Neil Gaiman: The Sandman. Volume 7 - Brief lives

Neil Gaiman ja Sandman-sarja on muodostunut käsitteeksi. En ole näitä sarjakuvakirjoja kuitenkaan lukenut, ennen tätä sarjan seitsemännettä osaa, jonka on sanottu olevan hyvä kohta aloittaa tutustuminen kirjoihin: The Sandman. Volume 7 - Brief lives (DC Comics, 1994; ISBN 978-1-56389-138-0).

Tämän sarjakuvakirjan kuvittajina ovat Jill Thompson, Vince Locke ja jälkisanat on kirjoittanut Peter Straub.

Sandman-sarjan päähenkilöt ovat Dream (eli Sandman) sekä hänen kuusi sisarustaan Despair, Desire, Delirium, Death, Destiny ja Destruction. Tässä seitsemännessä osassa keskeisessä roolissa on Delirium eli "Houre", mikä tarkoittaa että aika ennalta arvaamatonta on tapahtumien kulku.

Delirium etsii Destruction-veljeään, joka on kadonnut jonnekin Maapallolle, mutta etsintään tulee monenlaista mutkaa, kun yritetään jäljittää kuolematonta olentoa joka ei halua tulla löydetyksi.

En ole ihan täydellisen vakuuttunut Gaimanin neroudesta, mutta kyllä tässä sarjakuvassa jotain mieleenpainuvan kummallista on, jotain sellaista joka tuntuu syvästi inhimilliseltä ja samalla kuitenkin on jotakin kokemuksen tuolta puolen.

Terry Moore: Strangers in paradise - Pocket edition 1

Terry Mooren kirjoittama ja piirtämä sarjakuvakirja sai moneen otteeseen ihmettelemään, mihin tässä oikein ollaan menossa: Strangers in paradise - Pocket edition 1 (Abstract studio, 2004; ISBN 1-892597-26-8). Kirjassa on 344 sivua ja sen lukeminen kesti jonkin aikaa, sen verran paljon tavaraa kuviin on sisällytetty.

Mooren tavassa piirtää sarjakuvaa on melkoista ilmeikkyyttä, ja hahmot myös muuttuvat. Ja mistä on kyse? Ihmissuhteista, eräänlaisesta kolmiodraamasta, mutta samalla kyse on myös elämän mahdollisuuksien geometriasta, siitä millaisiin asentoihin ihmisten suhteet voivat asettua.

Ihmissuhteista, ystävyydestä ja rakkaudesta on kyse, mutta samalla tässä on myös jännitystä riittäviin, ehkä vähän liikaakin, koska tarinaan on punottu myös kertomus gansterilta huijatuista rahoista ja niiden takaisin perinnästä.

Ihan kaikilta osin tarina ei pitänyt kutiaan, logiikassa oli aukkoja, mutta mikäs siinä, voi näinkin sarjakuvakirjalle käydä, varsinkin kun yhdistellään eri tyylilajeja kuten tässä teoksessa. Vaikutuksen Moore joka tapauksessa tällä kirjalla tekee.

Abby McDonald: Sophomore switch

Feministisiäkin painotuksia löytyy Abby McDonaldin esikoisromaanista Sophomore switch (Candlewick Press, 2010; ISBN 978-0-7636-5181-7). Kirja löytyi Helmetin kautta e-kirjana, ja on hyvinkin nopealukuinen, varsinkin sieltä täältä selattuna.



Romaani on humoristinen kuvaus kahdesta opiskelijasta, jotka vaihtavat opiskelupaikkojaan muutamaksi kuukaudeksi. Oxfordissa opiskeleva Emily matkustaa Kaliforniaan, ja Tasha puolestaan toiseen suuntaan.

McDonald rakentaa tarinan kahden erilaisen ja erilaisessa opinahjossa opiskelevan hahmon ristiriidoille: toisaalla on elististinen ja urasuuntautunut Oxford/Emily, toisaalla merenrannalla itseään ruskettavat ja juhlia harrastavat kalifornialaiset opiskelijat kuten Tasha.

Tarinassa on ehkä liikaakin symmetriaa, sillä käy ilmi että kumpikin opiskelijoista on lähtenyt pakoon umpikujaan ajautunutta tilannettaan, eikä sopeutuminen uuteen ympäristöön ole helppoa. Brittien ja amerikkalaisten stereotypioita viljellään taajaan, mutta kieltämättä McDonald osuu välillä herkullisesti maaliin.

