, mutta se osuu maaliin: viisi tähteä. Hyvin Maarit Verronen pyörittää tarinaansa selviytyjästä, joka keinot keksii tulkoon millainen tahansa tilanne vastaan: Varjonainen (Tammi, 2013; ISBN 978-951-31-7135-3).



Tarina käynnistyy Virosta lähteneellä autolautalta, lautalle päässeen salamatkustajan näkökulmasta. Nainen sulautuu pian muiden matkustajien joukkoon, mutta havahtuu yöllä ensimmäisten joukossa siihen, että kaikki ei ole kunnossa, laiva käyttäytyy kummallisesti.

Kun laiva kallistuu ja alkaa upota, alkaa eloonjäämisen taistelu, mutta päähenkilömme ei tunnu olevan tästä moksiskaan, jääkylmän rauhallisesti hän arvioi parasta toimintamallia hengissä säilyäkseen.

Verronen kirjoittaa toteavasti, etäännyttävästi, tuoden mainiosti esiin päähenkilönsä kyvyn hahmottaa tilanteita äärimmäisissä oloissa selviytyjäksi hioutuneen ihmisen näkökulmasta.

Eräänlaisesta psykopatologiasta tässä on kyse, ajatusleikistä jossa kysytään millainen ihmisen tulisi olla jotta hän selviytyisi mistä tahansa mitä eteen tuleekaan.

Jollain kierolla tavalla tuntui myös siltä että Verronen henkilöhahmonsa kautta kuvaisi jotain olennaista piirrettä nykyajan ihmisessä, jota pommitetaan mainosten ja suorituspaineiden jatkuvalla syötteellä. Onko ihmisistä tulossa selviytymiskoneita, sellaisia kuin tämän romaanin Varjonainen?

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkinen kertoo romaanissaan tarinaa suomalaisesta miehestä, joka kirjoittaa tarinaa suomalaisesta miehestä: Pihkatappi (Siltala, 2013; ISBN 978-952-234-150-1).



Varsin hyvin tarina toimiikin, vaikka aika ajoin päähenkilö Jussin tuskailut niin kirjoittamisensa kuin perhesuhteidensa kanssa tuntuvat tökkivän tarkoituksellisen kovasti. Tässä eletään 1960-luvulla, 1970-luvulla ja 1980-luvulla, osittain sota-ajan kokemusten varjossa, toisaalta myös siinä murroksessa jossa maatalous-Suomesta tuli lopulta kaupunkilaistunut.

Jussin itsetilitys ja menneiden aikojen arkielämän kuvaus maistui eletyltä ja koetulta. Esikoisteokseksi romaani on kypsä työnäyte, ja sukuromaanina vallan uskottava. Jonkin verran toistoa ja tankkausta ja ehkä samojen teemojen tahatonta toistoa kirjassa oli, mutta ei se lukemista pahemmin haitannut, Heikkinen osaa kertomisen taidon.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki ottaa oppaakseen Sei Shonagonin tyynykirjan ja matkustaa Japaniin tutustumaan keisarinna Fujiwara-no-Sadakon hovinaisen elämään. Kankimäen kirjan nimikin on lainattu tyynykirjasta: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013; ISBN 978-951-1-27250-2).



Kankimäen kirjoitustyyli on mukavan rentoa ja maanläheistä, kirjoittaja jakaa itselleen sattuneita kommelluksia lukijalle mikä saa kiinnostumaan sekä Sein tarinasta että Kankimäen matkasta. Saako Kankimäki Japanissa selvää siitä, mikä Sei oikein oli naisiaan?

Ihan aina kaikki ei mene suunnitellusti, joskus yllättää sadekuuro ja paikallinen McDonalds tarjoaa turvapaikan:

[...] Mäkkärissä soi kuitenkin moderni jazz (japanilaisten käsitys rentouttavasta hissimusiikista) ja sen maisemaikkunan edessä on pieni kivipuutarha, joten ehkä tuplajuustohampurilainenkin maistuu vähän tavallista paremmalta. Sitä paitsi: "Istuessani McDonald'sissa matkalla Shisendōon" kuulostaa lauseelta, jolla sinä, Sei, olisit voinut aloittaa merkintäsi.

Mutta lopulta Kankimäki pääsee temppeliin:

Pääsen lopulta perille. Hämyisen portin edessä seisoskeleva taksikuski haluaa välttämättä ottaa minusta kamerallani kuvan kun astun unelmieni temppeliin hikisenä ja hengästyneenä. Mutta siellä se on: intiimi, salaperäinen, runollinen, rustiikkinen, ikiaikaisen viilentävä. Tummaa puuta, valkoista haravoitua hiekkaa, pyöreiksi leikatut atsaleat, kameliat, vesiputous. Täällä aika on pysähtynyt, sen kulusta muistuttaa vain säännöllinen vedellä täyttyvän bambuputken, sōzun, kalahdus. Mielen valtaa avaruus – vain tämä on tärkeää, vain tämä.

