Neil Gaiman: The Sandman, Volume 9 - The kindly ones

Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvakirjojen yhdeksäs osa oli haastavaa luettavaa, ja muutamaan otteeseen tuntui siltä että ote alkoi livetä ja tarina karata hyppysistä, mutta sitten jatkoin lukemista, ja pääsin loppuun asti: The Sandman, Volume 9 - The kindly ones (DC Comics, cop. 1996; ISBN 978-1-56389-205-9).



Teoksen kuvittajia, värittäjiä ja tekstaajia on kokonainen lista: Marc Hempel, Richard Case, D'Israeli, Teddy Kristiansen, Glyn Dillon, Charles Vess, Dean Ormston, Kevin Nowlan, Danny Vozzo ja Todd Klein. Joiltakin osin tuntui siltä, että piirrosjälki vaihteli turhankin paljon, enkä joiltakin osin pitänyt piirrostyylistä erityisen paljon.

Mutta sitä ei voi kieltää, etteikö tässä olisi suuresta sarjakuvasta kyse, sivujakin teoksessa on 352, ja tarina polveilee moneen suuntaan. Klassista kreikkalaista tragediaa tässä kerrotaan uusiksi, ja unien herra Morpheus joutuu tarinan uhriksi ja kärsijäksi, osin syyttömänä, osin epäilemättä syystä, ja lukija joutuu miettimään sitä missä määrin Morpheus itse kietoo itsensä tarinan pauloihin.

Tämä ei ollut helppo sarjakuva luettavaksi, pituutensa ja tarinansa moniuloitteisuuden takia, ja varmaankin teos olisi syytä lukea muiden Sandman-sarjan teosten jälkeen, siinä määrin tässä tuntui olevan viittauksia muihin kirjoihin.

Oma tuntemukseni teoksesta oli kahtalainen, toisaalta oli pakko ihailla tarinankerronnan monitasoisuutta ja rikkautta, mutta toisaalta kertomus tuntui myös itsetarkoitukselliselta, tuntui siltä että onko lopulta väliä mitä näille hahmoille tapahtuu, jaksaako heistä lopulta välittää.

Neil Gaiman: Unten metsästäjät

Neil Gaiman on kirjoittanut tämän tarinan ja P. Craig Russell kuvittanut sen, eikä tästä puutu oikeastaan mitään, tuntuu ikään kuin tässä olisi ikiaikainen tarina joka on vain odottanut kertomistaan: Unten metsästäjät (Egmont, 2010; ISBN 978-952-233-311-7).



Tarina lähtee liikkeelle kunnon eläinsadun lailla ketun ja mäyrän välisestä vedonlyönnistä. Voittaja on se joka onnistuu karkoittamaan paikallisesta temppelistä munkin ja täten saamaan paikan eläinten käyttöön. Mutta munkki osoittautuu tavattoman selväpäiseksi eivätkä eläinten juonet tepsi häneen.

Mutta sitten kettutyttö rakastuu munkkiin, ja tarina muuttuu entistä monimutkaisemmaksi ja monikerroksisemmaksi.

Kauhusarjakuvaksikin tätä tarinaa voisi kuvailla, mutta mitenkään kauheasta kauhusta tässä ei ole kyse, pikemminkin siitä kauhusta joka kenellä tahansa on mielessään kun miettii elämänsä lainalaisuuksia, sitä mitä maailmalla loppujen lopuksi on tarjottavanaan.

Lucie Durbiano: Aarre

Lucie Durbiano on kirjoittanut hiukan höpsähtävän ja naivistisen mutta mukavalla tavalla hauskan tarinan aarteenetsinnästä, jossa aarteen etsijät samalla myös selvittelevät keskinäisiä ihmissuhteitaan: Aarre (WSOY, 2011; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-37438-2).



Sivuja sarjakuvakirjassa on 105, ja tähän mahtuu monta käännettä, kun professori, hänen tyttärensä, avustajansa sekä aarretta havitteleva pariskunta pyörivät salaisuuksien ympärillä. Jonkinlaista menneen maailman nostalgiaa tässä tarinassa on.

Päähenkilö on matematiikanopiskelija Christine. Hänen professori-isänsä omistaa pergamentin, jonka huhutaan ohjaavan legendaarisen aarteen jäljille. Christinen matemaatikon kyvyistä on hyötyä siinä vaiheessa kun aarteen jäljillä lopulta ollaan. Ihmissuhteetkin ehtivät mennä melkoiseen solmuun tarinan kuluessa, eikä ilman mielipahaa selviä kukaan.

