Michel Frizot: A new history of photography

Michel Frizot toimitti tämän alunperin ranskaksi ilmestyneen valokuvan historiaa käsittelevän järkäleen, ja englanninkielisen version toimittajana oli Colin Harding. Teos on mieleenpainuva sekä fyysisellä massiivisuudellaan että perusteellisella käsittelytavallaan: A new history of photography (Könemann, 1998; ISBN 3-8290-1328-0).



Sivuja teoksessa on 775 ja se on painettu paksulle paperille isossa sivukoossa, mikä tekee teoksen käsittelystä pitkän päälle raskasta ainakin jos lukee sitä ilman kunnon lukupöytää. Teoksen luvut ovat perusteellisia esseitä, joissa kirjoittaja on syvällisesti perehtynyt aiheeseensa, ja samalla tulee vaikuttuneeksi teoksen toimitustyön laadusta, ainakin verrattuna teoksiin joita tänä päivänä ilmestyy.



Teoksessa on mukana paljon tunnettuja valokuvia, mutta myös paljon sellaista mikä ei ole erityisen tunnettua mutta valottaa valokuvien käyttötarkoituksia omana aikanaan.

Se miten valokuvaan alussa suhtauduttiin käy hyvin ilmi, samaten se ripeys jolla valokuvien tekeminen levisi ympäri maailmaa, unohtamatta myöskään sitä että tämänkin suhteen tapahtui myöhemmin virheitä, esim. 1840- tai 1850-vuosikymmenistä kertovissa romaaneissa saattoi olla viittauksia valokuviin enemmässä määrin kuin valokuvia tosi asiassa tuolloin oli vielä yleensä käytössä.

Teosta näyttäisi olevan saatavilla netin kirjakaupoista kohtuullisen edulliseen hintaan, joten aprikoin että hankkisinko sen omaksi. Mutta sitten mietin tilaa kirjahyllyssä, ja päädyin toisiin ajatuksiin.

Kari Leppälä: Tervanpoltosta innovaatiotalouteen

Kari Leppälän kirjaa voisi kuvailla humanistiseksi lähestymistavaksi tieteeseen ja tekniikkaan, kulttuuria ja taidetta unohtamatta: Tervanpoltosta innovaatiotalouteen (Avain, 2012; ISBN 978-951-692-983-8). Teos teki suuren vaikutuksen.



Leppälä pohdiskelee ansiokkaasti tiedon merkitystä tekniikan yhteydessä, sitä että eri kulttuureissa on erilaista tekniikkaa ja erilaista tekniikkaa koskevaa tietoa, joka soveltuu paikallisiin olosuhteisiin ja elämäntapaan, ja mitä implikaatioita tällä on omaan kulttuuriimme:

Puhumattakaan siitä, millaista tietoa tarvittaisiin jos haluttaisiin kehittää aivan uudenlaisia valaistuslaitteita tai energian tuottamiskeinoja. Havaitsimme esimerkkien kautta, että ihmisillä oleva tieto on myös olennainen osa tekniikkaa. Vain tiedon avulla osaamme käyttää erilaisia tuotteita, korjata rikki meneviä laitteita, työskennellä tuotantolaitoksissa tai suunnitella uutta tekniikkaa.

Leppälä tarkastelee teknologisen kehityksen edellytyksiä ja sitä mitä historia meille asiasta kertoo, ottaen samalla kantaa moderniin innovaatiotalouteen. Teksti on selkeää ja sopivalla tavalla ilmavaa, vaikka tärkeistä ja vakavista asioista puhutaankin. Samalla käy ilmi, miten yksinkertaistavaa on tavanomainen innovaatiopoliittinen keskustelumme.

Leppälä pohtii myös niitä painotuksia, joilla tieteen saavutuksista kerrotaan tiedotusvälineissä. Tällöin painotetaan aiheita joiden oletetaan kiinnostavan suurta yleisöä:

On arvattavaa, että [uutiset] tuskin kuvaavat tasapuolisesti tieteellisten löytöjen yleisyyttä tai merkityksellisyyttä eri tieteenaloilla. Saatamme lukea varsin paljon rottien alkoholismista, tai siitä, kuinka mustat aukot, nuo kosmoksen ahmatit, nielevät tähtiä, kaasuja ja pölyjä. Näin siitä huolimatta, että arkielämässämme emme joudu tekemisiin sen paremmin alkoholisoituneiden rottien kuin mustien aukkojenkaan kanssa. Ymmärrämme kuitenkin, että tuollaiset kirjoitukset ovat eräänlaisia tutkimuksen sivutuotteita, jotka syntyvät ponnisteltaessa vakavampien päämäärien hyväksi.