Nähtyäni tämän, olenko nyt lopun elämääni onnellinen?

Tätä kirjoittaessa teoksesta on peräti 308 varausta, lukijoita siis riittää. Ja mikäs tätä kirjaa on lukiessa, Kankimäki tarinoi näppärästi niin asuinkumppaneistaan "Yoshidayaman torakkaluolassa" kuin Sein elämästä vuoden 1000 paikkeilla Japanin hovissa.

Osmo Pekonen: Joka paikan akateemikko

Osmo Pekonen hallitsee kolumnien kirjoittamisen, ja kolumnien kirjoittamisen taidosta on tässä aivan erinomainen oppitunti oppia haluavalle: Joka paikan akateemikko (Enostone, 2012; ISBN 978-952-5960-11-2).



Osa kolumneista on ilmestynyt aiemmin Helsingin Sanomissa, mutta mikäs siinä, hyvin kirjoitettuja ja hyvin ajateltuja tekstejä on ilo lukea toiseenkin kertaan. Minulle ei Helsingin Sanomia näinä vuosina tullut, joten tekstit olivat vallan tuoreita ja tuntuivat pääsääntöisesti kestäneen aikaa erinomaisen hyvin.

Pekosen teksti tihkuu sivistystä siinä määrin että joskus suorastaan hämmentyy, tuntuu kuin tässä oltaisiin ihan toisella vuosisadalla kuin nykyajan tosi-tv:stä tuttujen julkkisten parissa. Tässä näyte siitä miten suomalainen kulttuuri asettuu sivistyksen kartalle:

Oppineella miehellä pitäisi olla maapaikka, jonne hän välillä vetäytyy pääkaupungin hyörinästä kuuntelemaan linnunlaulua ja puron solinaa, katselemaan tähtiä ja kirjoittamaan runoja tai esseitä. Cicerolla oli Tusculum, Linnéllä Hammarby ja Montaignella kirjatorninsa Périgordissa. Suomessa, kesäpaikkojen luvatussa maassa, tällainen elämäntyyli on täysin mahdollinen.

Jokin aika sitten sanomalehti Le Monde lähetti toimittajan etsimään, asuisiko Suomessa yhtään sivistynyttä ihmistä, jonka kesänvietosta voisi kirjoittaa jutun. Sain olla hänen oppaanaan Suomen suvessa. Hiukan ylimielinen toimittaja tuhahteli näkemilleen puisille kesämökeille. Lopulta ajoimme professori Anto Leikolan tiluksille Virtasalmen Pölkönhoviin. Leikola avasi kuriosireettikabinettinsa. Ja katso: Siellä olivat Buffonin kootut teokset - sivistyksen varma merkki!

Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia - naisia politiikan portailla

Lainaan liikaa kirjoja kirjastosta, sillä tässäkin kävi niin että teos piti palauttaa ennen kuin sain sen luettua. Ja mielenkiintoista luettavaa Eveliina Talvitie tässä naisen asemaa pohtivassa kirjassa lukijalle tarjoilee: Keitäs tyttö kahvia - naisia politiikan portailla (WSOY, 2013; ISBN 978-951-0-39485-4).



Teos on suosittu, tätä kirjoittaessa Helmetissä on kirjasta varauksia 102. Ja palautettava teos oli, kun laina-aika meni umpeen. Olin päässyt vähän yli puoleenväliin, naispresidenttiimme asti.

Mikä yllätti oli monien kirjan henkilökuvien aitouden ja välittömyyden tunne, ilman että kirjoittaja tuntui tunkeilevan liian lähelle kuvattavia henkilöitä. Mitään järisyttäviä paljastuksia kirja ei sisällä, ainakaan tietääkseni, eikä sellaisia silmiini osunut, mutta jonkinlaisen käsityksen kirjasta kyllä saa naispolitiikkojen urasta ja henkilökohtaisista tavoitteista.

Miehistä kirjassa ei kovin paljon kerrota, eikä kai liene tarpeenkaan, jossain määrin tuntui jopa siltä kuin miehet olisivat statisteja näihin naisiin verrattuna.

Mikä taas tuntui päälleliimatulta oli se osa kirjasta jossa pohdittiin "lehdistä tuttujen" naispolitiikkojen tekemisiä ja uria pintapuolisesti, lähinnä toisen käden tietojen tai lehtijuttureferenssien kautta. Kovin paljon iloa ei tästä materiaalista itselleni ollut. Mutta nämä varsinaiset henkilökuvat, näissä oli ytyä.