Tashaa pidetään Oxfordissa kummajaisena, jolla ei ole edellytyksiä älyllisesti haastavampaan opiskeluun:

The truth stings me hard behind my rib cage. My work is "fine," but she's still writing me off just because I wear cute skirts and keep my hair blown out. It's clear she's never seen Legally Blonde. Aren't smart people supposed to be above this kind of blatant discrimination?

Emily puolestaan tuntee rauhattomuutta älyllisten haasteiden puutteesta, mutta saa elämänsä kuriin ottamalla käyttöön tiukan päiväohjelman:

After my mini-breakdown at the beach, I don't accept any more of Morgan's invitations. As much as I want to get along here, I can't bear the thought of that panic or uncertainty again, so by the end of my third week, I'm back in a perfectly structured routine, every hour from eight until five neatly accounted for - thanks to my wall-chart organizer. Morning runs, library sessions, classic film watching, and, of course, classes; if I ever get lonely or start to question what I'm doing here, all it takes is a quick glance above my desk at the daily schedule to calm myself down again.

Ja loppujen lopuksi kirjassa on kyse eräänlaisesta roolileikistä, siitä että vaikka ympäristö muokkaa ihmistä, ei ole välttämättä niin ettei olisi mahdollisuuksia muuhunkin, jos vain uskaltaa yrittää. Paikka paikoin teksti tuntuu tv:n muuntumisohjelman parodialta, esimerkiksi tässä Tasha muuttaa tyylinsä päinvastaiseksi aiempaan verrattuna:

For the next couple of hours, I do what I do best. I shop. Bargains, new styles, and cool looks are in my blood, only this is like a reverse experience for me: I look around the store, and if something cute catches my eye, I put it down and find the total opposite. That sparkly black low-draped top? I ditch it for a high-necked Victoriana-style white blouse. A denim skirt with torn edges and a studded belt? I leave it on the rack and go pick out a knee-length plaid pencil skirt.

Romaani on eräänlainen pelikuvamainen kertomus itsetuntemuksen löytämisestä vieraassa kulttuurissa ja ympäristössä. Samalla pohditaan sitä, missä määrin Oxfordin älyllisyys tai Kalifornian pintakulttuuri oikeastaan määrittelevät naisen roolia yhteiskunnassa. Mikä tekee feminististä feministin?

The unwritten. 3 - Dead man's knock

Mike Carey ja Peter Gross jatkavat Tommy Taylorin tarinaa sarjakuvakirjassa The unwritten. 3 - Dead man's knock (DC Comics, 2011; ISBN 978-1-4012-3046-3). Alunperin kirjan sarjakuvat ovat ilmestyneet lehdissä nimellä The unwritten 13-18.

Sarjakuvakirjassa on 160 sivua, eli ihan lyhyt tarina ei ole kyseessä. Tom etsii isäänsä, kirjailija Wilsonia, ja samaan aikaan salaliittolaiset yrittävät savustaa Wilsonin esiin julkaisemalla hänen nimissään Tommy Taylor -kirjojen kauan odotetun 14. osan, jonka sisältö on salaliittolaisten tuottamaa roskaa.

Kirjassa kerrotaan myös kuka salaperäinen Lizzie Hexam oikeastaan on, ja lukija voi seurata Lizzien tarinaa itse valitsemaansa polkua pitkin. Ei hassumpi tapa uudistaa sarjakuvakerrontaa.

No, täytyy myöntää että luin sarjakuvakirjan yhdeltä istumalta, ja varmasti jatkan vielä sarjan lukemista, mutta pidän tässä välissä jonkin verran taukoa, sen verran on syytä hengähtää, ettei tuntuisi liikaa siltä että tarina toistaa itseään.

John D. MacDonald: Vaarallista kiiltoa

John D. MacDonaldin Travis McGee -dekkareiden sarja alkoi tästä kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1964 ja suomennettiin heti perään: Vaarallista kiiltoa (Vaasa, 1966; suom. U. Maajärvi; kontrollinumero cls0022744). Teos löytyy suomennettuna Helmetin kautta, mutta se ei ole lainattavissa.