Korkeakoulupolitiikasta Leppälällä on myös sanottavaa, muun muassa tällaista:

[T]eollinen yhteiskunta on siirtymässä uuteen, tietointensiiviseen vaiheeseen,jota voimme kutsua teknotieteeksi. Siinä luonnontiede ja teknologia ovat kietoutuneet hyvin läheisesti yhteen. Tutkimusmotiivit ja tarpeet tulevat vahvasti teknologian puolelta, mutta myös tieteellisen perustutkimuksen puolelta virtaa uusia ideoita. On ilmeistä, että Yhdysvalloissa, missä tekniikan opetusta ei ole eriytetty omiin korkeakouluihin, tieteen ja tekniikan läheinen yhteys on osoittautunut hedelmälliseksi. Vaatimukset tekniikkaa palvelevan tutkimuksen tieteellisen tason parantamisesta ovat olleet yleisiä 2000-luvulla, erityisesti niissä maissa, missä tekniikan alan korkeakoulutus on järjestetty ranskalais-saksalaisen mallin tapaan erillisiin oppilaitoksiin ja korkeakouluihin.

Ja löytyy kirjasta kannanottoja myös siihen, mikä tekee vaaralliseksi sen että tieteellinen tutkimus alistettaisiin poliittisten päämäärien tavoittelulle, keskusteluaihe joka Suomessakin on ajankohtainen:

Ulkoa päin asetettujen ja poliittisesti määriteltyjen tavoitteiden asettaminen johtaa hyvin outoon tilanteeseen. Tieteessä tulee olla mahdollisuus kyseenalaistaa myös lähtökohtana pidetyt hypoteesit. Rehellisesti tehty tutkimus paljastaa ulkoa asetettujen lähtökohtien virheellisyyden joko tuottamalla negatiivisen tuloksen tai osoittamalla koko tutkimusasetelman hedelmättömyyden.

Leppälän tapa kirjoittaa on oivallinen, vaikeatkin asiat esitetään selkeästi ja mukana on myös hienovaraista ja myötäelävää huumoria. Pidin tästä kirjasta.

Stella Cameron: En oberoende kvinna

Stella Cameronin romaanin kannessa hehkutetaan amerikkalaisen bestsellertilaston ykköstilaa, ja oletin kirjan olevan helppoa luettavaa, ruotsinkielisenä käännöksenäkin: En oberoende kvinna (Harlequin, 2011; oversatt av Susanne Andersson; ISBN 978-91-507-0444-0).

Aavistelin että kyseessä olisi historiallinen hömppäromaani, ja onhan tämä sitäkin, mutta melkoisen reipasta sukupuoliroolien käsittelyä tässä on, vähän toisenlaista kuin yleensä niin sanotuissa historiallisissa romaaneissa.

Teoksen kertojana on haamu, joka yrittää saada asiat sellaiseen malliin että meno hänen asuttamassaan talossa hiljenisi, ja niinpä hän on päättänyt saattaa herra Hunterin ja neiti Sibylin naimisiin keskenään. Mutta tämä ei ole helppoa, sillä vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Sibyl on päättänyt saada lapsen menemättä kenenkään kanssa naimisiin:

Sibyl och Hunter? Jag kan inte försvinna utan att beråtta om de allvarliga problem jag måste övervinna.

Jag tror att Hunter kan ha lagt märke till miss Sibyl. Hans blick dröjer sig liksom kvar. Men miss Sibyl har tankarna på annat håll. Hon övar sig; står och gör fåniga miner framför spegeln, försöker gå med nonchalanta steg, en svassande gång. Den fåniga jåntan har bestämt sig for att låtsas vara självsäker, till och med världsvan. Med sina nya vänner, en grupp trista blåstrumpor, födda till ungmör, håller hon på att kaka ihop en plan för att få det hon önskar sig mest i livet.

Miss Sibyl Smiles vill ha ett barn. Hon vill inte ha en man.

Jag ska övervinna det.

Tarinan juonta ei voi pitää mitenkään loogisena, oikeastaan tässä ei ole mitään loogista, sekametelisoppaa koko juttu kerrassaan, mutta kieltämättä Cameron onnistuu sekoittamaan asioita ja tyylilajeja joskus hauskallakin tavalla, esimerkiksi kun Sibyl saa lahjaksi normaalia paremman näkökyvyn:

- Vi hörde det. Phyllis såg drömmande ut. - Jag skulle vilja se det med egna ögon. Men Sibyl, att se genom mäns kläder? Är du säker?

- Tillräckligt säker för att önska att förbannelsen skulle lämna mig genast. När någon av dessa män vänder sig om för att gå... Ni har ingen aning om vad det gör med mig.

- Jag kan nog gissa, muttrade Ivy.

- Jag måste faktiskt hejda mig från att sträcka mig fram för att ta tag om deras skinkor.