Pidin sekä elävästä piirrosjäljestä että elämänmakuisesta, vaikkakin naivistisesta kerronnassa, jotka hyvin istuivat yhteen.

Neil Gaiman: Coraline

Mitenhän tämän selittäisi? No, Neil Gaimanin alkuperäinen romaani on ilmestynyt suomeksi nimellä Coraline varjojen talossa, mutta tässä on kyseessä teoksen sarjakuvaversio, kuvittajana P. Craig Russell: Coraline (Egmont, 2009; suom. Petri Silas; ISBN 978-952-233-066-6).



Sivuja kirjassa on 186, eikä sen lukeminen ihan hetkessä onnistu, jouduin jopa jättämään tarinan pariin otteeseen kesken hengähtääkseni välillä. Jos teoksesta jotain genre-nimitystä pitäisi käyttää, kaiketi kauhu olisi selkein määrittäjä, mutta toisaalta tässä on kyse myös lasten ja vanhempien suhteista, rinnakkaismaailmoista ja noituuden tematiikasta.

Ja vaikka kirjassa ei varsinaisesti mässäillä kauhulla tai väkivallalla, on tarina melkoisen hyytävä, siinä määrin että en tätä kyllä nuortenkirjallisuudeksi nimittäisi.



Pidin Russellin tavasta piirtää, siinä on ilmeikkyyttä ja herkkyyttä joka hyvin sopi tähän tarinaan, jossa hyvän sadun tapaan puhutaan samaan aikaan monella eri tasolla.

Aleksi Delikouras: Nörtti - new game

Aleksi Delikouras on kirjoittanut omaperäisen tarinan nörtistä nimeltä DragonSlayer666, jonka elämä koulussa ja kotona on toissijaista tietokonepelien rinnalla: Nörtti - new game (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-25885-8).



Teos oli saanut Helmet-järjestelmässä viisi tähteä (viisi arviointia), mikä hiukan ihmetytti, sillä teoksessa on aika lailla toistoa, tuntuu siltä että samoista asioista revitään huumoria kerta kerran jälkeen. Mutta toisaalta, kyllä teos sai hymyilemään, muutaman kerran varsin leveästikin.

Koulunkäynti on DragonSlayer666:lle tervanjuontia, ja kerta kerran jälkeen hän joutuu opettajien ja rehtorien puhutteluun. Eikä kotonakaan oikein ymmärretä sitä, miten tärkeää pelaaminen on:

Eka koulupäivä. Mutsi herätti mut kusettamalla, että poliisit on ovella. Ryntäsin heti koneelle poistamaan kaikki waretusohjelmat. Kun pääsin eteiseen, mutsi työnsi mut autoon ja heitti kouluun.

Koulu on poliitikkojen keksintö auttaa mutseja alistamaan niiden lapsia. Koulu olis paljon parempi paikka, jos siellä opetettaisiin hyödyllisiä aineita niin kuin atk:ta, matikkaa ja puutöitä. Sen sijaan ihmisiä kiusataan joillain runoilla ja kieliopilla. Kuka tekee äidinkielellä mitään tokan luokan jälkeen? Miksi meidän pitää lukea jotain tyhmiä kirjoja niin kuin Seitsemän veljestä tai Ollin oppivuodet? Yhtä hyvin voitaisiin katsoa sotaleffoja ja opetella pelaamaan pelejä. Silloin netiskään ei olisi niin paljon noobeja.

Osa vitseistä käy äkkiä melkoisen kuluneiksi, mutta sitten toisaalta teoksessa on rivien välissä ihan aidolta tuntuvaa pohdiskelua elämästä, sellaista jossa kaverisuhteet tai suhde vanhempiin ovat täynnä sävyjä, mitenkään yksisilmäiseksi ei teoksen kerrontaa voi syyttää, hiukan monotonisesta kerronnasta huolimatta. Jätin teoksen lukemisen pariin kertaan kesken, mutta palasin siihen aina uudestaan, ja tuli tämä luettua ihan loppuun asti.

Ja sain kuulla, että koulussa tämä teos on luettavana myös, mikä huvitti tytärtäni.