Englanninkielinen teos on nyt kuitenkin saatavilla Helmetistä e-kirjana: The deep blue good-by (Random House, 2013; ISBN 978-0-307-82725-8). Samalla kävi ilmi, että Helmetissä on suomennetun dekkarin tiedoissa englanninkielisessä nimessä virhe, good-bye kun pitää olla good-by.

Kun näitä McGee-dekkareita lukee muutaman, huomaa väkisinkin että teosten nimissä on aina jokin väri, sininen, oranssi, pinkki, harmaa...

Ja muutakin yhteistä näissä on, nimittäin jokaikisessä on täsmälleen sama tarina, joka etenee kuin juna raiteillaan. Mikään yllättävien käänteiden mestari ei MacDonald ollut, vaan hänellä oli mitä ilmeisimmin tavoitteena pitää lukija turvallisesti aina saman tarinan koukussa, mitäpä reseptiä muuttamaan jos se kerran toimii.

Aikoinaan nämä dekkarit olivat hyvinkin suosittuja, mutta MacDonaldin kuoltua, 1980-luvun jälkeen, ei niitä juuri muistettu. Kunnes nyt ne ovat ilmeisesti saamassa jonkinlaisen uuden tulemisen mahdollisuuden e-kirjana. Se miksi kiinnostus näihin dekkareihin lopahti johtui ehkä osittain siitä, että toiset kirjoittajat tarjosivat yllättävämpiä juonenkäänteitä, ja MacDonald alkoi tuntua kovin kaavoihinsa kangistuneelta.

Mutta toisaalta hän oli monessa asiassa aikaansa edellä, esimerkiksi luonnonsuojelusta hän kirjoitti ennen kuin siitä syntyi isompaa hälyä, jo 1960-luvulta alkaen.

Teos on lyhyt, Helmetin mukaan suomennettu kirja on 146-sivuinen, ja e-kirjassa on vain parisataa sivua. Ja nopeasti tämmöisen tarinan lukaisee, vaikka toisaalta on kyllä sanottava että ei MacDonald yhtään hassumpi ole tarinan kuljettajana, ennustettavasta juonesta huolimatta: pulaan joutunut neito jota pahis kiusaa, McGee lupaa palauttaa neidolle hänen riistetyn omaisuutensa ja siinä samalla hän myös palauttaa arvon neidiltä kadonneen itseluottamuksen.

Ja McGee, hän tietysti on riittävän kova tyyppi pistämään pahikset järjestykseen:

I am tall, and I gangle. I look like a loose-jointed, clumsy hundred and eighty. The man who takes a better look at the size of my wrists can make a more accurate guess. When I get up to two twelve I get nervous and hack it back on down to two oh five. As far as clumsiness and reflexes go, I have never had to use a flyswatter in my life. My combat expression is one of apologetic anxiety. I like them confident. My stance is mostly composed of elbows.

Aika ajoin tuntuu siltä että MacDonaldilla on ollut hauskaa tekstin kirjoittamisessa, vaikka kovin paljon hän ei turhaan hymynkareeseen syyllistykään:

The breakfast was rather silent, but not with strain.

After pouring second coffees, she sat and looked at me and said, "I'm being a hell of a problem to you, Trav."

"I worry about it every minute."

"Thank you for patience and endurance. You have won the Lois Award."

"Hang it with my other plaques."

"I watched the dawn from your sun deck. It was a nice one, with thunderheads. I came to the astonishing conclusion that I better not try to give anything until I've built up something to give. Otherwise, it's just taking."

"In the morning I'm often anti-semantic."

"Any future aggression, if there is any, will have to be yours."

"Sounds valid."

Ja aika ajoin MacDonald yllättää pohdinnoillaan, esimerkiksi tässä miehen ja naisen roolien pohdinnassa:

She looked at me with gentle indignation. She was what we have after sixty million years of the Cenozoic. There were a lot of random starts and dead ends. Those big plated pea-brain lizards didn't make it. Sharks, scorpions and cockroaches, as living fossils, are lasting pretty well. Savagery, venom and guile are good survival quotients. This forked female mammal didn't seem to have enough tools. One night in the swamps would kill her. Yet behind all that fragility was a marvelous toughness. [...]