Suvi Ahola: Jos jättäisit minut

Suvi Aholan runokokoelman sanotaan sisältävän "runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä - ja juoksemisesta". Tätä kokoelmasta löytyykin, melko terävästi sanottuna, tosin myös aforisminomaista, seesteisempää kuvausta on mukana tässä teoksessa: Jos jättäisit minut (Kirjastudio, 2006; ISBN 952-482-013-7). Sivuja teoksessa on 96, eli runokokoelmaksi tämä ei ole mitenkään erityisen ohut, sanottavaa Aholalla riittää.

Seuraavassa kolme esimerkkiä aforisminomaisista proosarunoista, nämä oli teoksessa numeroitu järjestykseen:

Kun kirjoittaa kuolemasta, on vaikea valita oikeita välimerkkejä.

Onnellisen avioliiton salaisuus: tarpeeksi aikaa istua istua vierekkäin 
sohvassa, kumpikin syvälle omiin ajatuksiinsa vaipuneena.

En oikeastaan halua olla oikeassa, vain tätä mieltä.

Ja sitten lainaus runon lopusta, tässä tuntui olevan jotain yleisinhimillistä ja samalla henkilökohtaista:

[...]

Olen alkanut puhua ja kuulla ja lukea ihan mitä haluan. 
Valitan, halveksin, olen ylimielinen, kiroan.
Kuulen koko ajan olemattömia loukkauksia.

Usein silmien edessä ilmassa tanssii villi ötökkä. 
Sillä ei vielä ole nimeä.

Kovin ruusuista maailmaa ei näissä runoissa kuvata, mutta runojen realismi tuntuu myös sisältävän eräänlaista optimismia, ehkä kyse on toisen inhimillisen olennon kohtaamisesta, olkoon tilanne kuinka vaikea tahansa.

Mrs. Noodlekugel

Daniel Pinkwater on kirjoittanut ja Adam Stower kuvittanut tämän näpsäkän lastenkirjan: Mrs. Noodlekugel (Candlewick, 2012; ISBN 978-0-7636-5053-7). Tarinassa on huumoria, ja yllätyksiäkin, ja muutama napakka kommentti lasten ja vanhempien suhteesta mahtuu myös mukaan.

Kirja kertoo lapsista, jotka löytävät kerrostalojen takapihalta kummallisen talon, jossa asustaa Mrs. Noodlekugel kissoineen ja hiirineen. Paljastuu, että Mrs. Noodlekugel on lasten uusi lastenvahti. Piirrosjälki on mukavan elävää, tarina on viehättävän ajaton, sellainen joka yhdistää vanhanajan tarinankerrontaa moderniin elämäntapaan.

Tuomari Dee ja varjostimen arvoitus

Olen aika ajoin lueskellut Robert van Gulikin dekkareita, pitäen kirjojen välissä jonkin verran taukoa yliannostuksen välttämiseksi. Mukava kevyt välipala oli tämäkin dekkari: Tuomari Dee ja varjostimen arvoitus (WSOY, 1997; suom. Kristiina Rikman; ISBN 951-0-21833-2).

Kirja on 192-sivuinen, eli senkin puolesta nopealukuinen. Tarinassa Dee on matkalla vieraassa kaupungissa, missä hän törmää outoihin tapahtumiin. Paikkakunnan tuomarin vaimo murhataan, liikemies tekee itsemurhan ja katujen roistot juonivat jotain.

Tarina oli melko rempseä, johtuen siitä että Dee soluttautuu roistojen sekaan yhtenä heistä. Samaan aikaan alkaa näyttää siltä, että varsinaisia roistoja ovatkin kaupungin arvostetuimmat asukkaat, vai ovatko asiat sittenkään niin kuin miltä ne alkavat näyttää?

Mitenkään erityisen mieleenpainuva tämä kirja ei ole, mutta sopiva suupala pahimpaan dekkarinälkään tämä teos kyllä on.

Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan

Veera Antsalon runokokoelma (ja esikoisteos) kietoo toisiinsa elävän ja elottoman, ihmisen ja ihmisen keksinnöt, tuo lukijan tietoiseksi tässä maailmassa elämisen säännöistä ja säännöttömyydestä: Sähkökatkoksen aikaan (Teos, 2012; ISBN 978-951-851-439-1).