Jenny ramlade baklänges över sängen och började fnissa. - Det är underbart. Underbart hemskt, men jag ska gärna ta hand om förbannelsen åt dig om du vill ha en liten paus.

Steven Hall: Haiteksti

Steven Hall on kirjoittanut melkoisen jännärin, jossa lukija joutuu hämmästelemään mistä oikein on kyse: Haiteksti (WSOY, 2008; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-952-459-878-1).

Luin kirjan aikoinaan suomennettuna versiona, ja mainitsin siitä näin: "Jos taas puhutaan salaliittoteorioista ja kätketyistä merkityksistä, Steven Hallin Haiteksti pureutuu aivoja riivaaviin meemeihin intensiteetillä joka on omaa luokkaansa."

Lainasin kirjan alkuperäisen version The raw shark texts, ja hyvin tämä tarina edelleen jyrää, vaikka kieltämättä jännite ei ole aivan sellainen kuin ensi kertaa romaania lukiessa kun ei ollut aavistustakaan siitä mitä on tulossa.

Kirja on luokiteltu psykologiseksi jännityskirjallisuudeksi, ja se kertoo muistinmenetyksestä, miehestä joka herää ilman mitään tietoa siitä kuka on, lähtökohtanaan ainoastaan viesti jossa kehotetaan ottamaan rauhallisesti.

Pikku hiljaa alkaa pala palalta käydä ilmi, että asiat ovat aika lailla sotkussa, eikä oikeastaan keneenkään voi luottaa. Mutta onko kyse mielisairaudesta vai onko maailmassa jotain vakavasti vialla, ja onko näillä asioilla oikeastaan sen suurempaa eroa, tästä romaani lähtee vyöryttämään omalaatuista seikkailutarinaa.

Carol Rifka Brunt: Tell the wolves I'm home

Carol Rifka Brunt kertoo nuoruudesta ja kuoleman kohtaamisesta romaanissa Tell the wolves I'm home (Dial Press, 2012; ISBN 978-0-8129-9292-2). Teos on kehitysromaani ja luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, mutta teemat ovat isoja: ystävyys ja kuolema.

Luin kirjasta vain kolmasosan, alusta ja lopusta, sillä vähän kerrallaan alkoi tuntua että tiedän miten tässä kirjassa tulee tapahtumaan, mistä tässä pohjimmiltaan on kyse. Romaanissa kerrotaan kuolemaisillaan olevasta sedästä, joka maalaa teini-ikäisistä sisaruksista taulua, viimeisenä työnään, ja samalla kyse on sisarten välisestä kateudesta, ja ystävyydestä, voisi jopa sanoa rakkaudestakin:

My sister, Greta, and I were having our portrait painted by our uncle Finn that afternoon because he knew he was dying. This was after I understood that I wasn't going to grow up and move into his apartment and live there with him for the rest of my life. After I stopped believing that the AIDS thing was all some kind of big mistake. When he first asked, my mother said no. She said there was something macabre about it. When she thought of the two of us sitting in Finn's apartment with its huge windows and the scent of lavender and orange, when she thought of him looking at us like it might be the last time he would see us, she couldn't bear it. And, she said, it was a long drive from northern Westchester all the way into Manhattan. She crossed her arms over her chest, looked right into Finn's bird-blue eyes, and told him it was just hard to find the time these days.

"Tell me about it," he said.

That's what broke her.

Niin, ja merkittävää roolia esittää myös AIDS, syy sedän kuolemaan, ja on mukana tietysti myös sedän miesystävä, "joka tappoi sedän". Ja vaikka olin ymmärtävinäni, miten tarinassa tulee käymään, oli loppu silti jonkinlainen yllätys, kasvusta ihmiseksi tässä oli kyse, ja syyllinen sedän kuolemaan, ei sellaista sitten ollutkaan, tai ainakaan syyllinen ei ollut se josta niin ajateltiin.

Susista kirjassa myös puhutaan, tai ovatko nekään susia, ja teekannusta myös on kyse, sen merkityksestä, kohtalosta, ja niin kuin ihmisten elämässä on laita, viisauden hinta ei ole halpa.

Niin, musiikista myös kerrotaan, siitä mitä Mozartin Requiem oikeastaan sisältääkään:

The Requiem was a secret between me and Finn. Just the two of us. We didn't even need to look at each other when he put it on. We both understood. He'd taken me to a concert at a beautiful church on 84th Street once and told me to close my eyes and listen. That's when I first heard it. That's when I first fell in love with that music.

"It creeps up on you, doesn't it," he'd said. "It lulls you into thinking it's pleasant and harmless, it bumbles along, and then all of a sudden, boom, there it is rising up all menacing. All big drums and high screaming strings and deep dark voices. Then just as fast it backs right down again. See, Crocodile? See?"