Jotain lapsenomaisen uteliasta näissä runoissa on, ja samalla jotakin perinpohjaisen viisasta, ikään kuin ikiaikainen ymmärrys siitä mitä elämä on kietoutuisi jatkuvaan ihmettelyyn siitä että asiat näin ovat, mutta voisivat olla toisinkin.

Tässä ote runon "Hän" alusta:

Hän on vastakuoriutunut. Hän kasvaa syömällä lisäravinteita. Hänen sisäelimensä, luunsa, lihaksensa, ihonsa, hiuksensa ja ulkoiset piirteensä kasvavat. Hänen ääriviivansa venyvät ja ansioluettelonsa pitenevät. Hänen grillinsä paisuu suunnattomaksi. Hänen mahansa kasvaa, hänen hartiansa levenevät ja hampaansa pitenevät. Se on lähes yliluonnollista, mutta niin näyttää silti käyvän.

Tässä proosarunossa on jotain väistämättömän kummallista, ikään kuin tässä kuvattaisiin sitä maailmaa jossa elämme, ja jota emme näe.

Antsalo tekee vaikutuksen, ja on tehnyt, sillä teos oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2012 ehdokas ja se on ehdokkaana Tanssiva karhu -runopalkinnon saajaksi.

Niin, ja teoksen ulkoasukin on saanut huomiota, sillä vuoden parhaan esikoisteoksen kansikilpailun voitti graafikko Jenni Saari tästä teoksesta.

Kirjastokirjassa oli teoksen kansilehti laminoitu yhteen kannen kanssa, joten kokemus kirjan kannen vaikuttavuudesta jäi vajaaksi, mutta hauska idea tämä irrotettava musta päällyskansi on, siihen on leikattu hehkulampun (sellaisen vanhan tyylisen) muotoinen reikä. Kannessa on samaa surrealistista kokemusta kuin teoksen runoissakin.

Grace

Ihmisen vaikeudesta sopia tähän maailmaan kertoo T. Greenwood romaanissaan Grace (Kensington, 2012; ISBN 978-0758250926). Kirjan ensimmäinen tekstikappale on säväyttävä, ehkä liiankin kanssa, sellainen että se sai kirjaa lukemaan, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen oli pakko lopettaa, en jaksanut tässä junassa joka oli matkalla kohti yhä synkempiä maisemia.

Ja pakko on tähän laittaa tuo kirjan ensimmäinen kappale, suorastaan jouluinen tunnelma joka äkkiä jähmettyy:

Kurt is suddenly aware of the way the snow looks like something living, like something with a purpose. He has always thought of snow as simply falling from the sky, at mercy to gravity. But now, as he marches out across the snow-covered field behind the house, his rifle drawn and aimed at the back of his only son's head, he sees that it is intent in its falling. Resolute, determined, even calculated in its descent.

Kirja kertoo perheestä, jonka elämästä on tullut monessa mielessä taistelua. Tulevaisuudelle asetetuista odotuksista on tullut pettymyksiä. Samalla toimeentulo on muuttunut epävarmaksi, kun vanha tapa ansaita elantonsa ei enää päde:

He'd never seen her as happy as the night he took her into town for dinner at Hunan East and gave it to her in its velvet case, like he was proposing for the first time. But not even a week later, it was as though it had always been on her finger, and the gratitude and joy it had brought seemed to evaporate. It shamed him now how much he spent. It shamed him that he'd mortgaged their future for that flimsy moment of happiness. Because now they were upside down on the house, and despite the state-of-the-art computer system, the website, the salvage yard was barely surviving. And on top of all that, they had to figure out what to do about Trevor and how to keep Pop from losing his house. Christ. Even if his legs weren't like live wires, he doubted he'd be sleeping.

Greenwood kirjoittaa hyvin, mutta raskas tämä tarina on, enkä tosiaankaan jaksanut sen kyydissä kovin pitkälle. Amazon.com-palvelussa kirja oli saanut neljä tähteä, eli hyviä arvioita, mutta monet olivat myös kokeneet kirjan lukemisen vaikeaksi samalla tavalla kuin minä.